Voisiko JOSKUS olla NORMAALIA?!?
Tämmöinen ajatus sitä tuli maanantaina mieleen, kun aloitettiin työviikko taas kerran säädöllä. Mesillä oli lämpöä, joka sitten tiistaina osoittautui Pikkujätissä korvatulehdukseksi. Kun viikkoa edettiin tänne keskiviikolle, oli kipeäksi tullut myös Omppu. Tietysti.
Kun lapset on kipeinä – kuten hyvin tiedätte – se vaatii aina erikoisjärjestelyä. Menoja pitää perua ja töitä jaksottaa miehen kanssa vuorottaisiksi. Mä tiedän, että olen hyvä tekemään nopeita suunnanvaihtoja ja toimimaan plan-B:n mukaan, joten aika hurjistakin tilanteista meillä on selvitty kunnialla läpi. Tiimityöllä on järkätty parissa tunnissa esikoisen synttärit koko luokalle, vaikka pienet on kiidätetty juuri ennen sitä sairaalaan rs-viruksessa. Tai mies on voinut hoitaa pakollisen työreissunsa, vaikka muu perhe on ollut koronassa ja mun sydän meinannut tunkea rinnasta läpi. Kaikesta on siis selvitty ja uskon, että ainakin osa mun omasta organisointikyvystä on peräisin opehommista – siellä ei voinut jäädä tumput suorana seisomaan, vaikka mitä yllättävää tapahtui.
Kun nyt tämä koko alkuviikko oli mennyt taas töiden säädössä sairaana olevien lasten kanssa ja ”läpystä vaihto -taktiikalla” miehen kanssa, tuli tänä aamuna ihan epätoivoinen (lue: vittuuntunut) olo, kun tajusin, että mun viikon yksi kohokodista, KESKIVIIKKO, meni sekin nyt reisille. Mulla on siis keskiviikkoisin aina oman yritykseni päivä, joka tarkoittaa mulle – rauhaa kaipaavalle introvertille – enemmän kuin työpäivää. Keskiviikko on nimittäin tavanomaisesti se päivä, kun saan tehdä etätöitä yksin hiljaisessa kodissa. Kirjoittelen postauksia jemmaan, käsikirjoitan yhteistöitä, istun etäpalavereissa ja mikä parasta, näen usein myös mun bestistä, Nooraa. Toisin sanoen saan keskiviikkoisin ladata mun akkuja hiljaisuudessa ja aikuisseurassa. Vaikka Nooran kanssa näemmekin keskiviikkoisin töiden puitteissa, eri lähinnä IG-kuvahommissa, on nuo tapaamiset aina tosi merkityksellisiä. Jopa voimauttavia. Näemme silloin kaksin, joten voimme töiden lomassa jutella rauhassa myös kaksin. Syödä joskus jopa lounaan ihan rauhassa. Se on meille molemmille aina tärkeä hetki viikon kulussa.
Tänä aamuna keskiviikon rauha oli kuitenkin poissa. Ompulla oli tosiaan alkanut nousta lämpö tiistai-iltana, joten molemmat pienistä tytöistä jäivät kotiin. Mies jäi hoitamaan heitä, koska en voinut perua kuukausia sitten sovittua palaveria ja kolmia kuvauksia. Mutta vaikka mies olikin lasten kanssa ja heistä vetovastuussa, tajusin laittaessani teamsin mikkiä pois päältä takaa kuuluvan itkun vuoksi, että voisihan tämä elämä mennä joskus vähän toisinkin. Että olisi tosi jees vähän useamminkin saada tehdä asiat silloin ja siten, kun on suunnitellut. Ilman, että joku itkee kesken palaverin taustalla.
Mä tiedän, että ollaan onnekkaita monella tapaa. Meillä on molemmilla joustavat työt, joten voidaan pompotella vastuuta lapsista tasapuolisesti. Meillä ei ole mitään karmeita, vakavia sairauksia, vaan meidän elämässä ainakin toistaiseksi on ollut kyse vain flnssista, noroista, korvatulehduksista yms. Mutta, siis iso MUTTA, kun pieniä vastoinkäymisiä ja suunnanvaihdoksia äkkiseltään tulee aivan jatkuvasti, itse asiassa joka ikinen viikko, se alkaa syödä naista. (Ja näköjään myös miestä.) Sellaiset perusasiat kuin maanantaista perjantain jakso, jossa jokainen pääsee kouluun ja päikkyyn ja töihin, alkaa tuntua aivan utopialle. Jos joku ei ole kipeänä, vähintään on hammaslääkäri tai neuvola tai mikälie, joka katkaisee viikon.
