Kolmistaan

Virheet kuuluu elämään…ja some-näkymiin

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Mä olin kirjoittanut viime viikon postaukseen otsikkoon vahingossa ”varasTOlähtö” ”varaslähdön” sijaan, ja siitäkös haloo syntyi. Kahden kirjaimen lipsahdus oli kirvoittanut peräti viisi viestiä samasta aiheesta. Kolme tosin samalta henkilöltä, mutta näinä kuivina blogikommentointivuosina viisikin viestiä parissa tunnissa on paljon.

Useimmiten, jos teen kirjoitusvirheen, asiaa kommentoidaan lauseella ”voitko olla oikeasti äidinkielenopettaja?”. Kysymys on totta kai tarkoitettu pilkaksi, ei varsinaiseksi kysymykseksi, ja aika usein jätänkin noihin kommentteihin vastaamatta. Aika usein kommentin jopa julkaisematta.

Eilen kuitenkin aloin pohtia, mikä noiden kysymysten takana on. Katsoin nimittäin aikaisemmin viikolla Asikaisen Miisan Insta Storyt, jossa hän kertoi saaneensa – taas kerran – viestin siitä, kuinka hänen vartaloaan on  kommentoitu ”huolestuneesti”. Hän laittoi kuvakaappauksen viestistä, jossa luki: ”tästä videosta sain pahanmielen kun lihavuudesta on tehty jotenkin mahtava juttu”.

Tajusin Miisan storyjä lukiessani, että jokaisella, joka vähänkin enemmän somea tekee, on tietyt aiheet, josta he saavat toistuvasti ilkeitä kommentteja. Ei tarvitse kuin hetken jutella some-kollegoiden kanssa, on selvää, että vaikka kritiikin ja ”kritiikin” saaminen kuuluu ammattiin, ja joskus lunta tulee tupaa yllättävistäkin aiheista, on jokaisella vaikuttajalla muutama vakioteema, jonka ympäriltä he saavat vuodesta toiseen ilkeiksi tarkoitettuja viestejä. Toisten kehoja (liian laihoja, liian lihavia, liian lihaksikkaita, liian outoja jne) kommentoidaan samantyyppisin sanakääntein monta kertaa viikossa, toisia kommentoidaan jatkuvasti heidän tavastaan olla äiti ja kolmansia siitä, miten he käyttävät rahaa. Kurjaa kyllä, usein tämä ilkeiden kommenttien teema on juuri se, minkä lukijat varmasti tietävät vaikuttajan heikoksi kohdaksi. On helppoa huudella läskikommentteja henkilölle, joka on puhunut avoimesti siitä, kuinka hän kokee yhteiskunnan paineita ja epävarmuutta oman kehonsa vuoksi. Mä taas olen kertonut useaan otteeseen, kuinka minulla on lukihäiriö. Kirjoitusvirheiden kommentointi on siis oiva tapa iskeä vyön alle.

Kun mietin tätä teemaa, tulee todella vihainen olo. Miten ihmiset – oletettavasti aikuiset – voivat kohdella toisiaan näin? Kuinka paha olo näillä kirjoittajilla oikeasti onkaan itsensä kanssa, että haluavat toistuvasti loukata toisia? Joku sanoo, että some-paskakommentit kumpuavat kateudesta. Ihan varmasti siitäkin, mutta suurin syy lienee kommentoijien oma paha olo. Jännää, etteivät ole huomanneet, ettei toisten kohteleminen kauhealla tavalla, vihapuhe, ainakaan omaa oloa paranna.

Mä olen kirjoittanut blogia 11 vuotta. Laskin nopeasti, että se tekee noin 2500 postausta. Plus tietysti päälle kaikki IG-tekstit, blogivastaukset, feed-vastaukset ja inboxi- ja sähköpostiviestit. Joukossa on vuosia, jolloin julkaisin vuoden joka ikinen viikko 7-8 postausta. Siihen sakkiin mahtuu monenmoista tekstiä ja kirjoitustilannetta.

Olen kirjoittanut tekstejä harkiten, työpöydän ääressä rauhassa. Inspiraation vallassa, innostuneena, hioen. Mutta myös kännykällä näpyttäen hämärrä makuuhuoneessa samalla, kun nukutan kipeitä lapsia. Olen kirjoittanut synnärillä, lentokoneessa, mökillä, sairaana, rakastuneena, keskellä sydänsuruja, burn outissa ja ilman hitustakaan intoa. Tavallaan ymmärrän hyvin, jos joku on kauhuissaan (ex-)äidinkielen opettajan virheistä, koska ymmärrän, että moni hakee blogeista samaa huolellisuutta kuin toimittajien artikkeleista, jotka käyvät läpi useamman ihmisen editoinnin ennen julkaisua. Itseäni se vaatimus naurattaa…nykyisin. Joskus silloin, kun oikeasti aloittelin vasta blogia ja toimin ei-virassaolevana äikän opena, olin kauhuissani kaikista omista kirjoitusvirheistäni. Rynnistin korjaamaan niitä posket punaisena aina, kun ne huomasin tai minulle niistä huomautettiin. Ajattelin, että uskottavuuteni menee. Minua pidettäisiin tyhmänä. Lukihäiriön suurin negatiivinen vaikutus itseeni on nimittäin varmasti ollut juuri se, että olen kokenut itseni virheiden vuoksi usein tyhmäksi. Miten voi olla, etten aina näe, että kisassa ja kissassa on eroa.

