Yksi kauppakassitilaus
Mulla on ollut viimeisen parin vuoden aikana sellainen olo, että asiat ei vaan pysy mun päässä. Tai siis suuret linjat kyllä, työtkin useimmiten, mutta sitten unohtelen jotain aivan arkipäiväisiä asioita.
Me testattiin pari viikkoa sitten A:n kanssa mun tällä viikolla Instaan ilmestynyt lämpimän salaatin resepti, ja mä olin ostanut tuota testireseptiä varten meille kotiin Tuorekset-kasvisboksin . Kun viime viikonloppuna A alkoi kokkailla varsinaista kuvattavaa versiota kyseisestä salaatista, en saanut millään päähäni, mistä kaupasta olin kyseisen vihannesboksin ostanut. Muistin, että lähikaupassa oli kyseisen brändin muita vihannessekoituksia, mutta ei juuri tähän reseptiin sopivaa. Mutta se, mistä juuri oikean rasian olin ostanut, oli pyyhkiytynyt TÄYSIN mun mielestä. En muista tänä päivänäkään, mistä tuon laatikon silloin – niinkin kauan aikaa kuin pari viikkoa aikaisemmin – hankin.
Tämän tyyppisiä asioista mulle tapahtuu nykyisin jatkuvasti. Unohtelen, miksi olin kävelemässä keittiöön tai mitä minulta juuri kysyttiin.
Koin jonkinlaisen ahaa-elämyksen sunnuntaina, kun istahdin sohvalle, ja aloin tehdä meille seuraavan viikon kauppakassitilausta. Tilanne oli täysin normaali, eikä mitenkään erityiskaoottinen meidän perheessä, mutta silti jotenkin hoksasin tuon prosessin aikana, että ehkä mun aivojen kuorma johtuukin juuri tällaisesta elämänvaiheesta. Vaiheesta, jossa yhden kauppakassitilauksen aikana ehtii tapahtua vaikka mitä.
Avaan K-ruokakaupan sivun ja valitsen kaupan. Aloitan ostokorin täyttämisen leipäaineksilla. Oltermanni, Oivariini, Wigrenin naudanpaist…
“Äiti tule auttamaan. Tämä ei tule, tämä ei tule”. Kävelen eteiseen. Autan Mesiä ottamaan pussilakana sisältä kaksi nukkea ja yhden pehmoeläimen, jotka hän on tunkenut lakanan sisään.
Kurkkua, pieniä tomaatteja.
“Se o mun vauva”, kuulen Mesin huutavan.
“Omppu, anna se Mesille. Sulla on itsellä samanlainen.”
Pitäisikö ottaa paprikaa? Ehkä neljä avokadoa.
“Tuu tekee maja.” Marssin lastenhuoneeseen. Teen majan. Olen kävelemässä ovesta ulos, kunnes: “Äiti ei tässä ole ovee.” Teen oven.
Ohuen ohutta ruisleipää, karjalanpiirakoita.
“Mitä jogua sä F haluat?”
”Se lohkeava raparperi.” Voitko kohta laittaa mulle yläponkan treeneihin? ”
“Sähän osaat laittaa ite.”
“ En yläponkkaa. Tosi korkeeta.”
Eli raparperijogua, prorahkoja, lakkajogurttia. Yksi maitojuoma. 10 kauramaitoa. Vichyä.
Kuulen aivastuksen. “Odottakaa. Äiti niistää. Älä pyyhi sinne lakanaan.”
Actimellia.
“Hei mitä me syötäs ensi viikolla? On se kinkkukiusaus ja possunposket, mutta mitä muuta?”
“Olisko joku keittio?”
Bataattia, porkkanaa, perunaa, raejuu..
“Missä mun treenikassi on?”
”Mähän sanoin, että etsi se ajoissa.”
“Mä luulin, että se on tossa naulakossa”
Kävelen suivaantuneena etsimään treenikassin ja työnnän sen esikoisen käteen.
Gluteenitonta pastaa. Vaippoja. Banaaneja, passioneja, mandariinipussi.
“Missä mun eväät on?”
”Siellä kaapissa.”
“Missä ne muut eväät on?”
”Siinä pöydällä.”
“Laitatko nyt sen ponkan?”
Eväspatukoita. Smoothieta. Kaurahiutaleita. Kermaviil…
“Saisinko Gäpin nukketalon?”
“Saisinko maitoa?”
“Laitatko äiti, laitatko? Pängin nukketalo. Pulista kolvaa ja toistakin, pängi matkaan ja menoksi vaaaaaain.”
KALJAA!!!
Eiku eihän sitä saakaan kauppakassilla.
Vihersmoothie sitten.
-Karoliina-
Kuva: Pixabay
Kommentit
Ymmärrän kommentoijien ajatuksen, mutta kyllä meillä ainakin 2-vuotiaan ideat omaan tekemiseen ovat välillä sen kaltaisia, että pakko on ainakin toinen korva pitää höröllä. Ja joo, toki voi sanoa, että odota, mutta siitä tulee useimmiten kunnon uhmakohtaus, joka ei helpota keskittymistä. Tv on toki mahdollinen lapsenvahti, mutta ei sitäkään aina voi pitää päällä. Välillä siis poukkoillaan. Ja toki myös opetetaan odottamaan, mutta se auttaa itseä vain (toivottavasti) pitkällä aikavälillä eikä yleensä siinä hetkessä. Sen sijaan jo nyt ennakoin, että parin vuoden kuluttua nyt parikuinen kuopus kyllä odottaa, kun hänelle niin sanoo – lapsilla on erilaiset temperamentit ja viisastelu ei auta ketään.
