kolmistaan

En rakasta ryppyjäni, joten…

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Muistan edelleen sen hetken ja ajatuksenkulun tarkasti, vaikka tapahtuneesta on liki 15 vuotta. Oli helteinen kesäkuun päivä Barcelonassa. Olin juuri ostanut katukioskista aurinkoöljyä,  jonka jonka “suojakerroin” oli 4. Purkki oli ruskea ja sen kyljessä komeili porkkanan kuvia. Tuote lupasi upean rusketuksen. Vedin öljyä koko kehon ja naaman täyteen, vaikka takaraivossani välähti ajatus siitä, että olin kuullut ihon vanhenevan liian kovasta auringon ottamisesta ja liian pienistä suojakertoimista. “Mitä sitten”; ajattelin. “Mä olen nyt nuori ja haluan olla nätti. Mitä väliä, jos mummona on ryppyinen.” Sen jälkeen makasin viikon öljyt kasvoilla biitsillä ja altaalla ja toden totta – olin kovin nätti ja vielä enemmän ruskea. 

Tuollaisten kesien jälkiä sitä on kolmekymppisenä sitten niitetty. Pisamat on lisääntynyt kesä kesältä ja osa muuttunut maksaläiskiksi. Ja kun olen käynyt useamman kerran ihoanalyysissa, aurinkovauriot – vaikken ole ottanut aurinkoa vuosikausiin, ja pidän aina 50 suojakertoimet kasvoilla – näkyy ihossani edelleen. Ilman kasvohoitoja ja hyviä kotituotteita, vauriot olisi vielä suuremmin nähtävissä. 

Esteettisiä seikkoja enemmän syyllisyyttä on tuonut tietysti se, mitä terveydellisiä haittoja tuollaisesta sekoilusta iholle on. En tajua, kuinka kuolematon sitä kuvitteli nuorena olevansa, kun ajatteli, ettei ihosyövät ja muut koskisi itseä lainkaan. Nyt kun uusia luomia nousee iholle, joka kertaa mieli palaa tuollaisiin vastuuttomiin auringonottoaikoihin.

Parikymppisenä, oikeastaan aika pitkälle parikymppiseksi, ajattelin, että vanheneminen – rypyt, harmaat hiukset, maan vetovoiman vaikutus omaan kroppaan – olisi jossakin hyvin kaukana. En ole koskaan ollut mikään söpö babyface, mutta sillä tapaa kuitenkin nuorehkon tai ikäiseni näköinen, ettei ensimmäiseen kolmeenkymmeneen vuoteen tarvinnut huolia ikääntymisestä. Siksi pystyin myös helposti ajattelemaan, ettei ikääntyminen haittaa tai haittaisi. Nyt, kun 40 vuotta on lähempänä kuin 35, ajattelen vähän toisin.

Meidän pienet tytöt täyttää ensi kuussa 3 vuotta. Kun tänään vein heitä päiväkotiin ja juteltiin kaikkea ihanaa, mitä kolmevuotiaat nyt juttelee, mietin, miten mahdottoman upea ja samalla raskas matka tämä kolme, tai oikeastaan liki neljä, vuotta on ollut. Sen lisäksi, että kaksosuus itsessään on ollut uuden opettelua, on meidän elämässä ollut  muutamia todella rankkoja kausia, jotka ovat jättäneet isot jäljet niin fyysiseen kuin psyykkiseenkin kuormaan. Kun tuon päälle laskee vielä hypermeesin ja kaksosraskauden ja valvotut yöt ja painon, joka on tehnyt vuosien saatossa liki 60 kilon edestakaisliikkeen, ei kai ihme, että viimeiset vuodet ovat vanhentaneet minua monella tapaa. 

Vanheneminen henkisesti on ollut pelkästään vain hyvä asia. Olen aina tajunnut mielestäni elämän rajallisuuden poikkeuksellisen hyvin – ja siksi myös elänyt ns. täysillä – mutta tässä iässä rajallisuus konkretisoituu vielä selkeämmin. En halua hukata elämää mihinkään turhaan, vaan haluan, että ne päivät, jotka täällä annetaan, tulee elettyä juuri sillä tavalla, minkä itse näkee parhaaksi. Tästä syystä olen luopunut monesta stressaavasta ja turhasta asiasta. Tästä syystä olen alkanut huoltaa mun mieltä ja kehoa eri tavalla kuin nuorempana, ja tästä syystä mä pyrin joka päivä pysähtymään oikeasti tärkeiden asioiden äärelle. Vaikkapa tuo aamun päiväkotiinvienti – oikein tietoisesti sen aikana ajattelin, miten ihania nuo lapset on ja miten onni, että tämmöisenkin hetken saan heidän kanssa elää. Sellainen hetkiin pysähtyminen on joka vuosi vaan helpompaa ja juuri ne arkisten hetkien huomioimiset lisää myös onnellisuutta. 

Fyysisesti vanheneminen ei ole ollut mulle yhtä ihanaa kuin henkisesti. Toisaalta armollisuus itseään kohtaan on kyllä selkeästi lisääntynyt. Mulle se tarkoittaa sitä, että vielä selvemmin mä koen olevani hyvä omana itsenäni ja ikään kuin “arvostan” itselleni tyypillisiä ulkonäön piirteitä. Toisaalta oman kropan ja naaman vanhenemista ei ole musta kiva seurata. En mä täällä itke itseäni uneen joka ilta asian suhteen, itse asiassa unohdan vanhenemisen usein, koska mieli on vähintään yhtä virkeä kuin ennenkin, mutta sitten havahdun, kun näen valokuvan itsestäni. Mulla tosiaan on ryppyjä ja juonteita ja maa vetää vähän jokaista ruumiinosaa puoleensa enemmän kuin ennen.  Se hämmentää, että nytkö jo. 

Tällainen vajaan nelikymppisen vanheneminen on jotain sellaista, mihin en osannut varautua ja johon en osaa etsiä myöskään vertaistukea. Nythän naistenlehdissä ja somen muotisivuilla näkyy parikymppisten supermallien rinnalla niitä MIELETTÖMIÄ harmaahiuksisia plus kuusikymppisiä naisia, joilla rypyt ja elämä näkyy kasvoilla upeana kauneutena, mutta sellaista välimallin vanhenemista en osaa etsiä kuvastosta. Varsinkin, jos seuraa Hollywood-tähtiä, he ikään kuin lopettavat vanhenemisen ikävuoteen 25, ja näyttävät sitten tismalleen samalle liki kuusikymppisiksi. Tiedän, että se kaikki on fuulaa ja totisesti muiden kuin vihermehujen ansioita, mutta silti se luo kuvaa siitä, ettei kaksvitosen jälkeen tapahdu mitään kummoista ennen mummovuosia. 

Mä aloitin viime kevättalvella liikunnan.  Mä olenkin huomannut, että mikään ulkoinen ikääntymisen merkki ei enää häiritse samalla tavalla kuin aikaisemmin, kun olen saanut oman kehoni toimintakyvyn takaisin! On ihanaa, kun jaksaa taas juosta, osaa heittää edelleen kärrynpyörän tai kykenee konttailemaan lasten leikeissä mukana. En edelleenkään rakasta iän tuomia merkkejä mun kasvoilla, mutta kun jaksaa liikkua pitkän tauon jälkeen kuin ennen, tuntuu sille kuin olisi ikinuori. 

Mitä sä ajattelet vanhenemisesta? Mitkä on ollut iloisia yllätyksiä ja mitä asiat vaivaa?

 

-Karoliina-

Lue myös

X