Kolmistaan

Kadehdin some-kollegoitani. Ja mitä siksi päätin tehdä?

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Mä olen kokenut somen pääasiassa aina hyvänä juttuna. Some on tuonut mulle jo vuosia leivän, ja sen ansiosta olen saanut ystäviä, uusia työkuvioita, iloa, haasteita ja inspiraatioita. Ja totta on, että some-työtä tekevä kohtaa myös päivittäin somen varjopuoliakin, mutta 99% prosenttia päivistä olen rakastanut somea. 

Samalla, kun aloin tutkailla omaa jaksamistani ja hyvinvointiani viime keväänä, aloin huomata mun sisällä olleita ajatuksia, jotka oli ollut mussa varmaan jo pitkään, mutta joita en ollut vaan huomannut/kuunnellut tarpeeksi. Mä nimittäin tajusin, että some itsessään ei kuormittanut mua, mutta osa niistä ihmisistä, joita seurasin tai jotka seurasi minua, teki olon raskaaksi. 

Mulle on aina ollut joku (hölmö) ylpeyden aihe se, että olen julkaissut kaiken maailman paskakommentteja mun blogissa ja vastaillut myös pitkiä pätkiä inboxissa ihmisille, jotka yksinkertaisesti ovat vaan halunneet satuttaa mua. Nyt kyse ei ole kritiikistä tai eri mieltä olemisesta, vaan kyse on ihmisistä, jotka aihe toisensa perään ovat lähetelleet tosi loukkaavia kommentteja. Instan inboxissa on ollut joskus ihan jännäkin seurata, kuinka monen vuoden ajan, kuinka moneen eri aiheeseen, samat ihmiset ovat antaneet “kehittävää kritiikkiä”. Blogissa taas IP-osoite usein kertoo, kuinka yksi ja sama kommentoija on toiminut.

Keväällä aloin kuitenkin havahtua siihen, että tuollaiset viestit tekivät mulle pahaa. Ei sillä, että niihin olisin ennenkään suhtautunut innosta kiljuen, mutta olen aina kuvitellut, että ne eivät merkkaa mun mielialalle mitään. Tiedän, että olen sillä tavalla kasvattanut jo paksun nahan vuosien varrella, että ne hetkauttavat mua luultavasti verrattain tosi vähän, mutta hetkauttavatpa silti. Siksi aloinkin pohtia, miksi olen kuvitellut, että mulla on VELVOLLISUUS julkaista ja vastata. Aloin ymmärtää, että blogi ja some on MUN media, ja mulla on oikeus määritellä myös mun omien kanavien rajat. Keväästä lähtien olenkin siis surutta estänyt kaiken maailman paskanjauhajat ja ilkeilijät. ”Kliks” vaan, ja ongelma on ollut tiessään. Tämä on tehnyt sen, että mulla on ollut energiaa ja intoa vasta niille, jotka ovat oikeasti halunneet keskustella ja olla dialogissa. 

No. Toinen asia, jonka huomasin keväällä, oli se, että mua ahdisti somessa myös toinen kategoria ihmisiä, vaikkei heitä MISSÄÄN TAPAUKSESSA voi kutsua some-kiusaajiksi. Mä aloin nimittäin havaita, että jotkut somettajat aiheuttivat mussa jatkuvasti joko pelkoa tai kateutta. 

Pelkoa aiheutti sellaiset somettajat, jotka tuntuivat kerta toisensa jälkeen ottavan kantaa asioihin hyvin kriittiseen sävyyn. Aktivismi somessa on osa tätä aikaa, ja monella tapaa tarpeellista (uskon tekeväni sitä jossakin määrin itsekin), mutta kun lukuisia kertoja tosi kärkäs kritisointi liippasi liian lähelle mun oman elämäni herkkiä alueita, alkoi tulla tunne, että mulla ei ole enää turvallinen olo. Mä koen, etteivät nuo aktivisti-somettajat tehneet mitään pahaa (päinvastoin), mutta silti mua alkoi pelottaa, olisiko joku päivä se hetki, kun mä olisin heidän ja heidän tuhatpäisten seuraajajoukkonsa kritiikin kohteena. Koska kyllähän me kaikki tiedämme, että vaikka somessa kuinka kritisoisi aihetta, henkilöityy kritiikki silti usein aina johonkin henkilöön, eikä sellaisen huomion keskellä halua kukaan varmasti olla. 

Ensin mä lakkasin seuraamasta tällaisia vaikuttajien tilejä, ja sen jälkeen – tosi kipuilevan pohdinnan jälkeen – estin lopulta myös nämä tilit niin, ettei näiltä tileiltä voinut katsella myöskään mun instagramia. Päätös oli vaikea, koska koin itseni jollakin tapaa huonoksi kollegaksi. Toisekseen alalla kuin alalla kontaktit on aina tärkeitä, ja tällainen teko totta kai seuraa mua urallisesti myös jatkossa. Pidin kuitenkin turvallisuuden tunnetta tärkeämpänä kuin sitä, että näennäisesti kaveeraisin ihan kaikkien somettajien kanssa. Ehkä hommasta teki vaikean se, etten ollut riidoissa kenenkään kanssa. Koen, että voin koska tahansa jutella kasvotusten kaikkien some-kollegoideni kanssa ja olen heidän kanssaan lukuisista asioista myös täysin samaa mieltä. Ehkä se oli sitten vaan tämä nettimaailman mustavalkoisuus ja kärkkäys, joka sai mut toimimaan näin.

Kolmas rajaus, jonka olen tehnyt somen suhteen hiljattain, liittyy kateuteen. Mä olen aina kuvitellut myös, etten ole kovin kateellista sorttia, mutta perkele vieköön – olenhan mä, kun oikein sisuksista kaivaa. Mä olen lakannut seuraamasta viime aikoina sellaisia tilejä, joissa on takana varmasti ihania ihmisiä, mutta joiden olemassaolo saa mut tuntemaan itseni jollakin tapaa huonoksi. Keväällä lakkasin seuraamasta vaikuttajaa, joka pukeutui aina niin täydellisesti, että vaikka olisin tehnyt mitä, tunsin omat vaatevalintani aina aivan mökkikuteiksi hänen rinnallaan. Toinen vaikuttaja oli sellainen, että aina kun näin hänen vähäpukeiset kuvansa, aloin miettiä, olisiko minunkin pitänyt palautua niihin mittoihin, joissa olin ennen kaksosraskautta. Kumpikaan näistäkään vaikuttajista ei tehnyt siis mitään pahaa, mutta koska huomasin tuntevani  huonommuutta heidän rinnallaan,  päätin, että turhaan mä kaivan verta nenästäni. Oli nimittäin tosi outoa tajuta se, että vaikka mä rakastan mun vaatekaappia ja tykkään olla juuri tämän muotoinen ja kokoinen kun nyt olen, heitä seuratessa aloin epäillä, onko mun vaatteet sittenkin typeriä ja olenko mä sittenkin kauhea lyllerö. Nämä ajatukset on varmasti juurikin sitä somen painetta, mistä moni on puhunut. Joten tässä pikku vinkki – jos koet oman olosi ilman syytä huonoksi jonkun vaikuttajan somen vierellä, lakkaa seuraamasta. Olo kohenee varmasti. 

Sellaisia ajatuksia. Ahdistaako sua somessa joku asia, ja jos, miten olet toiminut tällaisen ilmiön/tilin suhteen?

-Karoliina-

Lue myös

X