kolmistaan

Vitutus jää kuntosalille, suru sadelenkkeihin

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Kuten olen kertonut, mä aloin viime keväänä käydä hölkkä(-kävely)lenkeillä ja tänä syksynä aloitin kuntosalihommat. En edelleenkään ole mikään tavoitteellinen pro-liikkuja, mutta nykyisin voin sentään sanoa, että liikunta kuuluu elämääni viikoittain. Pääasiassa käyn salilla, mutta joskus juoksen vielä metsässäkin. Viileät ilman ottaa vaan jo keuhkoihin, enkä ole saanut ostettua juoksua varten sellaista hengitysfiltteriä, joten lenkitkin teen usein sisätiloissa juoksumatolla. 

Sen lisäksi, että toivon liikunnan vaikuttavan pitkällä tähtäimellä kuntooni (ja sitä kautta ehkä jopa elinikääni ja elämänlaatuuni), tuo liikunta koko olotilaani ihmeellisen ja ihanan euforian tunteen. Vaikka olisin kuinka vittuuntunut, väsynyt, surullinen tai epämotivoitunut ennen liikuntasuoritusta, saa hikoilu väkisinkin mielen kohenemaan. Ennen INHOSIN tällaisia pirtsakoita liikuntamantroja, mutta perkele vieköön – ne onkin totta! 

Huomaan, että liikunta vaikuttaa mun mielialaan kaksitasoisesti. Ensinnäkin liikunnan jälkeinen olotila on mieletön – silloin ajatus juoksee, elämä tuntuu ihanalle ja energiaa tuntuu olevan vaikka mihin. Liikunnasta kipeät lihakset eivät tunnukaan oikeastaan kipeille, vaan kroppa tuntuu elävälle. On ihanaa tuntea, että on tehnyt jotain.

Olen yllätyksekseni huomannut  myös sen, että liikuntasuoritus nostattaa välittömästi  itsetuntoa. Olen aikaisemmin ajatellut, että liikunta vaikuttaa itsetuntoon  vasta, kun tulokset näkyy peilistä, mutta olin väärässä. Huomasin, että oma itsetuntoni koheni nimittäin välittömästi, kun aloin liikkua, koska tulin paljon tietoisemmaksi kehostani ensi metreistä alkaen. On ihana fiilis,  ettei oma kroppa tunnu enää perässä vedettävälle säkille, vaan elävälle ja toimivalle kapineelle, joka osaa ja pystyy vaikka mihin. 

Toisaalta nopeiden hyvänolontunteiden lisäksi  liikunta vaikuttaa mieleen pitkäkestoisemminkin. Kun liikkuu, uni on parempilaatuista, ruokahalu lisääntyy ja viikkoihin tulee eri tavalla rytmiä. Ihan tuntuu itse asiassa sille, kuin kroppa hyrräisi aktiivisemmin myös levossa. Enkä tarkoita tätä sillä, että koko ajan pitäisi suikkia sinne tänne, vaan nimenomaan myös lepo tuntuu levolle, kun ero aktiivisuuden ja rentoutumisen välillä on isompi. 

Mua on aina ärsyttänyt se, että alakuloisille ihmisille tarjotaan parannukseksi kävelylenkkejä. Olen ajatellut, että onpa typerä ehdotus. Mutta pakko myöntää, että ymmärrän nyt tämän paljon paremmin. Liikunta – olipa alakuloinen tai normaalilla tuulella – lisää ainakin mulla hyvänolontunnetta ja iloisuutta elämään aivan radikaalisti. 

Liikutko sinä fyysisen vai henkisen hyvinvoinnin vuoksi? Aloitin fyysisistä syistä, mutta mitä useampia toistoja on takana, henkinen hyvinvointi näyttelee joka kerta vaan isompaa roolia.

-Karoliina-

P.S. Mulla on tavoite, että voin juosta ensi keväänä helposti ja ilman repimisiä kymmenen kilsan lenkkejä. Tiedän, että tässä maratonkulttuurissa jollekin kymppi herättää lähinnä naurua, mutta mulle se olisi iso juttu. Aloitin kuitenkin aivan nollista. Sunnuntaina mun oli tavoite juosta vitonen, mutta koska kulki, juoksin 7,5 kilsaa kepein sykkein.  Kohti tavoiteta siis mennään, askel askeleelta.

Lue myös

X