kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 02.10.2022

Ei enää FOMOa! Ilo olla osallistumatta.

Teksti
Karoliina Pentikäinen
3 kommenttia

Lueskelin tänä aamuna kahvikupposen ääressä Aamulehteä, kun silmääni osui Pupulandia-blogista tutun Jenni Rotosen haastattelu. Juttu oli ilmestynyt aikaisemmin viikolla ainakin jo  Hesarissa, mutta minä syvennyin jutun pariin vasta aamulla. Haastattelun teemana oli jomo, eli ilmiötä nimeltä joy of missing out (paitsi jäämisen ilo). Juttu kolahti itseeni isosti, koska vaikken ollut koskaan kuullutkaan em.termiä, olen toteuttanut Jennin mainitsemaa kaavaa jo useamman vuoden ajan jättäytyen pois menoista, jotka eivät ole tuntuneet omille (ainakaan siinä hetkessä). Ja vaikka olenkin nykyisin jo hyvin sinut tämän poisjättäytymisteeman kanssa,  voin sanoa, että matka tähän pisteeseen on ollut aika pitkä. 

Mä olen kirjoittanut jo aikaisemminkin siitä, että vasta kun ymmärsin vähän yli 30-vuotiaana, etten olekaan ekstrovertti, elämänlaatuni parani harppauksilla. Olin nimittäin kuvitellut siihenastisen elämäni, että olen hyvinkin ulospäin suuntautunut, mutta silti samanaikaisesti kamppailin sisäisesti sen kanssa, etten olisi halunnut tai jaksanut käydä niin paljon kodin ulkopuolisissa menoissa, mitä minulta odotettiin. Ajattelin, että minussa täytyi olla joku vika, kun en halunut  lähteä menoihin, nähdä ihmisiä tai ylipäätään poistua kotoa, jos ei ollut pakko.  Jos muistelen jo ihan lapsuuttani, saatoin ahdistua ennen tanssitunnille menoa, vaikka itse tanssitunnilla sitten olikin jo kivaa.  Olisi vaan ollut niin ihana jäädä kotiin, kun koulupäivän velvoitteetkin oli hoidettu.

Nuorena aikuisena painin puolestaan  fomon ja  jomon välimaastossa. Viikkojani rytmitti ajatukset siitä, pitäisikö lähteä vastentahtoisesti menoille, etten missaisi mitään. Vaan jäädä kotiin, ja nauttia rauhasta (samalla peläten, että missaisin jotain tärkeää). Kun muutin Tampereelle 2017, elämänpiirini  ja osa elämäntavastanikin muuttui kertarytinällä. Ja kun minut esiteltiin päivä toisensa jälkeen uusille ihmisille ja näin joka viikkoa uusia paikkoja, tajusin, että olenkin introvertti. Uusiin ihmisiin ja kaupunkiin tutustuminen oli todella rankkaa (ja samalla tarpeellista, jotta löysin paikkani täällä). Kun aloin tiedostaa tällaista puolta itsestäni,  kaikki muuttui helpommaksi. Minussa ei ollutkaan mitään vikaa – oli ihan ok, ettei halunnut heilua jatkuvasti ihmisvilinässä ja sanoa eri suuntiin “joo, mä tulen”.

Koen, että jomo liittyy tiiviisti introverttiuteeni. Koin aikaisemmin, että mulla olisi velvollisuus mennä ja osallistua, etten tuottaisi muille pahaa mieltä tai pettymystä, ja siksi kävin monissa sosiaalisissa tilanteissa, jonne en olisi aidosti itse halunnut mennä. Kyseessä ei ollut todellakaan mitään kurjia menoja tai kurjia ihmisiä – päinvastoin – mutta mun akut vaan tosi harvoin latautuu harvoin muualla kuin rauhassa ja kotioloissa perheen/ihan läheisimpien ystävien kanssa. Kun aloin tunnistaa introverttiuttani ja sanoittaa asioita ensin itselleni ja sitten muille, oli tunne mielettömän vapauttava. En keksinyt tekosyitä, vaan saatoin vaikka sanoa, että “hei kiitos kutsusta, mutta mä olen sellainen kotihiiri, että harvoin arki-iltoina enää lähden mihinkään. Mutta ihana, että pyysit.” Tai että “viesitellään mieluummin. Mä en ole oikein soittelijatyyppi.” 

