Kolmistaan

Voisiko JOSKUS olla NORMAALIA?!?

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Tämmöinen ajatus sitä tuli maanantaina mieleen, kun aloitettiin työviikko taas kerran säädöllä. Mesillä oli lämpöä, joka sitten tiistaina osoittautui Pikkujätissä korvatulehdukseksi. Kun viikkoa edettiin tänne keskiviikolle, oli kipeäksi tullut myös Omppu. Tietysti.

Kun lapset on kipeinä – kuten hyvin tiedätte – se vaatii aina erikoisjärjestelyä. Menoja pitää perua ja töitä jaksottaa miehen kanssa vuorottaisiksi.  Mä tiedän, että olen hyvä tekemään nopeita suunnanvaihtoja ja toimimaan plan-B:n mukaan, joten aika hurjistakin tilanteista meillä on selvitty kunnialla läpi. Tiimityöllä on järkätty parissa tunnissa esikoisen synttärit koko luokalle, vaikka pienet on kiidätetty juuri ennen sitä sairaalaan rs-viruksessa. Tai mies on voinut hoitaa pakollisen työreissunsa, vaikka muu perhe on ollut koronassa ja mun sydän meinannut tunkea rinnasta läpi. Kaikesta on siis selvitty ja uskon, että ainakin osa mun omasta organisointikyvystä on peräisin opehommista – siellä ei voinut jäädä tumput suorana seisomaan, vaikka mitä yllättävää tapahtui.

Kun nyt tämä koko alkuviikko oli mennyt taas töiden säädössä sairaana olevien lasten kanssa ja ”läpystä vaihto -taktiikalla” miehen kanssa, tuli tänä aamuna ihan epätoivoinen (lue: vittuuntunut) olo, kun tajusin, että mun viikon yksi kohokodista, KESKIVIIKKO, meni sekin nyt reisille. Mulla on siis keskiviikkoisin aina oman yritykseni päivä, joka tarkoittaa mulle – rauhaa kaipaavalle introvertille – enemmän kuin työpäivää. Keskiviikko on nimittäin tavanomaisesti se päivä, kun saan tehdä etätöitä yksin hiljaisessa kodissa. Kirjoittelen postauksia jemmaan, käsikirjoitan yhteistöitä, istun etäpalavereissa ja mikä parasta, näen usein myös mun bestistä, Nooraa. Toisin sanoen saan keskiviikkoisin ladata mun akkuja hiljaisuudessa ja aikuisseurassa. Vaikka Nooran kanssa näemmekin keskiviikkoisin töiden puitteissa, eri lähinnä IG-kuvahommissa, on nuo tapaamiset aina tosi merkityksellisiä. Jopa voimauttavia. Näemme silloin kaksin, joten voimme töiden lomassa jutella rauhassa myös kaksin. Syödä joskus jopa lounaan ihan rauhassa. Se on meille molemmille aina tärkeä hetki viikon kulussa.

Tänä aamuna keskiviikon rauha oli kuitenkin poissa. Ompulla oli tosiaan alkanut nousta lämpö tiistai-iltana, joten molemmat pienistä tytöistä jäivät kotiin. Mies jäi hoitamaan heitä, koska en voinut perua kuukausia sitten sovittua palaveria ja kolmia kuvauksia. Mutta vaikka mies olikin lasten kanssa ja heistä vetovastuussa, tajusin laittaessani teamsin mikkiä pois päältä takaa kuuluvan itkun vuoksi, että voisihan tämä elämä mennä joskus vähän toisinkin. Että olisi tosi jees vähän useamminkin saada tehdä asiat silloin ja siten, kun on suunnitellut. Ilman, että joku itkee kesken palaverin taustalla.

Mä tiedän, että ollaan onnekkaita monella tapaa. Meillä on molemmilla joustavat työt, joten voidaan pompotella vastuuta lapsista tasapuolisesti. Meillä ei ole mitään karmeita, vakavia sairauksia, vaan meidän elämässä ainakin toistaiseksi on ollut kyse vain  flnssista, noroista, korvatulehduksista yms. Mutta, siis iso MUTTA, kun pieniä vastoinkäymisiä ja suunnanvaihdoksia äkkiseltään tulee aivan jatkuvasti, itse asiassa joka ikinen viikko, se alkaa syödä naista. (Ja näköjään myös miestä.) Sellaiset perusasiat kuin maanantaista perjantain jakso, jossa jokainen pääsee kouluun ja päikkyyn ja töihin, alkaa tuntua aivan utopialle. Jos joku ei ole kipeänä, vähintään on hammaslääkäri tai neuvola tai mikälie, joka katkaisee viikon.

Olen alkanut pohtia, onko muilla tällaista. Jengi puhuu tasaisen tappavasta arjesta, jossa päivät toistaa toisiaan. MISSÄ MEIDÄN TAVALLISET PÄIVÄT ON?!? Antaisin aika paljon siitä, että olisi sellaisia päiviä peräjälkeen, että kaikki menisi normisti.

Vai onko se liikaa vaadittua? Musta ainakin tuntuu, että kun lapsia on nykyisin yhden sijaan kolme, on meidän arki muuttunut eniten juuri sen osalta, että koko ajan on joku, eli jonkun, sairastelu tai kriisi tai joku muu säätö, nurkan takana. Yhdelle lapselle itselleen tätä sairastelua tai muuta ei varmaan edes ole hirveästi keskivertoa enempää, mutta kun kaikille tapahtuu asioita peräjälkeen, ei aikuiset saa lainkaan seesteisiä hetkiä. Onkin alkanut pohdituttaa, vaadinko mä vaan arjelta liikaa. Että mitä jos sairastelu ja säätö ON sitä normia. Ja tavisviikko ilman sairasteluja luksusta. En tiedä, pystyykö mun organisoinnista ja siististä kalenterista kiksejä saavat aivoni taipumaan tällaiseen ajatteluun, mutta se toki voisi olla yksi ratkaisu mun oman pääkopan sisällä.

Tunnistatko näitä ajatuksia? Ketä muuta hajottaa ainainen säätö, asioiden peruminen ja töiden uudelleenorganisointi?

-Karoliina-

 

 

 

 

Lue myös

X