Olen alkanut pohtia, onko muilla tällaista. Jengi puhuu tasaisen tappavasta arjesta, jossa päivät toistaa toisiaan. MISSÄ MEIDÄN TAVALLISET PÄIVÄT ON?!? Antaisin aika paljon siitä, että olisi sellaisia päiviä peräjälkeen, että kaikki menisi normisti.
Vai onko se liikaa vaadittua? Musta ainakin tuntuu, että kun lapsia on nykyisin yhden sijaan kolme, on meidän arki muuttunut eniten juuri sen osalta, että koko ajan on joku, eli jonkun, sairastelu tai kriisi tai joku muu säätö, nurkan takana. Yhdelle lapselle itselleen tätä sairastelua tai muuta ei varmaan edes ole hirveästi keskivertoa enempää, mutta kun kaikille tapahtuu asioita peräjälkeen, ei aikuiset saa lainkaan seesteisiä hetkiä. Onkin alkanut pohdituttaa, vaadinko mä vaan arjelta liikaa. Että mitä jos sairastelu ja säätö ON sitä normia. Ja tavisviikko ilman sairasteluja luksusta. En tiedä, pystyykö mun organisoinnista ja siististä kalenterista kiksejä saavat aivoni taipumaan tällaiseen ajatteluun, mutta se toki voisi olla yksi ratkaisu mun oman pääkopan sisällä.
Tunnistatko näitä ajatuksia? Ketä muuta hajottaa ainainen säätö, asioiden peruminen ja töiden uudelleenorganisointi?
-Karoliina-
Kommentit
Tunnistan täysin! Itse opiskelen tällä hetkellä kotoa käsin todella tiiviillä aikataululla ja perheessä kolme lasta joista vain yksi on pieni. Hyvin allerginen. Hän aloitti vuoden alussa osa-aikaisesti päiväkodin ja on sairastellut kahden-kolmen viikon välein. Voin vain kuvitella mitä säätöä se kahden sairastelevan pienen kanssa on. Itse törmään kyllä oman mieleni kanssa siihen jatkuvasti, että jollain tapaa minulla on ihannekuva siitä millaista arkea haluaisin elää. Sitten tulee jonkun sairastelua, omaa univelkaa, kaaosta, sotkua, menoja peruuntuu. (Siedän esim. kaaosta edelleen äärimmäisen huonosti vaikka oon yrittänyt sille itseäni siedättää ;)) Nämä tekijät aiheuttaa sen et tuntuu kuin arjenhallinta katoaisi täysin ja kaikki palikat leviää syliin. Vaikka eihän se totta ole. Mutta itselläni väsymys ja muutokset saa eniten aikaan tunteen siitä et kaikki kaatuu niskaan. Musta on tärkeä saada tuulettaa ajatuksia ja pettymyksen tunteita vaikka mitään sen isompaa kriisiä ei olisi päällä. Sillä sitä elämä on. Sitten taas tulee se päivä, kun muistaa hengittääkin välillä ja olla myötätuntoinen itseään kohtaan. 🙂
Kommentit
Karoliina, tötö kutsutaan elämäksi. Sitä ei voi kalenteroida, lokeroida, suunnitella etukäteen loputtomiin. Sitä eletään.
Joo sos! Tää alkuvuosi on ollut ihan kamala. Tuntuu että sekoaa koht. Olen kahden lapsen yh. Onneks toisen isä kuvioissa ja auttaa, sekä äiti ottanut koppia tytöstä. Kun on alottanut parissakin uudessa työssä ja tammikuun ekalta viikolta asti joku meistä kolmesta kokoajan kipeä. Koronat, norot,flunssat, toinen mahatauti ja korvatulehdus käyty jo läpi. Alkais kans riittään jo! Jospa tämä tästä kesään mennessä
Taitaa olla sairastelu ja säätö normaalia, mitä työkavereita ja tuttuja olen seuraillut. Mutta toisinkinpäin voi tulla harmitusta. Omat lapseni ja minä itse ei olla juuri koskaan sairaana. En ole ollut lasten takia pois töistä 3 vuoteen. Eli sekin voi ärsyttää, ettei ikinä voi olla pois töistä. Joskus olisi kiva jäädä kotiin sairaan lapsen kanssa lepäilemään ja katselemaan leffoja… välillä kateus hiipii, kun työkaverit ovat jatkuvasti pois töistä lasten takia ja itse vaan raadan töissä. Toki ajattelisin varmasti eritavoin, jos olisin yrittäjä.