Hulluinta tässä kaikessa – oman itsensä piirteiden tunnistamisesta ja käytänteiden muuttamisessa – on ollut se, että nykyisin musta on paljon mukavampi mennä ja nähdä ihmisiä kuin aikaisemmin! Kun sai vuosia olla ihan rauhassa ja sanoa rohkeasti  moniin tapahtumiin “ei”, on ollut ilo alkaa kuulla omasta kehostaan viestejä myös siihen, että välillä oikein janoan menoa, meininkiä ja ihmisiä.  Olen melko varma, etten olisi näin innoissaan tulevista juhlista tai uusien ihmisten tapaamisista, jos kokisin, ettei minulla ole myös vaihtoehtoa kieltäytyä. Aamulehden juttuun haastateltu Helsingin yliopiston Marko Elovainio sanookin, että jomo maatii omien tunteiden tunnistamista ja käsittelyä. ”Pidän erittäin positiivisena ilmiönä sitä, jos ihminen osaa nauttia omasta seurastaan ja olla myös merkityksellisesti toisen ihmisen kanssa”, hän sanoo. Ehkä koko pointti onkin juuri tässä – Kun tunnistin omat tarpeeni, aloin sanoa useammin ”ei,” ne kerrat, kun näen muita, onkin erityisen spesiaaleja ja ihania. 

Ehkä kaiken tämän opetus on itselleni ollut se, että jos tekee jatkuvasti asioita, jotka on ristiriidassa omaan persoonaan tai luonteeseen, se alkaa tehdä valtavaa hallaa. Mutta kun saa tilaa ja saa rohkaisua toimia omalle itselleen uskollisena, on maailma ihan eri tavalla avoin. 

Sanotaan, että some on lisännyt ihmisten fomoa, kun tuntuu usein sille, että KAIKKI muut ovat jossakin upeissa juhlissa, matkalla tai muuten vaan keskellä idylliä. Ehkä somessa olisikin jatkossa paikkansa myös kotona olemisen hehkuttamiselle. Mitä enemmän näemme tyytyväisiä ihmisiä, jotka ovat kuunnelleet itseään ja jääneet tarpeen tullen kotiin, uskallamme itsekin tehdä samoin (jos sille tuntuu). 

-Karoliina-

Kommentit (3)

Olen töissä palvelualalla mutta vahvasti introvertti. Mitä vanhemmaksi tulen sitä vaikeampi on olla tuntemattomien ihmisten keskuudessa. Viikonloput haluan olla vain pienen perheeni kanssa. On vain yksi ystävä jonka olen tuntenut peruskoulusta lähtien ja emme tapaa kovin usein mutta, koska tunnemme toisemme niin hyvin on hänen seurassaan helppo olla. Työkavereita en tapaa vapaa-ajalla (en edes halua). Olen tyytyväinen näin. Kun tapasin mieheni yli 16v sitten lakkasin olemasta yksinäinen. Olen aina sanonut olevani ”Lonely rider”. Koti on turvasatama ja rakas harrastukseni joogakin hoituu kotona netin kautta. Ei enää kamalia ryhmätunteja. Mullekin korona-aika oli oikeastaan ihanaa. Luvan kanssa sai ”eristäytyä”kotiin vaikka töissä kävin normaaliin tapaan. Eilen,kun olin kävelyllä metsässä miehen ja tyttären kanssa tajusin,että onnellisuuteen en paljon tarvitse. Kävelyä perheen kanssa syksyisessä metsässä,lämmin sauna ja pitkästä aikaa voikkuleivät uunissa..

Nyt syksyllä juuri tajusin,kun alkoi taas arki ja sosiaaliset tilanteet(lasten harrastukset,oma opiskelu, kyläily pyynnöt kesälomien jälkeen…), että olipa oikeastaan ihana tuo korona-ajan eristyneisyys. Pari vuotta meni pienemmissä piireissä ja samalla jäi pois juurikin tuollaiset kivat menot,mutta itselle tarpeettomat. Eli karsiutu turhat kekkerit ja ihmiset tavallaan. Nyt saa nauttia niistä tilanteista ja ihmisistä mitkä ei rasita tai vie voimia. Oli vapauttavaa tajuta itsestäni tämä puoli etten nautikkaan isoista ympyröistä ja liiallisesta sosiaalisuudesta. Vaikka sosiaalinen olenkin ..

Olisin voinut itse kirjoittaa tämän. Allekirjoitan aivan joka sanan. Ahdistun liikaa kivoistakin menoista ja tapaamisista. Nykyään tunnen itseni ja tarpeeni melko hyvin. Jomo oli uusi termi, pitääkin hieman asiaa pohtia. Fomoa en ole onneksi enää aikoihin tuntenut.
Ihana kun Karoliina kirjoitat, samaistun niin vahvasti moniin kirjoituksiisi.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X