kolmistaan

Miksi parisuhdeaikaa pidetään tuomittavana?

Teksti: Karoliina Pentikäinen
OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sain viime viikolla blogiin kommentin, joka meni näin: “Joskus Karoliina tuntuu, ettet oikein nauti lastesi seurasta. Että ne ovat sinulle lähinnä rasite ja haluaisit ennemmin viettää hotellilomia kaksin puolison kanssa. – –  (Sinun) on pakko saada viettää kaksin pakonomaista parisuhdeaikaa.”

Vastasin kommenttiin jo suoraan, mutta aihe jäi pohdituttamaan minua vielä sen jälkeenkin. Totta kai se tuntuu kurjalle, jos joku saa kuvan, että lapseni ovat minulle pelkkä rasite. Välillä kyllä ovatkin rasittavia, mutta niin olen varmasti minäkin heidän mielestään. Silti ovat kuitenkin elämäni valo ja yksinkertaisesti syy olla. Suurinta onnea.

Minua ei kuitenkaan varsinaisesti mietityttänyt jälkikäteen enää tuo lapsiin liittyvä teema, vaan se, kun tajusin, että olen vuosien mittaan saanut satoja, jos ei TUHANSIA samantyyppisiä viestejä liittyen aikuisten kahdenkeskiseen aikaan. Joskus viesteissä on annettu ymmärtää, että jos parisuhde on hyvä,  ei se tarvitse hotelliöitä tai illallisia. Joskus viesteissä on haluttu vihjata siihen, mikä parisuhteessamme tai minussa on seuraajan mielestä huonosti. Ja mikä – totta kai – yleisintä: Äidin,  joka haluaa lasten kanssa vietetyn ajan lisäksi silloin tällöin ystäväaikaa, parisuhdeaikaa ja herran jestas – jopa työssäkäyntiaikaa – täytyy olla jollain tapaa huono äiti.  Mitä ihmettä tällainen ajatusmalli kertoo meistä ihmisistä, suomalaisista (?) ja suhteestaamme äitiyteen? 

Me ajatellaan usein, että eletään modernissa yhteiskunnassa, jossa vallitsee tasa-arvo, mutta silti ne äidit, jotka kertovat haluavansa olla äitiyden lisäksi myös ystäviä, puolisoita ja työntekijöitä, koetaan jonkinlaiseksi uhaksi. Tai niin minä ainakin nämä kommentit tulkitsen. Jollakin tapaa äitiyteen liittyy edelleen jotain sellaista omituista myyttisyyttä, Neitsyt Maria -äitiyttä, jossa lapsen saatuaan nainen halutaan nähdä vain yksiulotteisesti pelkkänä äitinä. Vaikka oikeastihan äiti voi olla äitiyden lisäksi vaikka mitä muutakin, eikä se ole mistään toisesta roolista pois. 

Mä en nuorena ja nuorena aikuisena haaveillut juuri muusta kuin äitiydestä, ja lasten syntymä ja elämä perheenä on tehnyt niin monella tapaa hyvää mulle ihmisenä. Mikään työ ei ole kehittänyt mieltä ja persoona kuten äitiys, eikä elämän tarkoitusta tai omaa paikkaa maailmassa tarvitse pohdiskella, kun oma tarpellisuus omien lasten elämässä on niin konkreettista. 

Vaikka lapset ovatkin tärkeintä elämässäni, ja perheaika on kivaa ja tärkeää en olisi rehellisesti onnellinen, jos en kuuntelisi myös välillä omia henkilökohtaisia tarpeitani. Ja puolisoni toiveita, haaveita ja tarpeita myös! Enkä usko, että tämä on vain joku minun tai meidän henkilökohtainen ominaisuuteni, vaan pätee aika moneen muuhunkin isään ja äitiin (jos vaan uskaltavat sen myöntää). Se, että aikuiset saa tavata töissä toisia aikuisia, käydä joskus harrastamassa, istua harvakseltaan illallisella ja yöpyä kaksin joka toinen kuukausi on toki aikuisten etu, mutta myös lasten – Rennommilla ja onnellisimmilla vanhemmilla kun on pidempi pinna ja enemmän huumoria, kun lapsille iskee kiukku, väsy, suru tai muu yleinen sekoilu. 

Vaikka ajattelenkin, että lasten turvallisuus koostuu arjen pienistä hetkistä – jaetuista iltapaloista, sylissä luetuista saduista ja arkisesta läsnäolostavanhempien kanssa – haluan opettaa tytöilleni sen, että minä ikäisenä ihmisenä hyvänsä on mahdollista olla onnellinen, uusia haasteita tavoitteleva ja vähän hassu. Musta on ihanaa, että he näkevät meidät vanhemmat (pääosin, lol) innostuvina ja rakastuneina, koska silloinhan se antaa heillekin kuvan, että vielä aikuisenakin voi olla kivaa. Vielä aikuisenakin voi vaihtaa töitä, aloittaa uuden harrastuksen, laulaa oopperaa kadulla ja pitää puolisoa niin tärkeänä, että sen kanssa haluaa välillä olla ihan kaksin. Musta on itse asiassa aika mahtavaa, että tytöt saa mallin parisuhteesta, jota hoidetaan. Ja sillä välin he voivat vahvistaa omia suhteitaan muihin rakkaisiin ja tärkeisiin aikuisiin. 

Toiset eivät  tarvitse parisuhdeaikaa, toisten ei ole sitä syystä tai toisesta mahdollista saada. Sekin on fine, ja koska jokaisen perheen tilanne on eri, se mikä sopii meille, ei sovi jollekin toiselle. Mutta jos toisilla perheillä on tukiverkkojen tai ostettujen hoitajien turvin mahdollisuus toimia toisin, älkää hyvät ihmiset tuomitko. Mä olen itse tämän asian kanssa tosi sinut, koska tunnen meidän perheenjäsenet ja meidän tilanteen tietysti paremmin kuin anonyymit kommentoijat, mutta pelkään, että tällaisten kommenttien myötä moni breikkiä kaipaava äiti ei uskalla sellaista itselleen ottaa. Ja siitä voi tulla paljon rumemmat seuraukset kuin lapsivapaista silloin tällöin. Eikä tällainen ajatus ole edes omasta päästä keksittyä: Olen saanut niin monia inbox-viestejä vuosien varrella siitä, kuinka jotkut naiset joutuvat salailemaan jopa omilta ystäviltään oman ajan / parisuhdeajan tarpeellisuutta, jottei heitä tuomittaisi huonoiksi äideiksi. Kuulostaa uskomattomalle! 

Lopuksi on vielä sanottava tämä. Mietitäänpä isää, joka viettäisi paljon aikaa lastensa kanssa. Osallistuisi harrastuksiin, ulkoilisi leikkipuistoissa, lukisi iltasatuja, jäisi lasten synnyttyä kotiin ja tekisi taaperoajan puolipäiväisiä viikkoja, jotta ehtisi olla enemmän lapsiensa kanssa. Jos sama isä sanoisi, että rakastaa vaimoaan ja aikaa tämän kanssa niin, että haluaisi välillä olla tämän kanssa ihan vain kaksin yön tai kaksi, tulisiko KUKAAN sanomaan, että onpas paska jätkä, huono isä. Niinpä! Yks sana, #misogynia. 

-Karoliina- 

Kuva: Noora Näppilä

 

 

 

Lue myös

X