kolmistaan

Tavoitteet seuraavalle 5 vuodelle. Uhka vai mahdollisuus?

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Näin jonkun seuraamani ihmise IG:ssä viime viikolla quoten, jonka pääajatus oli se, että “muistatko, mistä haaveilit viisi vuotta sitten. Huomaatko, että elät nyt sen aikaista unelmaasi.” Vaikka elämä ei aamusta iltaa unelmalle toki tunnukaan, quote sai minut hämmästymään, koska se osui niin ytimeen. Viisi vuotta sitten elettiin syksyä 2017. Olin asunut hetken vasta Tampereella, ja etsin selvästi vielä paikkaani niin maantieteellisesti, töiden osalta kuin ihmisenäkin. Viidessa vuodessa on tapahtunut aivan mielettömästi – avioliitto, kaksi lasta, koti, ihan uudet työkuviot, paljon uusia ystäviä ja moni sellainen kehitysaskel mun oman pään sisällä, mitä ei varmasti ainakaan näin ruudun välityksellä huomaa. Eipä syksyllä 2017 olisi uskonut, mitä kaikkea yksi viiden vuoden periodi tuo tullessaan. 

Mä olen arkisella tasolla, lyhyillä tähtäimillä, suunnitelmallinen. Ennakoin lasten iltapesut ja synttärijuhlat ja viikon työtapaamiset, mutta isojen linjojen kanssa en ole koskaan osannut tehdä tarkkoja suunnitelmia. Ehkä se johtuu siitä, että ajattelen, ettei isoihin linjoihin lopulta voi kauheasti vaikuttaa. Tai minun elämässäni ainakin kaikista suurimmat asiat – puolison tapaaminen, työ ja koti – on löytynyt ihan sattumalta ilman, että asiaa olisi voinut edes suunnitella. Olen kyllä kova haaveilemaan, ja toden totta haaveilin viisi vuotta sitten monesta nykyhetken asiasta, mutta en ole ajatellut, että haaveilu voisi tuottaa “tuloksia”. Ne asiat, joihin tähtään ja joihin teen kovasti töitä, on jotenkin konkreettisempia. 

Joskus sanotaan, että kannattaa varoa, mitä toivoa. Olen alkanut mehustella ajatusta, että tekisin jonkinlaisen toivelistan viiden vuoden päähän. Millaista elämää haluaisin elää syksyllä 2027? Olisin silloin 42-vuotias. Esikoinen lukion tai amiksen toisella luokalla (OMG) ja kaksosetkin jo tokaluokkalaisia. Ajatus haavelistasta tuntuu hullulle, innostavalle ja kutkuttavalle. Ja, jos totta puhutaan, jotenkin pelottavalle. Ehkä en halua tehdä haavekarttoja siksi, etten halua pettyä. On helpompaa ottaa hyvää vastaan, jos se tulee ikään kuin yllätyksenä. Itse asiassa kaikesta arkisuudestani huolimatta mä haluan jättää monet asiat kohtalon käsiin. Mun tapauksessa kohtalo on yhtä kuin Jumala, ja siksi ajattelen, ettei mun ihmisenä tarvitsekaan ihan kaikkea itse aikatauluttakaan, koska suunnitelmat on jo kirjoitettu anyway valmiiksi. 

Ja toisaalta – mulla on arjessa tapana ennakoida asioita niin, että mietin lounaalla jo lounaan jälkeistä työlistaa ja iltapalalla lasten nukuttamista. Työelämässä ennakointi on ehdoton vahvuus, mutta siviilielämässä  ennakointi voi helposti vielä pohjaa hetkessä nauttimisesta, jos sen kanssa ei ole tarkkana.

Ehkäpä isojen haaveiden ääneen sanomisessa pelottaakin se, että ei enää sitten näkisi, mitä upeaa ja ihanaa vallitsevassa hetkessä on. Varsinkin viime vuosina elämän rajallisuus on tuntunut niin konkreettiselle, että en halua elää päivääkään sit ku -elämä.

Jos saan oman pääni sisälle rauhan sen suhteen, että voin yhtä aikaa tehdä isoja pitkän tähtäimen suunnitelma JA elää  hetkessä, kaivan esiin muistikirjan haaveilen hetken seuraavan viiden vuoden matkasta. Mun alitajunta tarjoaa jo tätä juttua kirjoittaessa muutamia haaveita, mutta en ihan vielä uskalla edes ajatella niitä. Saati kirjoittaa ylös. Edes itselleni. 

Mistä sä haaveilit 5 vuotta sitten? Onko haaveet toteutunut? Myös kaikki kokemukset tavoitelistoista ja unelmakartoista kiinnostaa! 

-Karoliina- 

Kuva: Noora Näppilä

 

Lue myös

X