Ei se nyt varsinaisesti herkkua ole olla huolissaan lapsista ja samalla miettiä kasaantuvaa työmäärää töissä, jota sitten setvitään päiviä tai viikkoja jälkeenpäin
Ja varmasti ajattelisit TÄYSIN eri tavalla jos lapset olisi koko ajan sairaana. Huh, mitään niin kurjaa ei olekaan kuin lapsi sairaana.
Ah meidän lapset on ihanan rauhallisia kipeenä. Nukkuu ja makoilee päivät pitkät. Toista se on terveenä 😂
Hajottaa kyllä! Ihan samasta syystä. Meillä on sairastettu koko ”kausi” syyskuusta alkaen aina miehen yövuoroviikolla eli joka kolmas viikko. Puhelut esihenkilölle alkaa jo olla vitsi: ”no täs olis taas tilanne että…” Onneksi ymmärrystä löytyy. Mut kun työ on sellainen, että kukaan muukaan ei niitä mun töitä tee, niin ne on aina odottamassa. Tai sit yrittää taiteilla etätöiden, perumisten ja töiden siirtämisen viidakossa. Olis edes joskus helppoa!
Onhan se aina pettymys kun kaikki ei mene kuten kuvittelee/suunnittelee.
Jotenkin tuntuu että hakkaat päätäs seinään. Se on tätä pienten lasten kanssa, sairastelua, valvomista ecc…joka perheessä. Vaadit liikaa ja joka kerta kiukuttelet kun asiat ei taaskaan mene kuin ne jossain utopiamaailmassasi pitäisi mennä. Lapset ovat pieniä kerran vaan, älä pure heihin turhautumistasi, syyttömiä he siihen ovat.
Itse jossain vaiheessa lopetin monista asiasta märehtimisen ja oman arjen vertaamisen muihin ja oma arki alkoi samalla olla melko mielekästä. Tietoisesti muutin ajatteluani; kuten jos ollaan kotona lasten sairastaessa, koitan nauttia niistäkin päivistä. Käydään päiväsaunassa, katsotaan ohjelmia, kuunnellaan äänikirjoja jne. Eli tehdään arki parhaaksi niistä palikoista mitä sillä hetkellä on tarjolla.
Myös se että tietyt vaiheet menee aina ohi ja uusia tulee on kantanut itseäni eteenpäin. Töitä ehdin tehdä tulevaisuudessa paljon, mutta omia lapsiani en sairaana hoida lopulta kovinkaan montaa vuotta.
Tsemppiä arkeen ja nauttikaa myös niistä päivistä kun kaikki (tai mikään) ei mene kuten olisi edellisenä iltana vielä kuvitellut.
Ainut mitä hankalissa tilanteissa usein voi muuttaa on oma asenne ja ajattelu, mutta sillä pääsee jo melko pitkälle.
Täällä toinen lapsi aloitti päiväkodin tammikuussa, ja en olisi uskonut kuinka paljon sairastelua ja säätöä se lisää! Esikoinen oli ennen sairastellut supervähän, eikä ennen koronaa oltu nenän vuotamisesta niin tarkkoja, mutta nyt on taudit löytäneet meillekin! Ja juuri tuo, että kun toinen sairastuu, niin alkaa pelottaa että milloin se tulee toiselle.
Omia töitä en voi tehdä etänä, ja miehen työssä on aika säätämistä saada kalenteria nopeasti tyhjäksi, joten useimmiten minä joudun jäämään kotiin. Työt kasaantuu, ja esihenkilö valittaa minulle toisen työntekijän lapsen takia sairaspoissaoloista, eli varmaan valittaa munkin. Oikein ahdistaa, jos puhelin soi kesken työpäivän, kun pelkää sen olevan päiväkodista. Sieltä vielä soitetaan todella herkästi…
No kuule. Bear it.
Kyllä tää joskus loppuu.
Mutsi, jonka mies kuoli kun lapset oli alle 3-vuotiaita. Toisella 7:t putket korvissa, toisella lapsuusiän astma ja vain yhdet putket.
Lisänä mm. mykoplasma, toisella ja itselläni siitä johtunut keuhkokuume. Nämä vain pintaraapaisuna.
Kerran kun itkin kurjuuttani, yksi viisaampi vain sanoi mulle että kyllä se joskus loppuu. Ja se loppui. Toisena konstina lauloin mielessäni Kesäpäivää Kangasalla. Se on kohottava sävellys.
