Kolmistaan

Mitä haluan opettaa tyttärilleni naiseudesta?

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Joskus vielä viisi-kuusi vuotta sitten jostakin tyttöjenpäivästä tai naistenpäivästä oli mun mielestä helppo kirjoittaa. Sen kun vaan lateli kaiken maailman hienoja lauseita peräjälkeen siitä, mitä on naisessa olemisessa tärkeintä ja parasta. “Voi kun tyttärelleni euro olisi jo euro kun hän menee töihin ja diiba daaba.”

Nuo ajatukset ovat toki ihan relevantteja. Kyllä edelleen toivon naisen euron olevan euro, mutta mitä enemmän tässä maailmassa elän, sitä enemmän huomaan, että kauniita puheita voi puhua kuka vaan, mutta teot on se, mikä  merkitsee lopulta. Myös tasa-arvoasioissa.. (Ja kyllä, kieli kuvastaa maailmaa, en kirjallisuuden maisterina sitä kiellä, mutta se on jo toinen juonne tässä tarinassa.)

Mulle tasa-arvo ja naiseus on arkinen, konkreettinen, asia. On paljon asioita tällä saralla, jotka on kesken ja joista voisin valittaa ja joiden eteen pitäisi tehdä vaikka mitä. Mutta koska tämä maailmanaika vetää mieltä helkkarin matalaksi muutenkin, listaan tähän nyt asioita, joissa mun naiseus olisi voinut olla este, jossa olisi voitu mennä mun sukupuolen vuoksi metsään, mutta asiat onkin mennyt just hyvin.

LAPSUUS. Hah. Kaikki alkaa lapsuudesta, mutta mä uskon, että mä elin siksi niin kauan onnellisena ja tietämättömänä sukupuolen tuomista rajoitteista, koska mun vanhemmat ei KOSKAAN rajoittanut meitä vedoten meitä meidän sukupuoleen. Päinvastoin. Saatiin olla aina niin prinsessoja tai rämäpäitä kun haluttiin – kaikkea sekaisin. Meitä kannustettiin tuomaan omia mielipiteitä esille, olemaan vahvoja ja puolustamaan itseämme. Kaikki tämä oli hyvin konkreettista: saatiin valita omat vaatteet ja kampaukset ja harrastukset. Kukaan ei käskenyt olla sievemmin sukupuolen vuoksi, eikä meidän haaveita tyrmätty. Hyvin tehty äiti ja isi!

TYÖNANTAJAT. Mulla on ollut tosi kyykyttäviä ja tytötteleviäkin esihenkilöitä, mutta sen vastapainoksi myös kannustavia, ja mun kykyihin uskovia myös silloin, kun olen ollut ihan keltanokka vielä työssäni. Joskus oikein itse hämmästyin siitä luotosta, minkä he mulle antoiva nuorena opena, mutta se sai mut toimimaan innokkaammin. Opin silloin tosi paljon mun työstä, kokeneemmilta työkavereilta.

Nykyinen työnantajani teki mun mielestä tasa-arvoteon, kun palkkasi mut töihin tilanteessa, jossa odotin kaksosia. En varmasti ollut tai ole edelleenkään tuottavin työntekijä perhetilanteeni vuoksi, mutta hän näki kokonaisuuden. Nykyisinkin hän ymmärtää, mitä työn ja perhe-elämän yhdistäminen vaatii. Tiedän sen olevan etuoikeus, vaikkei sen todellakaan pitäisi olla kummoinen juttu. 

PUOLISO. Mä saan alvariinsa ihailevia kommentteja siitä, miten A “antaa” mun tehdä sitä ja tätä, tai kuinka hän “hoitaa” lapsia niin hyvin. Näinhän se juuri on, mutta meidän välisessä suhteessa se ei tunnu jollekin erityispalkittavalle asialle, vaan meidän kahden aikuisen väliselle tasa-arvolle ja vastuun jakamiselle. Minä myös “annan” hänen tehdä töitä ja “hoidan” näitä meidän yhteisiä lapsia, wow. 

