Ensi viikolla alkaa uusi elämä

Tiedättekö sen tilanteen, kun lupaa itselleen, että asiat muuttuu. Maanantaina, seuraavassa kuussa, ainakin ensi vuonna. Ja lopulta sitä huomaa, ettei mikään todellisuudessa ole muuttunut mitenkään. 

Mulle on käynyt niin monta kertaa. Olen jäänyt paikalleni, vaikka olen tiennyt, että kaikista parasta olisi mennä eteenpäin. Suunnata jonnekin uusille urille, opetella uusi tapa olla ja elää. Noissa hetkissä mua on pidätellyt pelko. Olen ajatellut, ettei mitään voi tehdä, vaikka todellisuudessa hyvin harvoin elämässä on tilanteita, joissa voi toimia vain yhdellä tavalla. Yleensä vaihtoehtoja on, kun ne vaan uskaltaa nähdä.

Jos mä mietin mun elämän hienoimpia käänteitä, ne on kuitenkin tulleet eteen silloin, kun olen uskaltanut luopua jostain vanhasta. Kun olen hypännyt sellaisen virran vietäväksi, jota ei edes aluksi edessä näkynyt. 

Ensi viikolla mulla on edessä – ihan oikeasti – uusi elämä. Tämä(kään) käänne elämässä ei ole tullut ilman pelkoa ja epäröintiä, mutta kun lopulta uskalsin avata asiasta suuni ja ottaa tarvittavat askeleet, koko mun olemus ja tapa olla muuttui. Nyt voin innokkaan uteliain mielin kertoa, että kesäkuun ekasta päivästä lähtien mä olen loppuvuoden sapattivapaalla mun palkkatöistä. (Oma yritys jatkaa toimintaansa entiseen malliin.)

Ai mitenkäs tähän päädyttiin ja miksi? Mäpä kerron.

Mä koen, että ollaan A:n kanssa sellainen tiimi, että meillä arki rullaa vaikka lapset sairastelee tai elämässä tapahtuu muita – somen ulkopuolisia – huolia. Meillä molemmilla on joustavat työt, samanlaiset arvot ja kyky huolehtia perheestä, että kun joku lapsi sairastuu tai töissä tulee extrakiireitä, me pystytään sumplimaan elämämme niin, ettei korttipakka hajoa. Tiedän, että somessa näyttäytyy vain se osa, jonka olen sinne tuonut esille –  ne tavalliset sairastelut ja flunssat. Mutta viime vuosina meillä oli myös todella isoja ja kuormittavia huolia, joka päiväistä kamppailua, joka ei näkynyt muille kuin läheisille. Ne murheet on onneksi jo mennyttä elämää, mutta jollakin tapaa tuotakin aikaa kantaa vielä mukanaan, kun palautumishetkiä ei ole vielä oikein ollut. 

Tämän kevään aikana mä olenkin yhä useammin huomannut, että jatkuva erikoistilanteessa eläminen on ollut valtavan kuormittavaa. Laskin, että meillä on joulun jälkeen tasan neljä viikkoa, jolloin me ollaan voitu mennä miehen kanssa molemmat töihin maanantaista perjantaihin niin, että lapset ovat olleet normaalisti päikyssä ja koulussa. Muuten, jokaisena muuna viikkona, viikkoa on siivittänyt jonkinmoiset erikoisjärjestelyt ja töiden uudelleensumplimiset. 

Samaan aikaan, kun rämpiminen ruuhkavuosisuossa koveni talven aikana, mä aloin huomata, että mun tunteiden ääripäät alkoi kadota. Mulle on tyypillistä itkeä ja nauraa paljon, mutta tänä keväänä monta kertaa mun yleinen mieliala on vaan ollut sellainen möllöttävä semi-vitutus. Olo on ollut ärtyinen, liian kiireinen ja erityisesti sellainen, etten ole osannut elää hetkessä. Kun olen ollut töissä, on ollut kauhean huono omatunto, etten ole tarpeeksi lasten kanssa. Kun taas olen ollut lasten kanssa, päässä on rullannut miljoona hommaa, jotka PITÄISI vielä ehtiä tehdä.