Ihan varmasti loppuu joskus!
Omien lasten ollessa pieniä ( 3 alle 5-vuotiasta ) lapset sairastivat yleensä peräjälkeen. Yksikin silmätulehdus kierre kesti perheessämme 6 viikkoa, kun jollakin ei lääkkeet tehonneet ja tulehdus siirtyi perheenjäseneltä toiselle. Tämä on jostain syystä jäänyt mieleen n 20 vuoden takaa vaikka kyse ei onneksi ollutkaan mistään vakavammasta.
Työskentelen itse julkishallinnossa enkä voi tehdä etätöitä kotona. Silloin kun lapset sairastivat jäin minä tai mieheni kotiin oikeutetusti heitä hoitamaan. Niinä päivinä en murehtinut töitä, kun en asialle mitään voinut. Eniten aina hirvitti se, jos joutui viemään puolikuntoisen lapsen hoitoon vaikka pari kotipäivää olisikin ehkä ollut vielä paikallaan…
Nykyinen työkulttuuri on muuttunut noista päivistä siinä mielessä, että esim etätyö on tullut jäädäkseen ja tämä varmaan aiheuttaa omat haasteensa sairaakinn lapsen hoidossa eli moni tekee silloin kotoa käsin töitä vaikka hänellä on oikeus hoitaa sairasta lasta tietyt päivät. Mielesestäni siis se, että keskitytään siihen, mihin nyt juuri voidaan on se tärkein eli toinen vanhemmista keskittyy töihin ja toinen sairasisiin lapsiin.
Olen törmännyt myös siihen, että koronaa sairastavakin tekee etätöitä vaikka oikeasti silloin pitäisi levätä ja sairastaa rauhassa eli tämäkin kyllä hyvin kertoo työn ja arjen vaikeasta yhteensovittamisesta tänä päivänä. Täytyy itse osata vetää’ niitä rajoja myös.
Joku kommentoi aiemmin, että päiväkodeista soitetaan tällä hetkellä herkästi…. Se on totta ( tiedän..). Näin teemme mekin, sillä meitä on ohjeistettu näin. Kuitenkin, kun soitamme vanhemmille emme välittömästi ole pyytämässä heitä hakemaan lasta/lapsia kotiin vaann jossain tilanteessa halutaan vaan selventää voko yskä tai nuha olla vaikka allergiaa vai onko tämä vielä sitä parin viikon takaista samaa, joka vaan tuntuu kestävän ikuisuuden…
Toivottavasti kesää kohti mentäessaä lasten sairastelut helpottaa ja se ihan tavallinen kiva arkikin sieltä taas tulee takaisin 🙂
Meillä tuo aika ajottui pikkulapsi arkeen. Mutta harvemmin kuin teillä. Nykyään sairastelua on tosi vähän mutta tuntuu, et sattuu kohdalle just todella spesiaalilla hetkellä, kun olisi jotai tosi kivaa tai erikoista tiedossa. Blogistasi saa käsityksen tai minä olen saanut, että teidän huushollissa joku on aina kipeä. Ja todellakin uskon, että se ottaa koville. Minulla on yksi hyvä ystävä joka elää 3n alle kouluikäisen taloutta ja he ovat todella usein sairaana ja huomaan, että se harmittaa itseäni kun melkein jo osaan odottaa, että sopimamme näkemiset ja tekemiset lähes aina peruuntuu. Mutta sitten kun näemme se on ihanaa eikä silloin todellakaan kiirehditä minnekkään.
Mutta tunnistan, kyllä kysymyksesi vaaditko arjelta liikaa. Olen huomannut, että osa nauttii ihan tavallisesta arjesta, eikä se vaadi sen kummempia kun että pääsisi normaalisti, töihin, kouluun, päiväkotiin ja harrastuksiin ja näkisi ystäviä joku päivä. Toisille normaalia on että joka viikko olisi yksi tai muutana ”luksus” juttu hieronta, teatteri tai vastaava juttu.
Itse koen kuuluvani näiden välimaastoon. Tykkään, että rutiinit pelaa. Kaikki pääsee kouluun, päikkyyn, töihin ja harrastuksiin. Ja en pistä pahitteeksi jos jotain ihanaa tai ihania juttuja sattuu osumaan samalle viikolle mutta ei niitä tarvitse olla edes joka viikko mutta toivoisin, että olisi edes yksi kivempi juttu edes kuukaudessa joskus ei ole olkenkaan ja joskus on useampikin ja se on fine. Mutta oken myös sitä mieltä jos arkirutiinit ja on kunnossa niin sitä helpompi on heittäytyä spontaaniksi ja ei haittaa vaikka yhtenä päivänä jättää rutiinit kokonaan tekemättä ja keskittyy tekemään jotain kivaa tai päin vastoin jos sattuu porukkaa kaatumaan sairasvuoteelle.
