Kolmistaan

Yksi kauppakassitilaus

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Mulla on ollut viimeisen parin vuoden aikana sellainen olo, että asiat ei vaan pysy mun päässä. Tai siis suuret linjat kyllä, työtkin useimmiten, mutta sitten unohtelen jotain aivan arkipäiväisiä asioita. 

Me testattiin pari viikkoa sitten A:n kanssa mun tällä viikolla Instaan ilmestynyt lämpimän salaatin resepti, ja mä olin ostanut tuota testireseptiä varten meille kotiin Tuorekset-kasvisboksin . Kun viime viikonloppuna A alkoi kokkailla varsinaista kuvattavaa versiota kyseisestä salaatista, en saanut millään päähäni, mistä kaupasta olin kyseisen vihannesboksin ostanut. Muistin, että lähikaupassa oli kyseisen brändin muita vihannessekoituksia, mutta ei juuri tähän reseptiin sopivaa. Mutta se, mistä juuri oikean rasian olin ostanut, oli pyyhkiytynyt TÄYSIN mun mielestä. En muista tänä päivänäkään, mistä tuon laatikon silloin  – niinkin kauan aikaa kuin pari viikkoa aikaisemmin – hankin.

Tämän tyyppisiä asioista mulle tapahtuu nykyisin jatkuvasti. Unohtelen, miksi olin kävelemässä keittiöön tai mitä minulta juuri kysyttiin. 

Koin jonkinlaisen ahaa-elämyksen sunnuntaina, kun istahdin sohvalle, ja aloin tehdä meille seuraavan viikon kauppakassitilausta. Tilanne oli täysin normaali, eikä mitenkään erityiskaoottinen meidän perheessä, mutta silti jotenkin hoksasin tuon prosessin aikana, että ehkä mun aivojen kuorma johtuukin juuri tällaisesta elämänvaiheesta. Vaiheesta, jossa yhden kauppakassitilauksen aikana ehtii tapahtua vaikka mitä. 

Avaan K-ruokakaupan sivun ja valitsen kaupan. Aloitan ostokorin täyttämisen leipäaineksilla. Oltermanni, Oivariini, Wigrenin naudanpaist…

“Äiti tule auttamaan. Tämä ei tule, tämä ei tule”. Kävelen eteiseen. Autan Mesiä ottamaan pussilakana sisältä kaksi nukkea ja yhden pehmoeläimen, jotka hän on tunkenut lakanan sisään.

Kurkkua, pieniä tomaatteja. 

“Se o mun vauva”, kuulen Mesin huutavan. 

“Omppu, anna se Mesille. Sulla on itsellä samanlainen.”

Pitäisikö ottaa paprikaa? Ehkä neljä avokadoa. 

“Tuu tekee maja.” Marssin lastenhuoneeseen. Teen majan. Olen kävelemässä ovesta ulos, kunnes: “Äiti ei tässä ole ovee.” Teen oven.

Ohuen ohutta ruisleipää, karjalanpiirakoita. 

“Mitä jogua sä F haluat?”

”Se lohkeava raparperi.” Voitko kohta laittaa mulle yläponkan treeneihin? ”

“Sähän osaat laittaa ite.”

“ En yläponkkaa. Tosi korkeeta.”

Eli raparperijogua, prorahkoja, lakkajogurttia. Yksi maitojuoma. 10 kauramaitoa. Vichyä. 

Kuulen aivastuksen. “Odottakaa. Äiti niistää. Älä pyyhi sinne lakanaan.”

Actimellia. 

“Hei mitä me syötäs ensi viikolla? On se kinkkukiusaus ja possunposket, mutta mitä muuta?”

“Olisko joku keittio?”

Bataattia, porkkanaa, perunaa, raejuu..

“Missä mun treenikassi on?” 

”Mähän sanoin, että etsi se ajoissa.”

“Mä luulin, että se on tossa naulakossa” 

Kävelen suivaantuneena etsimään treenikassin ja työnnän sen esikoisen käteen.

Gluteenitonta pastaa. Vaippoja. Banaaneja, passioneja, mandariinipussi. 

“Missä mun eväät on?”

”Siellä kaapissa.”

“Missä ne muut eväät on?”

”Siinä pöydällä.”

“Laitatko nyt sen ponkan?”

Eväspatukoita. Smoothieta. Kaurahiutaleita. Kermaviil…

“Saisinko Gäpin nukketalon?”

“Saisinko maitoa?”

“Laitatko äiti, laitatko? Pängin nukketalo. Pulista kolvaa ja toistakin, pängi matkaan ja menoksi vaaaaaain.” 

KALJAA!!!

Eiku eihän sitä saakaan kauppakassilla.

Vihersmoothie sitten. 

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Lue myös

X