Koska olen kokenut jo yhden burnoutin, tunnistin hiipivän uupumuksen merkit. Ja sen verran on kilometrejä jo mittarissa, että myös tiedän, ettei oman itsensä raahaaminen väsyneenä perässä hyödytä ketään – ei itseä, ei perhettä, ei työantajaa. Mä koen, että mulla on vielä voimia ja alakulo vain joidenkin päivien seuralainen, mutta tiedän, että jos en tekisi jotain isoja liikkeitä, mulla olisi iso riski voida huonosti. Siksi päätös lomasta oli lopulta helppoa – ajattelin, että sen lisäksi, että autan sillä itseäni, on se palvelus mun perheelle ja työnpaikalle. Olen tosi iloinen, että uskalsin tehdä toimenpiteitä ”jo” tässä vaiheessa, eikä vasta sitten, kun olisi aivan pakko ja asiat jo tosi huonosti. 

Mä olin miettinyt jo viime syksynä, voisinko keventää hetkeksi omaa työtaakkaani, jotta voisin olla enemmän läsnä kotona lasten sairastellessa (ja muutenkin). En kuitenkaan vielä silloin ollut valmis “luovuttamaan”. Enkä suoraan sanottuna edes kehdannut sanoa ajatuksiani ääneen. Mulla on mitä joustavin ja empaattisin esimies, joten ajattelin, että koska mun työolot on muutenkin jo niin hyvät, olisi silkkaa itsekkyyttä pyytää VIELÄ LISÄÄ joustoa. Kevään tautikimara sai mut kuitenkin ymmärtämään, että nyt mun on vaan pakko avata suuni. Muistan, kuinka loppu mä olin ennen pääsiäistä ja ajattelin, etten jaksaa enää YHTÄÄN uutta takapakkia…ja sittehän meille tulikin koko perheen kuumeet ja oksennustaudit ja Ompun sairaalareissu. Se oli ehdottomasti sellainen aivan viimeinen niitti! 

Ja niinpä ne asiat sitten lopulta eteni tosi nopeasti. Kerroin tilanteeni esimiehelle, juteltiin mun työnkuvasta ja tehtiin yhdessä päätös, että voin olla loppuvuoden poissa. Se oli kädenojennus, joka on tietysti harvinaislaatuinen ja olen siitä tosi kiitollinen. Toukokuu onkin mennyt loppuvuotta suunnittelen. Mä olen tehnyt listoja ja aikatauluja, jotta homma pysyy hallinnassa, töihin jäävillä olisi mahdollisimman helppoa ja markkinointi pyörisi. Ihannetilanne olisi tietysti se, ettei kukaan edes huomaisi mun poissaoloa, mutta toisaalta mua odotettaisiin ilolla töihin tammikuussa.

Meidän tytöt jatkaa päivähoidossa normaalisti (tosin pitävät viiden viikon kesäloman), mutta helpottaa ajatella, että jos he ovat kipeitä, ei koko perheen palettia tarvitse myllätä. Nyt on selvää, että minä olen se, joka voi olla ja jäädä kotiin, jolloin mieskin voi rauhassa ajatella, ettei jatkuvasti tarvitse olla valmiudessa..Totta kai tässä sapatin aikana mulla on oma yritys pyöritettävänä ihan normaalisti, mutta kyllä puolikas työtaakka on eri asia kuin sataprosenttinen.  Kaiken lisäksi nyt mun ei tarvitse tehdä töitä koskaan iltaisin ja viikonloppuisin, joten perheen yhteinen aika lisääntyy roimasti. 

Faktahan on se, että tämä puoli vuotta on myös aika, jolloin täytyy keksiä ratkaisu tulevaisuuden varalle. Loma, pitkäkin, loppuu aikanaan, joten sapatti ei auta mitään, jos meno jatkuu samanlaisena heti tammikuussa. Useimmiten lasten sairastelu vähenee kasvun myötä,  mutta mitään takeitahan ei ole, että lapset ei sairastelisi paljon jatkossakin. Siksi on mietittävä, miten me jatkossa eletään.

Toivon, että tämän puolen vuoden aikana me löydetään ratkaisu meidän arkeen pakottamatta. Olisi ihanaa, jos länsäolo ja hyvä fiilis meidän perheessä lisääntyisi entisestään. Joku voisi sanoa, että lopeta työt tai jää kokonaan kotiin, mutta mun on pakko sanoa, että se ei ole mulle ratkaisu. Mä rakastan tehdä erilaisia hommia ja työ on ihanaa vastapainoa kodille ja lapsille. Mittasuhteet on oltava vaan oikeat. 

Jos siellä ruudun takana on muita sapattilaisia, kertokaa, miten teillä elämä muuttui tällaisen kokemuksen jälkeen! Ja kuinka jatkoitte sapatin jälkeen elämää?

-Karoliina-