Mieheni on myös lanseerannut (tämä etenkin pikkulapsi arkeen), että ensi huvi ja sitten työt. Mulla ainakin tapana ensin siivota tai hoitaa kotityöt ja sitten nauttia ”rauhassa” kahvihetki mikä syystä tai toisesta jää nauttimatta kun lapsi herää tai vastaavaa. Niin pitää osata nauttia siitä rauhaisasta hetkestä jos sellanen on kyllä ne kotityöt yms. siinä härdellissäkin hoituu ja todennäköisesti paremminkin kun on ehtinyt itsekkin huolia.
Tsempiä arkeen, parempia aikoja odotellessa 😊
Pahoittelut piiitkästä tekstistä.
Eiköhän tuo sairastelu lapsiperheessä ja sen myötä vanhempien aikataulusäädöt ole juurikin sitä normaalia. Kyllä se loppuu kun lapset kasvaa.
Ehkä kannattaisi rauhoittaa perheen aikuisten menoja ja ei pakollisia tapahtumia minimiin niin se säätökin vähenisi, jäisi enää ne työt ja niiden aikataulut muutettaviksi sairauden iskettyä.
Se o varmaan juurikin niin, että se kun kaikki rullaa on sitä arjen luksusta. Ja toinen totuus lienee se, että ajan kanssa kaikki helpottaa. Helpommalla ehkä pääsee, kun pyrkii mielen joustavuuteen, niin ettei muutokset aina pääse keikauttamaan niin pahasti. Asioita ja tilanteita, kun aina vaan sattuu, eikä kaikkea voi millään ennakoida. Jälkikäteen voi vaan tosiaan päätään pudistellen todeta, että ollaan tuostakin selvitty. Itsellä lapsilla ollut mm. koliikkia, sekä korvatulehduskierre, se väsymys on jotain aivan lamauttavaa. Muistan myös erään herkkuhetken, kun mies oli 2 vuotta ulkomailla töissä (kävi kahden kuukauden välein kotona), olin itsekseni kolmen lapsen (2-10 v.) ja koiran kanssa, kun huomasin olevani tilanteessa keskellä talvea, että perheeseen tuli sekä kihomatoja, että täitä, samaan aikaan kun mursin oman käteni, joka oli kipsissä 6 viikkoa. Heti sen perään taitoin nilkkani ja kävelin kepeillä nilkka tuettuna. Muutimme myös korona-aikaan kaksi kertaa, ilman lasten hoito-tai muutto/pakkaus/siivousapua. Välillä pohjattoman väsyneenä toki. Jotenkin ne asiat vaan kuitenkin useimmiten järjestyy. Edelleen, vaikka ihan pieniä ei meillä enää olekaan, voi koulusta/hoidosta tulla milloin vaan soitto, että lapsi x on kipeä tai xx on tehnyt ninjahypyn portaissa, nyt olisi tikattava haava, tuletteko hakemaan? Tsemppiä siis arkeen, tuo on varmasti monelle täysin tuttu tilanne.
Kyllä, antaisin mitä vaan ihan tasaisesta arjesta pyykkeineen, tiskeineen, kiukutteluineen, kuravaatteineen jne, mut täällä kans sairasteltu tänä vuonna enemmän ku koskaan. Norot, koronat yms lenssut. Kolme alle kouluikäistä lasta… Ihan riittäisi peruselo pyykkeineen, mut jotenki ei jaksais jatkuvaa sairastelua ei. Joo joo, olkoonkin se elämää ja olkoonkin niin, että onneks meillä ei oo kenelläkään mitään vakavia pitkäaikaissairauksia, mut ei silti vaan jaksais. Ja se on ihan ok sanoa
(toki tilannetaju huomioiden) vaikka aina onkin ihmisiä kenellä on rankempaa!
Meillä on nyt kaksi viimeistä vuotta ollut niin, että jatkuvasti joku kolmesta lapsesta on sairaana kotona. Mies ei ole osallistuvainen, joten hoidan kaiken yksin. Laitoimme lapset päiväkotiin kolmevuotiaina ja vasta silloin alkoi tautikierre, joka on yleistä päiväkoti- ja kouluikäisillä.