Kun tapasin mun miehen, meidän retoriikka oli hyvin erilaista ja ollaan molemmat aika kärkkäitä myös meidän sanavalinnoissa. Siksi saatiin aikaan monen monta tasa-arvoriitaa, kunnes vuodet ovat osoittaneet, että ollaan täysin samaa mieltä kaikesta tähän teemaan liittyvästä – meillä on vaan erilainen kieli ilmaista sitä. A esimerkiksi syytti mua “feminismijulistamiesta” ja mä taas pidin häntä riitojen aikaan “just tollaisena sovinistijääkiekkoilijana””. Todellisuudessa kuitenkin huomattiin, että meidän ajatus ja odotukset teoista oli tismalleen samanlaiset. Ei oltu vaan kasvettu samanlaisessa kielellisessä ympäristössä. Tänä päivänä olen iloinen siitä, miten me ollaan yhdessä ja miten me molemmat – sukupuolesta riippumatta – saadaan toteuttaa itseämme ja olla omia itsejämme. Ajattelen, että sellainen arki, jota meidän tyttäret näkee, on heille paras tasa-arvokylpy tulevaisuutta ajatellen. 

OMAT TYTTÄRET. Musta on ihana katsella meidän tyttöjä vähän etäältä, ulkopuolisen silmin. Nähdä heidät mölyjoukon sijaan yksilöinä, pieninä ja vähän isompanakin ihmisenä. Lapsia katsellessa sitä aina toivoo, että voi kun he voisivat kasvaa juuri sellaisina, kun ovat. Voi kun säilyttäisivät naisiksi asti hassuttelevuutensa ja omat piirteensä niin, ettei heidän tarvitsisi mennä mihinkään muottiin, minne eivät kuulu. On kliseistä, mutta mun kohdalla totta, että omia lapsia katsoessa ymmärtää toisten ihmisten erilaisuuttakin paremmin. Kun toivoo, että heidät hyväksytään tyttöinä ja naisina mukaan jengiin, sitä haluaa itsekin olla juuri se nainen, joka antaa muille tytöille ja naisille mahdollisuuden olla omia itsejään, tuomitsematta toisten valintoja tai tapaa olla. 

YSTÄVÄT. Liittyy edelliseen – kun on itse saanut kokea sen, että toinen nainen on tuki ja turva, ei vihollinen, tajuaa, miten suuri merkitys kanssasiskoilla elämässä on. Koska mulla on mun muurit, haluan olla muuri myös toisille naisille itse. Totta kai siskoille ja bestiksilleni, mutta myös joillekin, jotka käväisevät elämässäni vain hetken. Mä saan itseni edelleen viikottain kiinni jostain tököstä ennakkoluulosta tai puolipahansuovasta ajatuksesta koskien toisia naisia, koska sellaisena maailma näyttäytyi mulle, millenium-nuoruuden eläneelle. Haluan kuitenkin kyseenalaista mun ajattelua, ja pistän itseni ikään kuin tenttiin siitä,miksi musta joku “asu ei ole sopiva tähän tilaisuuteen” tai miksi ärsyynnyn jonkun naisen ulosannista. Sellainen vuoropuhelu itsensä kanssa on rankkaa, mutta se oikeasti opettaa. Mä en olisi pystynyt tarkastelemaan mun omia käytösmalleja ilman sitä keskustelua, jota me käydään ystävien kanssa, ja jos totta puhutaan, on moni feministivaikuttaja auttanut mua tällä polulla.

Valoa naistenpäivään! Niin ja vastaus otsikkoon: En minä suoraan sanottuna tiedä. Mutta ainakin mä haluaisin heidän näkevän meidän kodissa sen, ettei sukupuolen tarvitse merkitä mitään, mikä tulee toisen ihmisen kohtaamiseen, kotitöihin, uraan tai rakkauteen. 

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Asu saatu: Vimma

Lue myös

X