Kolmistaan

Rentoutta ei voi suorittaa (tajusin sen juuri)

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Mulla ja meillä perheenä on ollut muutama tavoite tässä vuoden aikana. Mun sapattiloma on tähdännyt sekä mun, että sitä kautta koko meidän perhe-elämän helpottamiseen – Kun mulla ei ole nyt niin tarkat aikataulut ja dedikset päivissäni, pystyn paremmin vastaamaan perheen ja lasten muuttuviin tarpeisiin. Käytännössä se on tarkoittanut sitä, että mä olen joustanut omista (työ)menoistani ja aikatauluistani enemmän, eikä totutusta poikkeavat päivät (miehen pitkät työpäivät, lasten menot yms) ole tuottanut ongelmia. Henkisesti sapatti on tuonut mun mielestä koko meidän perheelle rentoutta – Kun mä en joudu tekemään töitä iltaisin tai viikonloppuisin, yhteinen aika ja hyvä mieli lisääntyy. Mun yksi sapattitavoite oli ottaa rennommin, ja sitä olen myös tehnyt.

Toinen meidän perheen tavoite tälle vuodelle on ollut se, että me kaikki saataisiin nukuttua paremmin. Ja voi että mä olen haaveillut VUOSIA, että täällä talossa nukuttaisiin yli viiden tai jopa kuuden. Villeissä kuvitelmissani olen haaveillut jopa seiskaan nukkumisesta. Ja arvatkaapa mitä? Todella, todella harvoin meillä herätään enää ennen kuutta (jeij!!). Ja aika usein lapset herää vasta puoli seiskan aikaan. 

Voisi kuvitella, että olen edellisistä kahdesta edistysaskeleesta riemuissani, mutta yllätyksekseni huomasin, että tilanne oli minulle niin vieras, että en voinut välttyä myös negatiivisilta tunteilta.

Pari viikkoa sitten, vielä kesäkuun puolella, kun mies oli töissä ja pienet tytöt päiväkodissa, oli aamu, kun kaksoset nukkuivat liki seitsemään. Mä olin herännyt ensi kerran kuudelta, ja tunsin itseni kuolemanväsyneeksi. Meillä oli mennyt miehen kanssa ilta taas puolille öin – niin käy, kun on kesä ja sapatti ja tunne siitä, että illat on loputtomia. Herätessäni mielessäni häivähti ajatus siitä, että nyt kun lapset vielä nukkuvat, mä voisin tehdä aamun töitä jo pois alta. Uni vei kuitenkin voiton, ja lopulta heräsin lasten kanssa yhtä aikaa. 

Kun on tottunut nousemaan kuudelta ja viemään lapset päiväkotiin puoli kahdeksalta, seiskaan nukkuminen tuntuu sille kuin päivä alkaisi ihan väärästä kohdasta. Mulla olikin koko aamun jotenkin sellaine olo, että en muka ehdi tehdä päivän asioita enää tällaisen aamun jälkeen. Että aamulenkille en nyt ainakaan voi mennä, kun sitten työpäivä ei ala koskaan. Sitten tajusin, että eihän nämä mun ajatukset ole lainkaan relevantteja. Koska juuri TÄTÄHÄN minä olen elämääni kaivannut – joustoa, rentoutta ja mahdollisuutta elää hetkessä. Olin unelmoinut rauhallisista aamuista, pitkään nukkuvista lapsista ja aamulenkistä, mutta kun se oli mun ulottuvilla, aloin empiä, voiko näin muka elää. Kiire on naputettu mun DNA:han niin vahvasti, että vanhoista keloista irti päästäminen on näemmä vaikeampaa kuin luulisi. 

Mä saan välillä somessa tai tutuilta kommentteja siitä, että mun tulisi höllätä tai ottaa rennommin. Olen samaa mieltä, että vaikkapa viime talven taakka oli liian raskas kannettavaksi, mutta joskus elämä nyt sattuu vaan olemaan sellaista, että samaan syssyyn kasaantuu liikaa asioita. Liika on aina liikaa, mutta mulle osa elämän ihanuutta on se, että saa puuhata ja touhuta. Aidosti nautin projekteista, töistä ja kotitöistä, kunhan ne ei täytä koko olemista. Jännästi olin kai päässäni kuvitellut rennommankin elämän olevan jotain sellaista, joka noudattaa kaavaa tai aikataulua. Mä en edelleenkään voisi nukkua puolille päivin, vaikka siihen joskus tulisi mahdollisuus, koska se tuntuisi jo elämän haaskaukselle. Mutta jos lapseni nukkuvat vielä joku päivä kasiin ja palaan lenkiltä kympiltä, opettelen elämään asian kanssa. 

-Karoliina-

Lue myös

X