Oletan, että koska laitoitte lapset jostain syystä päiväkotiin jo vuodenvanhoina (vai oliko jo aiemmin), niin nyt päiväkodin sairauskierre yhdistettynä lasten nuoreen ikään ja moniin töihinne on raskas yhtälö, mutta odotettavissa ollut asia. Kuulemma lasten ensimmäinen vuosi päiväkodissa on täyttä sairastelua.
Minusta teillä voisi olla iso apu ylimääräisestä käsiparista. Miten olisi au pair? Rahaa varmasti kuluisi määrä x, mutta saisiko siten töihin satsattua toisella tapaa ja tuntuisiko elämä joltain osin lempeämmältä? Entä kahden perheen yhteinen au pair – jos vaikka toisessa perheessä olisi mahdollisuus au pairin omaan huoneeseen+kylppäriin?
Tuota se tasainen arki minusta on. Ainakin oman lähipiirin lapsiperheillä.
Aina on joku kipeänä, on lääkäri- tai hammaslääkärikäyntiä (varsinkin oikomishoidossa…), vasuja, arviointikeskusteluja, neuvolaa, harrastuksia, pitää muistaa sukset, luistimet, pastillit, kuvaukset, poikkeuslukujärjestykset, 2 euroa johonkin jnejne.
Siinä ohessa sitten työt, omat harrastukset ja ihmissuhteet. Ei ole helppoa. Itse olen kuitenkin kiitollinen joustavasta työstä, en tiedä miten ne joilla läsnäolopakko töissä hoitaa kaikki nuo lapsiin liittyvät arkipäivinä hoidettavat asiat.
Itekin olen introvertti, joten joskus ahdistaa. Mutta paljon voi myös järjestää asioita. Jos puoliso on kotona sairaan lapsen kanssa, en ikinä jäisi kotiin tekemään töitä. Joskus vuorovedossa olen istunut palaverit autossa, ei häiritse kukaan. Ja siitä sitten sisälle vapauttamaan puoliso omaansa.
Musta sun keskiviikot kuulostaa luksukselta, en tiedä ketään joka voisi pitää tuollaisia päiviä joka viikko. Onnittelut, jos onnistuu edes kerran kuussa: sekin on enemmän kuin monilla muilla 😀
VAIN kaksi lasta, mutta molemmat terveydenhuollossa töissä (ei etätöitä) niin AINA on jotain muuttujia. Perheen aikuisista toisen pitäisi itse aloittaa oikomishoito, mutta ei riitä aika eikä rahat. Yritetään saada edes lasten purennat kuntoon (yksi käynti oikomisessa n. 1,5h/ lapsi).
Arki on arkea, pahempaa on koulujen loma- ajat kun vanhemmilla ei ole lomia samalla.
Mitäpä jos sinä tai Pena tekisitte vähemmän töitä hetken, kunnes kaksoset on vaikka neljä. Rahaa siihen valintaan teillä kaiketi on. Lisäksi teillä on jo siivoojat ym avut, mitä meillä suurimmalla osalla ei todellakaan ole ja silti perheet selviävät. Tosin niitä voicculeipähetkiä ei juuri ole, eikä edes minilomia.
Terveisiä perheeltä, jossa on neljä lasta, hometalo (helvetisti velkaa ja harmitusta), äskettäin saatohoidettu isovanhempi ja loput isovanhemmat tarvitsee perheen apua. Voisin valittaa, mutta me ollaan kaikki terveitä ja saadaan vielä kaupasta ruokaa ostettua. Kasvohoidoista ym en edes uskalla unelmoida. Mutta rakkaus ei maksa, eikä sitä saa rahalla.
No, mun mielestä sulla on vaan liian korkeat odotukset. Varmasti tulet pettymään jos pikkulapsi arjessa odotat joka viikko ”bestiksen” kanssa tapaamisia, kasvohoitoja ja hierontoja . Karsi elämästä kaikki turhat matkat ja kekkerit. Käy mielummin ulkoilemassa ja liiku. Vietä aikaa perheesi kanssa. Korvatulehduksille ei voi mitään, valittaminen vaan pahentaa asiaa.
Niin siis tähän korjaus, että bestiken kanssa olemme niin onnekkaita, että voimme tehdä yhdessä töitä. Vaikka keskiviikot on ihana erilainen päivä viikossa, on se täyttää työtä, jonka aikataulu on päätetty kuukausia sitten.