Kommentit
Ja huonosti nukutut yöt, niiden uskon omalla kohdallani vaikuttavan merkittävästi muistin huonontumiseen.
Mulla ei suhteellisen pitkäpinnaisena hermot kestäisi kuitenkaan tuota. ”Äiti tekee nyt kauppatilauksen, kukaan ei häiritse 10 minuuttiin”, tuo toimisi meillä. Toinen esimerkki on aikuisten ystäväkyläiilyt; kahvikupposen aikana ei keskeytetä aikuisten juttelua ellei ole tärkeää asiaa. Lapset saavat toki näkyä ja kuulua, mutta vuorollaan myös aikuisilla on sama oikeus. Joskus olen kyläillyt perheissä, joissa aikuiset ovat saaneet sanottua koko kyläilyn aikana vain yksittäisiä sanoja lasten jatkuvien keskeyttämisten vuoksi. Summasummarum: asioihin voisi keskittyä paremmin, kun lapset antaisi tärkeisiin asioihin keskittymisrauhan. Tämä on yleistä pohdintaa, jokainen kuitenkin tavallaan 🙂
Haha🙈😂 Just tästä syystä teen kauppakassitilauksen iltaisin, kun lapset nukkuu, vaikkakin se on tympeintä mahdollista vapaa-ajan viettoa. Luin joskus, että vanhempien uupumus johtuu usein jatkuvista keskeytyksistä eikä ainostaan esim. huonoista yöunista. Mulle ei oo ainakaan yhtään luonteenomaista tollanen kaikkialle säntäily, mitä elämä pienten kanssa nyt paljolti on.
Olipa inspiroivaa lukea toisen perheen tilausta. Oon arkiruoka-asioissa niin helposti urautuva. Joku viikon kauppalista/ruokalista postaus oliskin kiva!😊
Kyllä! Yhen kauppakassitilauksen aikana ehtii tapahtua PALJON! Harvinaista herkkua on, jos saa naputeltua listan valmiiksi niin, ettei tarvi kesken kaiken revetä sataan paikkaan. 😂
Itse olisin ehkä ennen tilauksen tekemiseen ryhtymistä varmistanut esikoiselta, onko kaikki lähtöä varten valmiina, ja pienet laittanut katsomaan vaikka elokuvaa tai jotain. Johtuu varmaan omasta tarkkaavaisuushäiriöstäni, että olen oppinut minimoimaan häiriötekijät silloin, kun pitää johonkin keskittyä.
Heippa🙂Samoilla linjoilla niin kuin nimimerkki Tiuhti ja Viuhti kirjoittikin.Kyllä lapsille,myös pienemmillekin voi joskus sanoa,että nyt äiti tekee ensin tämän jutun ja sitten tulee antamaan..Ja varsinkin isommille lapsille.Ehkä varsinkin isommat lapset myös tottuu,että no kyllä äiti tulee etsimään taas viimetingassa sen jumppakassin tms.Mutta varmasti on myös niin,että aina niillä lapsilla on jotain asiaa,vaikka kuinka hyvin ”petaisi”hommat.🙂
Juu samat aatokset, hulluksi tulisi, jos lapsille pitäisi kokoajan antaa 110% huomio :D. Ei kai sellainen ole lapsellekaan hyvä? Ajattelen itse, että autan heitä oppimaan, kun en ole setvimissä heti jokaista ongelmaa. Saavat itse yrittää ensin selvittää riitansa ja etsiä tavarat.
Jos äiti tekee kauppakassitilauksen, niin sillä välin isi voi auttaa ongelmissa tai sitten lapset odottavat. Ei minusta lapsi siitä vahingoitu, että hetken joutuu odottamaan. Enemmän tuosta vanhempi kuormittuu ja toisaalta lapset vaatii kokoajan lisää ja lisää, eivätkä totu siihen, ettei vanhemman huomio ole kokoajan hänessä. Minusta äiti tai isä voi aivan hyvin olla välillä omissa ajatuksissaan, lukea kirjaa, suunnitella tulevaa viikkoa tai vaikka vaan tehdä sitä kauppakassitilausta ilman että täytyy kokoajan hypätä, kun lapset käskee.
Tuommostahan se tahtoo olla mutta kyllä minäkin vaatisin lapsilta rauhan sen ajaksi että saan tilauksen naputeltua, ellei ihan paniikkihätä ole. Samahan se on töissäkin, jatkuvat keskeytykset häiritsee ja aina joutuu ikäänkuin aloittaa ajatukset alusta. Tuttua!
Ymmärrän kommentoijien ajatuksen, mutta kyllä meillä ainakin 2-vuotiaan ideat omaan tekemiseen ovat välillä sen kaltaisia, että pakko on ainakin toinen korva pitää höröllä. Ja joo, toki voi sanoa, että odota, mutta siitä tulee useimmiten kunnon uhmakohtaus, joka ei helpota keskittymistä. Tv on toki mahdollinen lapsenvahti, mutta ei sitäkään aina voi pitää päällä. Välillä siis poukkoillaan. Ja toki myös opetetaan odottamaan, mutta se auttaa itseä vain (toivottavasti) pitkällä aikavälillä eikä yleensä siinä hetkessä. Sen sijaan jo nyt ennakoin, että parin vuoden kuluttua nyt parikuinen kuopus kyllä odottaa, kun hänelle niin sanoo – lapsilla on erilaiset temperamentit ja viisastelu ei auta ketään.