Kolmistaan

Itsestäänselvyyksistä juuri pitääkin kiittää

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Mies tuli pari iltaa sitten hämärään olohuoneeseen pyykkikori käsivarsillaan. Lapset nukkuivat jo ja meidän oli tarkoitus katsoa telkkaria. Itselläni oli olo, etten jaksa evääni liikauttaa, joten kotitöitä telkun vierellä tekevä mies tuntui ihmeelliselle. Miten se vielä jaksaa tällaisen päivän jälkeen?

Samassa tuli tosi kiitollinen olo siitäkin, että Yle Areenasta pyöri sarja Mieheni vaimo. Olin ehkä arvioinut joskus mieheni ohjelmamaun väärin, ja olin vilpittömästi ilahtunut siitä, että hän oli katsonut kanssani monta iltaa putkeen draamaa, jonka keskellä oli kaksi naista (eikä lainkaa dekkarijännitystä ja takaa-ajokohtauksia).

Meinasin laittaa kiitollisuuspuuskissani kuvan miehestä Instagramiini, mutta vedin sen jo tekstin kirjoittamisen jälkeen takaisin. Hei vähänkö olisi noloa! Eikös tämä olisi juurikin sitä bare minimum shittiä, että kiittelen tässä nyt naisena miestä ihan normielämään kuuluvista asioista – kotitöistä ja aivoista. Suljin kännykän ja jatkoin telkkarin katselua. 

Asia ei kuitenkaan lakannut vaivaamasta minua, ja kun pohdin vielä seuraavanakin päivänä sitä, MIKSI olisin halunnut kiitollisuus-IG-noston tehdä ja MIKSI se tuntui kuitenkin nololle, oli pakko purkaa omia ajatuksia atomeiksi. 

Nololle homma tuntui varmasti monestakin syystä. Ensinnäkin somessa asioista iloitseminen on aina riski. Tulee helposti leimatuksi kermaperseeksi. Toisaalta #blessed -kirjoittelu siitä, että mies on kiva ja tekee kotitöitä on antifeminististä (ainakin joidenkin mielestä), koska eikös tämän pitäisi olla nykypäivänä jo ihan normi. Mun vastaus on: “Pitäisi” . Vaan kun ei mun kokemuksella omassa elämässä ja ympäristöä katsellessa, ole. En mä täällä mitään fanfaareja soittele, kun “saan” mennä työmatkoille, mies ruokkii lapset tai siivoaa kodin, mutta kyllä mä olen niistä joka ikinen kerta silti onnellinen. 

Ymmärrän tosi hyvin bare minimum -ajattelun ja itseäkin riepoo vaikkapa se, että lapsiaan hoitava mies on sankari, mutta saman tekevät äidit ei ole kenenkään silmissä mitään. Sekin on musta hyväksi, että koko käsite – minimivelvollisuuden täyttäminen – on tuotu esille, koska ilman asioiden näkyväksi tekemistä mikään ei muutu. Monestihan tämä sanapari liitetään juuri heterosuhteisiin, jossa nainen ylistää miestä asioista, joiden tulisi olla itsestään selviä ihmisten välisessä elämässä. 

Toisaalta koen, että kiittäminen, iloitseminen ja jopa hehkuttaminen lisää hyvinvointia. Tämä on minusta sama asia kuin se, että vaikka tiedän, että tietyissä risteyksissä auton tulee päästää jalankulkija tien yli ilman, että jalankulkija siitä erikseen kiittelee, on käden heilautus kiitokseksi silti kiva ele. Ehkä kiitos kannustaa autoilijaa ajamaan seuraavaankin risteykseen varovaisemmin ja ehkä jalankulkija tulee kotiin paremmalla tuulella. Ehkä lapsi, joka näkee aikuisen kiittävän tai toisaalta päästävän jalankulkijan yli varovaisesti, saa esimerkin, kuinka muita ihmisiä tulee kohdella. Ajattelen, ettei kiittäminen – koskaan – ole keneltäkään pois. 

Saman mekanismin  mä ajattelen toimivan töissä, parisuhteessa, ystävien kanssa ja lasten kanssa touhutessa. Meidän sanavarastoon miehen kanssa kuuluu päivittäin (vai tunneittain?)  lauseet “kiitos, kun laitoit tiskit”, “oli tosi hyvää ruokaa” tai “ihana, kun jaksoit tänään touhuta pienten kanssa”. Kaikki em. tilanteet on aivan normaaleja, molempia talouden aikuisia koskevia peruspuuhia, mutta silti niistä kiittäminen on mun mielestä tärkeää. Erityisesti siksi, että jokainen meistä kokee varmasti aika ajoin, että muut ihmiset – varsinkin perhe – pitää omaa panosta itsestäänselvyytenä. Meillä esimerkiksi miehellä on suurempi vastuu ruokahommista ja mulla koko perheen metatöistä. Se menee niin, eikä siitä kumpikaan meistä kärsi. Silti tuntuu tärkeälle, että muistetaan kiittää toinen toisiamme näistä hommista silloin tällöin, jotta vahvistuu tunne siitä, että oma panos on tärkeää ja se on huomattu. 

“Kiitos, kun sä aina tiedät, mitä noissa tilanteissa pitää tehdä”, sanoi mies taannoin yhtenä aamuna, kun toiselle pienistä oli tullut yöllä kurkunpääntulehdus, ja mä olin käärinyt tämän peittoon ja vienyt yöllä ulos katselemaan tähtiä (ja saamaan samalla apua yskäänsä). Vaikka oman lapsen hoitamisesta ei kiitosta tarvitse, enkä sitä odota, tuli lauseesta superhyvä mieli pitkäksi aikaa.

Lopuksi. Bare Minimum -käsitteen tiedostaminen on hyvä juttu monestakin syystä. Ehkä eniten siksi, että jos et elä tasa-arvoisessa parisuhteessa, ymmärrät, ettei ole kohtuutonta, jos toivot toisen aikuisen tekevän kotitöitä ja huolehtivan lapsista. Se ei ole liikaa pyydetty, eikä itsekkyyttä! Toisaalta haluaisin tuoda esille sen, ettei tasa-arvo tarkoita sitä, etteikö tasa-arvoisesta elosta ja toisen panoksesta yhteiseen elämään saisi saisi iloita. Päinvastoin – Mitä enemmän some ja kodit täyttyvät hyvistä esimerkeistä ja kiitoksista, sitä suurempi paine vielä ei tasa-arvoisessa suhteessa elävillä on alkaa toimia toisin. Ja vaatia toisin!

-Karoliina-

Kuvan teki esikoinen.

Lue myös

X