Sapattivapaan herättämiä fiiliksiä

Mä aloitin viime kesäkuussa mun palkkatöistäni seitsemän kuukauden sapattiloman. Tarkoitus oli tuona aikana saada kevennettyä työtaakkaani ja samalla ehkäistä oven takana kolkuttelevaa uupumusta. Mun tavoite oli, että seitsemän kuukauden aikana mä voin keskittyä rauhallisemmin vain  yhteen työhön kerrallaan, ja sitä kautta viettää enemmän aikaa myös perheen kanssa, koska iltoja ja viikonloppuja ei tarvitse tunkea täyteen hommaa.

Koska meidän kaksoset sairasteli viime lukuvuonna paljon,  tuntui helpommalle viheltää peli hetkellisesti poikki osaltani, kun järjestää jatkuvasti mun ja miehen töitä uusiksi sen mukaan, kumpi voisi missäkin välissä tulla kotiin lasten kanssa ja kumpi ryntäisi töihin kirimään aikatauluja kiinni. Koin helpottavaksi ajatuksen siitä, että voisin sapatin aikana paremmin vastata lasten ja perheen tarpeisiin, eikä elämä olisi jatkuvaa palapelin sovittamista. ”Pelkkänä” yrittäjänä kun minun olisi mahdollisuus siirtää usein omia töitäni ilman huonoa omatuntoa, jos lapset sairastelisivat.  Ja niin onkin tehty. 

Kun sapattiloma alkoi, aloin jo heti ekoina viikkoina pohtia, riittäisikö tällainen ajanjakso saamaan mun ja perheen hyvinvointipalaset kohdilleen. Vaikka olinkin ajatellut, että vastaukset ja oivallukset vuodelle 2023 (ja siitä eteenpäin) tulisi ajan kanssa, pakottamatta, huomasin kerta toisensa jälkeen ajattelevani, mitä jos en keksikään suurta oivallusta. Mitä jos palaamme sapattilomani jälkeen vanhoihin uomiin, eikä mitään pitkäkestoista apua olekaan luvassa.

Mutta niin se vaan on, että aika tekee tehtävänsä. Kun kesä eteni, mä aloin rentoutua yhä enemmän. Mietin yhä harvemmin enää edessä siintävää tammikuuta, vaan sen sijaan mä aloin elää enemmän hetkessä kun ehkä koskaan aikaisemmin. Kun stressi alkoi kadota kropasta, huomasin, että pystyin ihan vaan olla. En hötkyillyt jatkuvasti eri suuntiin ja toisaalta kun menin ja tein, jaksoin sosiaalisuutta ja ihmisvilinää paremmin kuin ennen. Matka tähän pisteeseen oli silti yllättävän pitkä. Kun olin tottunut tekemään vuosia kuusipäiväistä työviikkoa, oli ensimmäiset vapaat viikonloput aidosti vaikeita. Takaraivossa jyskytti koko ajan sellainen olo, että pitäisi tehdä jotain hyödyllistä. Että jos en tee, korttipakka kaatuu seuraavalla viikolla. 

Viikkojen ja kuukausien edetessä olen kuitenkin alkanut nauttia viiden päivän työviikoista täysin rinnoin. On ollut mahtavaa katsoa puhelinta perjantai-iltapäivänä, huomata tärkeä sähköposti ja ajatella samalla: “Nääh, en mä enää tähän aikaan vastaa. Vastaan sitten maanantaina. Tai vasta tiistaina.” Monesti sitä keskellä kovaa työtahtia ja lasten sairasteluja toivoi lomaa ja vapautusta kaikesta, mutta kun työtaakka keveni kertarytinällä, en aluksi osannutkaan relata. Huikeaa on toki se, että samalla kun itse on tehnyt armollisempia valintoja, on lasten kasvussa ja kehityksessä tapahtunut monia sellaisia harppauksia, jotka ovat myös keventäneet meidän aikuisten taakkaa. (Vielä ⅔ ei tosin nuku, mutta ei siitä sen enempää.)

