Voiko olla edes totta?

Itkuja on tullut eilisaamun jälkeen tirauteltua useammankin kerran, kuten varmasti nyt monessa kodissa tällä viikolla. Olo on epäuskoinen. Toisaalta haluaisi sulkea kaiken sota-infon omista kanavistaan pois. Toisaalta en voi lakata katsomasta videoita sodan kourista. Varsinkaan sellaisia videoita, joissa on perheitä ja lapsia. Se on liikaa. Liian lähellä.

Jotenkin on vaikea olla myös kirjoittamatta tai puhumatta aiheesta, vaikka toisaalta tuntuu siltä, että tarvitsen surun ja pelon vierelle valoa, iloa ja tavallista. Jotain ihan hömppää. Katsottiin illalla miehen kanssa loppuun kaikki nähtävillä olevat Love is Blind -jaksot ja mies alkoi etsiä Netflixistä jotain uutta realityä hakusanalla “rakkaus”. Mä naurahdin, että ihanaa, että hän katsoo mun kanssa jotain tämmöistä. “Tässä saa laittaa aivot narikkaan ja yleensä näissä on onnellinen loppu”, vastasi mies. Niinpä niin – sitä tässä juuri kaipaa.

Koska maailma on näin arvaamaton, en voi varmaksi sanoa, ettenkö tästä tilanteesta jotain kirjoittaisi jatkossa. Nyt tuntuu kuitenkin sille, että mä haluaisin pitää omat kanavani tällä hetkellä aiheen ulkopuolella. Huomaan, että mut pitää selvillä vesillä se, jos saan välillä miettiä jotain muutakin. Jos saan kirjoittaa muuta, puhua muuta, lukea muuta. Huomaan, että etsin niitä vaikuttajia, naistenlehtiä ja pinterest-sivuja, joissa pääsen pakoon kurjia ajatuksia. 

Yksi syy, miksi tämä henkilökohtaisesti niin koville, on se, että juuri kun olen tehnyt 15 vuotta töitä sen eteen, etten ajattelisi asioista aina pahimman kauhuskenaarion mukaan, on viime vuosina sattunut liikaa asioita, joita en olisi voinut osata edes pelätä. Olen vähätellyt montaa uhkaa ja pitänyt niistä puhuvia negatiivisuuden lietsojina…on kurja todeta, että he olivat ihan oikeassa. 

Nyt ei kai voi muuta kuin odottaa. Keskittyä hyvään, pistää kädet ristiin ja lahjoittaa hyväntekeväisyyteen.

Voimia ❤️

-Karoliina-