kolmistaan

Äitityyppini – Olen arkikasvattaja

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Meidän lapset on kovia leipomaan. Esikoinen leipoo yksin (tai kavereiden kanssa) useamman kerran viikossa ja pienetkin leipoo tai kokkaa mun tai miehen kanssa joka viikko. Mä muistan aina hetken, kun F oli ehkä neljä, ja otimme ”kisan” erään tutun miehen kanssa siitä, kumpi – F vai mies – tietäisi paremmin, mitä ainesosia pullataikinaan tulee. F voitti kisan kirkkaasti, eikä kyseessä ollut ”annetaan lapsen voittaa -keissistä”. Neljävuotias kun oli leiponut elämässään useammin pullaa kuin aikuinen mies.

Kun F leipoi viikonloppuna muffineja ja kokkasi smoothie-munakokkeliaamupalojaan, ja pienetkin halusivat leipoa pitsaa ja pinaattilettuja, mietin, että tämä muuten taitaa olla osa meidän perheen kasvatusfilosofiaa. Nimittäin tämmöisissä arkisissa askareissa – leipomisessa, kokkaamisessa ja joskus jopa näiden jälkien raivaamisessa – piilee syvemmin sellaisia arvoja, mitä omille lapsille haluaisin opettaa.

Mulle elämässä tärkeintä on hyvä ja onnellinen arki. Vaikka pidän hemmottelulomia, perhelomia, juhlia ja ravintolaillallisina ihanina – joskus jopa tarpeellisina – on arjen hyvinvointi prioriteeteissä aina ykkönen. Arki onkin mulle synonyymi perheelle, levolle, kotiaskareille ja syvemmälle elämänfilosofialle ja arvoille. Jos arvostaa arkea, arvottaa elämässä tietyt asiat yli toisten.

Tätä mietin taas silloin, kun juttelin alkuviikosta Kari Kanalan kanssa rakkaudesta ja Ensi treffit altterilla -ohjelman parinmuodostuksesta. Hän sanoi, että hyvän parisuhteen kaava on se, että ihmiset ovat erilaisia, mutta heidän arvonsa ovat samanlaisia. Allekirjoitan Karin väitteen täysin! Mä mietin aina välillä, miten ollaan päädytty mieheni kanssa yhteen, kun ollaan luonteiltamme niin kauhean erilaisia, jopa vastakohtia.  Mutta toden totta – meidän arvot on täysin samanlaiset. Ja me myös varmasti molemmat ilmennetään meidän arvoja arjessa. Arki, perhe ja koti on meille yhteisiä arvoja (Jep, ajattelen, että kotikin voi olla arvo, kun kodin ajattelee laajemmin kuin seininä. )

Ajattelen, että arvot onkin tärkein asia, mitä vanhemmat voi lapsilleen opettaa. Hankalaksi homman tekee sen, että arvot eivät ole vain sanoja, eikä oppilauseita, vaan parhaiten arvot siirtyy lapsille esimerkin kautta. On turha sanoa, että ”ei saa kiusata”, jos lapsi kuulee vanhemman puhuvan rumasti toisista aikuisista tai perheen vanhempien keskinäiset suhteet ei ole terveet. Tai että ”perhe on tärkein”, mutta sitten vanhempi ei ole koskaan kevätjuhlassa tai harrastuspäivissä mukana.

Kun me tehdään ruokaa lasten kanssa (ja samalla siedetään se jäätävä kaaos), me tehdään arvovalinta siinä, että halutaan tuoda lapsille esille, miten kivoja arkiset asiat – kuten vaikka iltapalasämpylöiden tekeminen – on. Tai kun me otetaan lapset lakanoiden viikkaukseen mukaan keinumaan lakanoiden väliin, opetetaan esikoista pesemään vaatteita oikeissa lämpötiloissa tai kerrotaan, kuinka ruoka on tehty hävikkiboksin antimista, me samalla tavalla ikään kuin brändätään lapsille sitä, mikä itse koetaan aikuisina tärkeäksi ja kivaksi. Me halutaan antaa malli kaiken maailman HopLoppien, merkkivaatteiden, nettiohjelmien, youtube-tähtien ja karkkipäivien välissä siitä, että tavisarki on hyvää elämää.

Totta kai vaikkapa leipominen ja ruuan laitto on myös terveyskasvatusta siltä osin, että lapset syö mun kokemuksen mukaan PALJON paremmin, kun ovat itse saaneet osallistua ruuan valmistukseen. Siinä on tosi hyvä jutella – ei kaloreista tai hiilareista tai protskuista – mutta siitä, onko tässä annoksessa tarpeeksi väriä tai täyttääköhän tämä osa masua tarpeeksi vai pitääkö lisätä mukaan jotain vähän muutakin. Mutta pääsyy kokkaamisen ja leipomisen opettamiseen on syvemmällä.

Mä en profiloidu perhepetiäidiksi (vaikka olenkin nukkunut elämässäni varmasti yhteensä seitsemän vuotta lapsi/lapset kainalossa), enkä ranskalaistyyppiseksikään äidiksi. Monikaan vanhemmusprofiili ei ole tuntunut omalle. Mutta nyt hoksasin, että mähän olen arkikasvattaja. Veikkaan, että se on peruja mun omasta kodista. Mä muistan, että meillä mun lapsuudenkodissa elettiin hyvää arkea. Meillä ei aikuiset (eikä kyllä lapsetkaan juuri, outoa) kinannut kotitöistä, ja itse asiassa vaikka siivouspäivät koko perheen voimin oli musta kivoja. Siinä oli sellaista yhdessä tekemisen meininkiä, ja sitten oli ihanaa, kun illalla oli tosi siisti ja hyvälle tuoksuva koti, takassa tulet ja haettiin pitsat. Arki tuntui turvalliselle ja viikonloppuiltoina äiti pyöräytti aina jotain hyvää suolaista piirakkaa, salaattia ja me saatiin katsoa James Bondia (90-luvulla ei juuri ikärajoista puhuttu) karkkupussit kainalossa. Se on sellainen arki ja juhla, jollaisen mäkin haluaisin jakaa perinnöksi omille lapsilleni (ilman James Bondia).

Mikä asia teidän perheen lastenkasvatuksessa toimii punaisena lankana? Onko muita arkikasvattajia?

-Karoliina-

 

 

Lue myös

X