Raskasta aikaa kun lapset ovat pieniä ja ruuhkavuodet hengittävät niskassa. Meillä ei ole kaksosia, joten en osaa samaistua sen mukanaan tuomiin lisämausteisiin. Omalla kohdallani koin muutamia vuosia sitten epätoivon ja vihan tunteita, kun odotin sitä tasaista arkea tulevaksi. Toki minun tasaiseen arkeeni toi lisämausteen, että työni sisälsi jo silloin runsaasti matkustelua mikä haastoi organisointi ja ennakointikykyäni lähes viikottain sovittaessani kahden lapsen tarpeet ja menot omaan uraani. Yhtenä päivänä kuitenkin sisäistin sen, ettei minun tavallinen arkeni ole naapurin tasaisen arjen kaltaista, eikä tule koskaan olemaankaan. En osaa sanoa asiaa mitenkään erilailla, mutta mitäs jos teidän normaalilapsiarki vaan on tuota läpsystä vaihtoon arkea? Jos löytäisi sen sisäisen rauhan, että tätä se on ja joku päivä se sitten taas muuttuu. Eikä odottaisikaan ns. normaalia viikkoa, koska jos se viikko onkin teidän arjessanne poikkeuksellisen hyvä viikko? En siis tarkoita tässä mitenkään lannistaa vaan sanoa että se normaaliarki ei välttämättä ole teidän perheessä sellaista tasaista arkea vaan tätä mitä se nyt on…Joku päivä se varmasti muuttuu mieleisemmäksi. Voimia sinne kovasti.
Meillä oli aika, kun esikoista piti kuskata puhe-ja toimintaterapiaan sekä kuopus oli korvatulehduskierteessä ja jatkuvasti sairaaana. Tuntui, että koko ajan jotain säätöä ees taas. Onneksi kumpiki homma helpotti ajan kanssa ja tein useamman vuoden 4-päiväistä työviikkoa ja se helpotti siinä kohtaa paljon.
Juttelin hiljattain yhden puolitutun kanssa, jolla kahdet kaksoset n. vuoden ikäerolla. Heidän ennätys oli muistaakseni n. 2 kuukauden putki, kun joku lapsista oli koko ajan sairaana. Onneksi heidänkin perheessä aika oli auttanut, ja perheen lapset isompia nykyään ja pysyvät pääosin terveinä.
Teillä on ollut selkeästi Karoliina rankkaa, eikä ihme. Aikamoinen tautikierre ja työt päälle. Jatkuvat muutokset syö varmasti voimia. Se on tosi ymmärrettävää. Toivottavasti saatte läheisiltä / ostettua apua ja voitte ottaa aikaa myös itsellenne puolisosi kanssa.
Tuli surullinen olo puolestasi joistain kommenteista, joita olet saanut. Turha verrata, kenen tilanne on tai on ollut raskain. Varmaan meillä kaikilla ruuhkavuosia elävillä on niitä hetkiä kun ei vaan meinaa jaksaa tai pää tuntuu hajoavan. Empatia lisää empatiaa niissä hetkissä, uskon ja toivon.
Paljon lämpimiä ajatuksia Tampereen suuntaan teidän perheelle. Kevät on pian täällä.
Itse aattelen niin, että aika aikaansa kutakin. Jäin 1-vuotiaan lapsen kanssa kaksin avioeron myötä ja isä luisti alusta asti melko ansiokkasti vastuusta. Oli aika näpräämistä ja miettimistä, kun olin just aloittanut äitiysloman jälkeen uudessä työpaikassa ja lapsi teki jonkun sairastamisen maailmanennätyksen tyyliin viikko päiväkodissa ja kolme kipeenä…. Siinä meinas kyllä pää levitä, mut onneks löyty mummoja ja kummin kaimoja, jotka syöksy apuun, ettei ihan joka kerta tarvinnut itse olla töistä poissa. Sillon aattelin, et olin ainoa koko työpaikassa, kuka oli KOKO AJAN pois lapsen sairastamisen takia; harvassa oli täysinäiset työviikot. Mut, nyt kun olen 20 vuotta ollut samassa työpaikassa, niin oon huomannut, että ihan jokainen, jolle niitä lapsia seuraantuu, käy läpi tän saman vaiheen. Nykyään onneks siitä riippumatta, onko kyseessä mies tai nainen. Nyt, kun oon saanut vähän etäisyyttä tuohon pikkulapsiaikaan, niin aattelen, et normitouhua, joka tosiaan on ohi ennen kun ehti kissaa sanoa. Mulla on nyt jo se aika, et jollakin tasolla jopa kaipaan noita aikoja…hullua tai ei.
