Kolmistaan

Varaslähtö äitienpäivää – minä äitinä

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Mulle tuli Facebookissa tällä viikolla vastaan kuva, joka oli otettu 10 vuotta sitten. Siinä minä pitelin pallopäistä, melkein kaljua yksivuotiasta sylissäni. Esikoinen näytti niin pienelle ja söpölle, minä liki teiniäidille mustaksi värjätyssä tukassani ja rypyttömillä kasvoillani. 

Tällä viikolla vietettävä äitienpäivä on jo elämäni 12. äitienpäivä. Muistan tietysti, mitä kaikkea ehdin touhuta ennen äitiyttä, mutta en enää muista, miltä ei-äitiys TUNTUI. Millaista oli, kun ei ollut vastuussa muista kuin itsestään. 

Kun F syntyi, olin 25 ja asuimme Hakaniemessä, keskellä opiskelijabileasuntoja.  Koko muu ystäväporukka oli vielä lapsetonta, ja vaikka pikkuinen oli hyvin toivottu (olin jo silloin kipeän tietoinen endometrioosistani), koin todella usein ulkopuolisuutta. Joskus, kun perjantain kauppareissulla ohi liihotteli biletoppikansaa kaljakassit kilisten, tunsin järjetöntä FOMOa. En muista, missä vaiheessa tulin sinuiksi roolini kanssa, mutta kun muutimme F:n kanssa asumaan kaksin pian hänen 5-vuotissynttäreidensä jälkeen, koin, että juuri äitiys ja F olivat ne asiat, joista sain eniten iloa. Luulen, että käänne oli tapahtunut raskaan vauvavuoden jälkeen. F:n kasvattua isommaksi äitinä olo alkoi koko ajan vain enemmän tuoda elämään sisältöä, eikä se, mitä menetin äitiyden vuoksi, tuntunut enää menetykselle laisinkaan.

Mulle tulee sanasta ”äidillinen” joku muu kuin minä itse. Ehkä joku, joka on pitkään perhevapailla kotona. Joku, joka ei tarvitse lainkaan omaa aikaa tai tilaa.  Tiedän kuitenkin, että olen äidillinen omalla tavallani. Olen halunnut äidiksi aina, ja omat lapset ja perhe on elämässä kirkkaasti paras asia. Tytöt on mun elämän keskipiste sekä arvojen, että konkreettisten tekojen kautta. Mä en siksi ihan voi samaistua sellaiseen ranskalaiseen kasvatusmetodiin, että lapset tulee osaksi aikuisten elämää. Koen, että asioiden kuuluu olla pikkulapsivaiheessa toisin päin – Me aikuiset voidaan joustaa, jotta lapsilla on paras mahdollinen kasvualusta kasvaa. Toisaalta, jossakin toisessa perheessä toisenlainen tapa voi myös toimia, mutta meillä on ollut tämmöinen linja.

Edellisestä huolimatta, mulle on ollut  aina jotenkin aivan selvä, että olen paljon muutakin kuin äiti. Vaikka olen liki 12 vuoden äitiyteni aikana kompastunut MILJOONIIN vanhemmuuden ja parisuhteen ansoihin, en ole koskaan kokenut, että minä itsenäni olisin kadonnut minnekään. Varsinkin näin uusperheen vanhempina, A:n kanssa toisemme yli 30-vuotiana “löytäneinä”, ollaan alusta asti oltu todella tietoisia siitä, ettei parisuhde ja myös ihan toisesta riippumaton mieheys ja naiseus ja ihmisyys ole itsestään selvää keskellä ruuhkavuosia. Mä en ole mikään elämän vinkkien jakelija, koska se mikä sopii toiselle, ei sovi toiselle, mutta tätä asiaa mun mielestä ei koskaan korosteta liikaa – Vaikka olisi äiti, ja rakataisi lapsiaan maailman eniten, itseään ja mahdollista kumppaniaan ei pidä unohtaa. Siksi mua naurattaa joka kerta, kun joku arvostelee vaikkapa mun ja miehen satunnaisia hotelliöitä, tai sitä, että unelmoin vaikka omasta työpäivästäni lasten ollessa päikyssä.  Koen, että se, jos vanhempi satsaa itseensä (ja parisuhteeseensa/harrastukseensa/intohimoonsa), on se pääsääntöisesti koko perheen ja myös lasten etu.

Äitiydessä vaikeinta nykyisin on se, että oman huomioin pitäisi jakautua niin monelle lapselle joka päivä. Joskus kaksosuus tuo omat haasteensa, koska kaksi uhmaikäistä, tismalleen samanikäistä, on aika kova (fyysinenkin) haaste. Toisaalta esikoinen on edelleen lapsi, jota tulisi myös huomioida omalla tavallaan, vaikkei tarvitsekaan enää niin paljon kädestäpitäenhuolehtimista kuin siskonsa. Monena iltana tulee syyllinen olo siitä, muistinko huomioida esikoista tarpeeksi. Kokiko hän, että myös hänen asioiden äärelle pysähdyttiin kunnolla?

Hauskinta on tietysti nähdä tyttöjen kasvaminen. Hyvät keskustelut, pusut, hassuttelu ja perheenä kasvaminen. Vaikka en ajattele, että äitys on maailman ainoa asia, joka tuo sisältöä elämään, on se mulle tärkeä osa kokea itseni merkitykselliseksi. Ei tarvitse iltaisin miettiä, onko oma panos päivässä ollut merkityksellinen. 

Mä olen oppinut mun äidiltä lukuisia asioita konkreettisesti ja vielä enemmän varmasti esimerkistä, rivien välistä. Hänkin on kasvattanut kolme tytärtä, joten ollaan monella tapaa samassa veneessä. Mun äiti on sellainen, ettei hän jää koskaan tumput suorana vaan ihmettelemään, vaan silloin kun ihmiset ympärillä tarvitsevat konkreettista apua tai tukea, hän on paikalla. Hän keksii ratkaisuja ja plan-B:n, -C:n ja D:na. Mä uskon, että tämmöinen paineen alla toimiminen ja asioista selviäminen on asia, jossa me ollaan kaikkein eniten samanlaisia. Saatetaan itkeä ja kiroilla hetki, mutta sitten jo toimitaan. Se piirre meidän äidissä toi mulle lapsena (ja aikuisenakin) turvaa, ja toivon, että meidänkin tytöt tietää samalla tavalla, että asioista – ihan kaikista – selviää, kun päättää selvitä. Yhdessä.

-Karoliina-

Lue myös

X