Perhe-elämä on oikeasti aika ihanaa...vaikka sen unohdankin usein sanoa

Joskus mietin, miltähän perheellisten elämä näyttäytyy ei-perheellisissä. Tavallaan sillähän ei ole yhtään mitään väliä, koska harvoin asiat ovat missään asiassa niin kuin ne ulospäin ensimmäisenä näyttäytyy, mutta silti joskus naurattaa se, mitä lapseton siskoni vaikkapa ajattelee tästä meidän perheen hullunmyllystä. 

Ja aika useinhan sitä tulee keskityttyä – ainakin minä – perhe-elämäulosannissa niihin ongelmiin. Univelkaan, lasten sairasteluun, vähäiseen omaan aikaan, sotkuiseen kotiin jne. Olen pistänyt merkille, että niitä ihania hetkiä sen sijaa jaetaan paljon pienemmän sakin kanssa. Lähinnä oman perheen sisällä. Me jutellaan joka ilta miehen kanssa lasten mentyä nukkumaan siitä, miten IHANIA juttuja päivän aikana lasten kanssa tapahtui. Rakkaussanoja ja tekoja jaetaan pitkin päivää perheenjäsenten välillä ja esikoinen usein sanoo illalla sängyssä jonkun ihanan tai hassun jutun, jonka pienet on tehnyt tai sanonut. Jotenkin hävettäisi leuhotella ihanilla jutuilla pitkin maita ja mantuja. Tuntuuko kenestäkään tämä pöllö ajatus yhtään tutulle? 

Siksipä nyt lista siitä, mikä perhe-elämässä on ihanaa. En kirjoita yhtään mutta-lausetta, vaan pelkästään ne kivat ja ihanat jutut. 

Oma sakki. On itsekkäistä lähtökohdista katsottuna aivan ihanaa, että meillä on meidän oma jengi. Tuntuu hirvittävälle rikkaudelle, että saadaan asua ja elää juuri tällä viiden hengen sakilla. Joskus oikein kummastelen, kuinka onkaan käynyt niin, että meitä on näin suuripäinen joukko. Voisi olla toisinkin. 

Turva. Perhe tuo turvaa. Jopa lapset tuo sillä tavalla, että tietää, ettei ole tässä maailmassa yksin. Lapset pitää jalat maassa ja perspektiivin aitona. 

Merkitys. Jokainen kai etsii elämän suurempaa merkitystä, ja mulle se on perhe. Tekisi mieleen laittaa tähän nyt joku “vaikka-lause”, mutta en laita. Ne arki-illat ja kuravaatteisiin pukemiset ja kurkunpääntulehdukset ja pienet suukot ja viisaat koululaisen keskustelut – ne on sitä ydintä mun elämän kannalta. 

Hauskuus. Lasten kanssa voi hassutella. Ne puhuu höpsöjä. On varma, että lasten kanssa saa nauraa joka päivä.

Hyvä ylpeys. Mä olen ylpeä mun lapsista joka päivä. Ihan hassuistakin jutuista. Sellaisista, mihin mulla ei ole osaa tai arpaa. Ihan sydän pakahtuu heidän taidoistaan, viisaudestaan, lempeydestä ja sydämen kauneudestaan. Vanhemmuudessa hauskaa onkin se, että jokaisen vanhemman mielestä oma lapsi on se kaikkein ihanin…ja niin kuuluukin olla, tietysti!

Läheisyys ja kosketus. Mietin, miten onnekas olen, kun saan päivän aikana suukkoja ja haleja näiltä kaikilta neljältä, rajattomasti. Kosketus ja hellyys tekee hyvää.

Hetket. Ennen esikoisen syntymää mulle oli TODELLA usein FOMO, eli pelko siitä, että missään jotkut megabileet tai kohtaamiset. Se tunne oikeasti leimasi mun koko olemusta varmaan siihenastisen elämän. Tunne oli kauhea, kun olin silloin jo introvertti, eli en olisi jaksanut luuhata kylillä. Mutta sitten oli muka pakko, kun tuntui, että jos en mene, missaan jotain tärkeää. F:n syntymä muutti minua kaikkein eniten juuri tältä osin. Enää vuosikausiin en ole pelännyt menettäväni jotain, kun jään kotiin. Päinvastoin: Tärkeimmät asiat tapahtuu juuri kotona. Se on vapauttavaa. Elämän parhaat hetket on ne pienimmät. 

Parisuhteen yksi lisäulottuvuus. Nykyistä parisuhdetta en ole elänyt ilman vanhemmuusaspektia. F oli 5-vuotias, kun aloimme A:n kanssa olla yhdessä, joten nainen, johon A tutustui, oli heti alusta asti äiti. Musta taas yksi A:n ihanimmista ominaisuuksista onkin se, millä tavalla hän on vanhempi ja osa perhettä. Yksi lisäsyy rakastaa, oikeastaan. Se, miten toisen kanssa elämää rakentaa myös yhteisestä vanhemmuudesta käsin, antaa suhteelle uusia ulottuvuuksia. Myös se, miten vanhemmuusvastuuta jakaa, kertoo ihmisisestä hirveän paljon.

Mikä susta on parasta? Ilman yhtään muttaa!

-Karoliina-