Viime vuosina olen opetellut antamaan itselleni armoa. Muotitermi, josta kuitenkin olen saanut apua siinä, että luonteeni puskee minua vetämään asioita – ihan kaikkia – aina sata lasissa. Nykyisin en korjaa enää virheitä, vaikka ne huomaisin/niistä huomautettaisiin, jos asia on kuitenkin ymmärrettävissä oikein. (Otsikon korjasin, koska se oli epäselvä) Armollisuutta korostetaan median teksteissä jatkuvasti ja mäkin saan usein viestejä siitä, kuinka mun pitäisi höllätä, vähentää menoja, vähentää siivoamista, vähentää töitäni, vähentää itseeni panostamista, vähentää itsetehtyjä ruokia tai omia kriteerejäni, mutta SAMAAN AIKAAN vaatimukset ovat valtaisia sen suhteen, mitä, miten ja mistä mun tulisi muiden mielestä kirjoittaa ja puhua. Olenkin tullut siihen tulokseen, että koska kaikkien toiveisiin ja tarpeisiin ei voi vastata koskaan, on tärkeää keskittyä niihin, mitkä on itsestäni tärkeitä. Nyt – vuosien jälkeen – ymmärrän, etten voi hioa jokaista tekstiä ja kommenttia peläten kirjoitusvirheitä, koska muuten elämä menisi vain siihen. Mulle on tärkeää tuottaa tekstejä, olla vuorovaikutuksessa seuraajien kanssa ja kirjoittaa. Niinkään tärkeää ei ole esittää, etteikö minussa ja tekemisessäni olisi virheitä.

Ajattelen asiasta niin, ettei tämä blogi ole minun virheettömyyteni estradi, vaan tavallinen työpaikka, jonne palaan päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Minussa on virheitä, ja niin on teksteissänikin.  Jos mä teen virheen kirjoittaessani, niin tekee aika moni muukin virheitä, isoja ja pieniä, omissa töissään. Joku kaupankassa voi huikata asiakkaalleen epähuomiossa ”huomenta”, vaikka kello olisi jo 12. Joku toinen voi lähettää työsähköpostin väärälle henkilölle vahingossa tai kolmas tehdä väärän strategisen valinnan firman kehityksen kannalta. Tehtaat tuottavat jatkuvasti priiman kylkeen kakkoslaatua.  Elämässä – töissä ja arjessa – virheet kuuluu matkaan, jota tallustetaan. Niin bloggarina kuin äikän openakin on toki toivottavaa kirjoittaa mahdollisimman hyvää kieltä, mutta kirjoitusvirheitä karsimalla ei päästä vielä siihen pisteeseen, että olisi loistava ope tai seurattu vaikuttaja. Onneksi siihen vaikuttaa paljon isommat asiat kuin kaksi kirjainta.

On varmasti blogeja, joita luetaan niiden oikeakielisyyden vuoksi. Ja sitten meitä, joiden lukemisen syy piilee jossain muussa. Vaikkei kirjoitusivirheet ole tietenkään mulla tarkoituksellisia, olen päättänyt ajat sitten, että mun blogissa ei ole tarkoituksella aina possessiivisuffiksia, eikä virallisia persoonapronomineja. Mä käytän tarkoituksella passiivimuotoja, koska haluan blogin kuulostavan mun puheelle, eikä minun puheelleni.

Sellaista asiaa tänään. Nyt mä en oikolue tekstiä. Elämässä pitää priorisoida. Mä laitan nyt aamukahvit ja Aamulehden tekstin jankkauksen edelle.

-Karoliina-

P.S Pikku vinkki muuten: Jos susta some on muuttunut epäaidoksi hötöksi, jossa kukaan ei ole enää oma itsensä, vaan esittää täydellistä elämää, mieti, oletko mahdollistanut itse toimillasi sen, että ihmiset uskaltavat olla somessa auki ja haavoittuvaisia sun edessä. Avoimuus vaatii luottamusta…myös somessa!

 

 

 

 

 

Lue myös

X