On se raskasta.<3
Meillä on neljä lasta. Olen oppinut tähän mennessä sen, että otan itselleni sen verran töitä, että selviän niistä, oli tilanne mikä hyvänsä. Sitten kun lapset kasvaa ja sairastelu vähenee, voin taas harkita sellaista työmäärää, jossa oletuksena on, että kaikki palaset on kohdillaan.
Säädön määrä lisääntyy perhekoon kasvaessa. Neljän lapsen kanssa on syksyisin ja keväisin vasut/arviointikeskustelut/vanhempainvartit/ hammaslääkärit, neuvolat, kouluterkkarit tms. Ne täytyy ottaa omia työmääriä suunnitellessa huomioon.
Meillä myös lapsia neljä, pienellä ikäerolla, ja miehen työ sellainen että ei pysty juurikaan arjessa apuna olemaan. Reissuhommia ja välillä parikin viikkoa kerrallaan töissä, eikä yrittäjällä tosiaan ole sen jälkeen samaa aikaa vapaana 🙂 Nyt kun nuorinkin on jo kymmenen, olen pystynyt muutaman vuoden tekemään töitä ’normaalisti’. Mutta edelleen niitä muutoksia tulee, etenkin kun iskee korona-noro-migreeni-korvetulehdus tms jakso. Nämä lasten lapsuusvuodet on silti niitä aikoja joita eniten tulen joskus kaipaamaan, kun kaikki ovat jo omillaan. Vaikka arjessa päivät voi joskus tuntua pitkiltä, vuodet menee liian nopeasti. Ehkä se töiden keventäminen helpottaisi, tai lasten hoitaminen kotona vielä parin vuoden ajan. Jos lapset eivät vielä kestä päiväkodin tautikierrettä, vaan joutuvat liian koville jatkuvalla sairastelulla, voisi tilanteen rauhoittaminen auttaa. Teillä vaikuttaa olevan todella paljon apuja arjessa, mikä toivottavasti auttaa jaksamisessa.
Tunnistanpa hyvinkin! 🙂 Voimia sinne! <3
Mun mielestä pieni purkautuminen kirjoittamisen muodossa tekee välillä ihan hyvää. Itse en lasten pikkulapsivaiheessa valaistunut tai oppinut asioita ottamaan asioita vastaan siten kuin ne tulevat. Kun oli hankalaa, niin oli hankalaa! Kadehdin kyllä ihmisiä, jotka vahvistuvat vaikeuksista tai löytävät niiden kautta uuden elämänasenteen. Tsemppiä kaikille pikkulapsivaiheessa olevilla! 🙂 Niin kullanarvoista aikaa, mutta välillä myös raskasta. Miten voikin olla, että tunteet vaihtelevat elämää suuremmista rakkauden läikähdyksistä pauhaavaan raivoon ja kehossa tuntuvaan kiukkuun! 😀
Tunnistan täysin! Itse opiskelen tällä hetkellä kotoa käsin todella tiiviillä aikataululla ja perheessä kolme lasta joista vain yksi on pieni. Hyvin allerginen. Hän aloitti vuoden alussa osa-aikaisesti päiväkodin ja on sairastellut kahden-kolmen viikon välein. Voin vain kuvitella mitä säätöä se kahden sairastelevan pienen kanssa on. Itse törmään kyllä oman mieleni kanssa siihen jatkuvasti, että jollain tapaa minulla on ihannekuva siitä millaista arkea haluaisin elää. Sitten tulee jonkun sairastelua, omaa univelkaa, kaaosta, sotkua, menoja peruuntuu. (Siedän esim. kaaosta edelleen äärimmäisen huonosti vaikka oon yrittänyt sille itseäni siedättää ;)) Nämä tekijät aiheuttaa sen et tuntuu kuin arjenhallinta katoaisi täysin ja kaikki palikat leviää syliin. Vaikka eihän se totta ole. Mutta itselläni väsymys ja muutokset saa eniten aikaan tunteen siitä et kaikki kaatuu niskaan. Musta on tärkeä saada tuulettaa ajatuksia ja pettymyksen tunteita vaikka mitään sen isompaa kriisiä ei olisi päällä. Sillä sitä elämä on. Sitten taas tulee se päivä, kun muistaa hengittääkin välillä ja olla myötätuntoinen itseään kohtaan. 🙂