Ihan kokonaan ilman työajatuksia tämä pää ei silti voi olla. Enkä sitä haluakaan! Olen syksyn aikana osallistunut erilaisiin koulutuksiin ja nauttinut siitä, että mulla on ollut tilaa pohtia oppimaani. Huomaan, että kun olen saanut tilaa olla, olen paljon luovempi kuin parit viime vuodet. Pää tuottaa tasaisesti ideoita molempiin töihin, ja sitten niitä tulee kirjattua puhelimen muistiin kuntosalilla tai vaikka kesken suihkun. Tällaista ideointia ja vapaata ajatuksenvirtaa olen kaivannut!

Vaikka meinaankin järjestää oman yritykseni työt  suhteessa palkkatyöhön ensi vuonna eri tavalla kuin ennen, tiedän, että totta kai työtahti kovenee tammikuusta eteenpäin. Mun olo on kuitenkin tulevaisuuden suhteen tosi luottavainen. Olen oppinut relaamaan ja kuuntelemaan itseäni, joten tiedän varmasti paremmin omat rajani jatkossa. Esimerkiksi some-töiden osalta ollaan aloitettu ensi vuotta varten jo ihan uuden konseptin suunnittelu, ja niiden suunnitelmien pääteema on se, että töiden teko olisi koko ajan vaan hauskempaa, rennompaa ja vielä enemmän mun näköistä.

Yksi tärkeä sapatin tuoma plussa elämään vielä tähän loppuun. Itse asiassa se kaikista tärkein. Mä olen tiedostanut ennen tätäkin, että mun elämässä on monta asiaa, mistä tulee olla kiitollinen. Ja mä olen aikaisemminkin osannut pysähtyä noiden asioiden äärelle, mutta se ei ole tapahtunut aina aivan itsestään. Joskus pysähtyminen arjen pienten onnen hetkien äärelle on pitänyt tehdä oikein tietoisesti ja tsempaten. Nykyisin pysähtyminen ja hetkistä nauttiminen tulee itsestään. Tämä tietysti johtuu siitä, ettei aivot puske koko ajan, jokaisen “luppoajan” (eli tärkein hetken) päälle ajatusta siitä, mitä seuraavaksi pitäisikään suorittaa. 

Ja joo – en mä täällä aivan jatkuvasti ole auringonpaiste ja edelleenkin joskus asiat ärsyttää ja surettaa, mutta pääosin sitä osaa pysähtyä hyvän äärelle paremmin kuin ennen. Esimerkiksi yhtenä yönä oikein hätkähdin omaa positiivisuuttani, kun olin heräillyt lasten vuoksi lukuisia kertoja, ja kömmin taas väsyneenä petiini. Samassa hetkessä mieleen tulvahti ajatus, että onneksi minulla on nuo ihanat lapset, joiden vuoksi herätä. Voin sanoa, ettei kiitollisuus ole ollut viimeisen kolmen vuoden aikana päällimmäinen tunne öisin. 

On ihan totta, että kaikista töistä ja kaikissa elämäntilanteissa puolikkaan työn tekeminen, puolen vuoden ajan, ei ole mahdollinen. Mutta sitten toisaalta – aika moni ihminen voi ottaa breikkiä ja järjestellä elämäänsä uusiksi, jos vaan uskaltaa ottaa ensimmäisen askeleen. Mäkin luulin todella kauan, ettei MITÄÄN ollut tehtävissä. Itse asiassa suurin homma oli myöntää itselleen, että A) jotain on tehtävä ja B) mun on itse uskallettava ehdottaa tätä muutosta töihin. 

Ihanaa iltaa ja tsemppiä muutoksiin! Tässä sulle potkaisu pepulle, jos sitä tarvitset uuden alun aloittamiseen!

-Karoliina-