Kolmistaan

Koska viimeksi nauroit ja hassuttelit?

Teksti:
Karoliina Pentikäinen

Me oltiin tiistaina ystäväpariskunnan kanssa katsomassa Ismo Leikolan ”Ei mitään vakavaa -kiertueen” esitystä. Keikka oli taattua Leikolaa – hauska, hyväntuulinen ja mustassa huumorissaankin tosi sympaattinen. Leikolan jutut sinkoilivat moniin erilaisiin pikkutarinoihin, mutta kaikkea niitä yhdisti se, ettei elämän tarvitse lopulta olla niin vakavaa. Että  mitä synkempi tilanne, sitä enemmän tilanne vaatii huumoria.

Mua yllätti Leikon jutuissa erityisesti se, että kaiken naurun ja ilon ja hassuttelun ytimessä oli jokin niinkin syvä ja ”oikea” aihe kuin se, miten elämä eletään.  Tuli välillä sellainen fiilis kuin olisi kuunnellut asiantuntevan psykoterapeutin puheita, ja oivaltanut samalla isoja asioita omasta itsestään. Jäin miettimään keikan jälkeisinä päivinä useammankin kerran Leikolan sanoja, ja totta tosiaan: Jos ottaisin ja ottaisimme monet asiat himppusen rennommin, suuremmalla huumorilla, voisi elämä olla vielä mielekkäämpää. Suomessa ei tykätä ”tyhjännaurajista”, mutta mitäpä jos jöröttäminen ei olekaan niin fiksua kun annetaan ymmärtää. Mitäpä jos kaiken ytimessä onkin löysin rantein ottaminen? Harvoja sotia, vihapuheita, nyrkkejä tai burn outeja kun on tullut silloin, kun ihminen on antanut kuplivan naurun ja hyvän mielen virrata.

Näitä pohtiessani törmäsin entisen opekollegani Facebook-päivitykseen, jossa hän oli kertonut (mielestäni) hauskan sattumuksen koulumaailmassa. Tähän – totta kai – joku oli kuitenkin ehtinyt jo kommentoida, kuinka nykylapset eivät enää kunnioita aikuisia. Että ei ennen vanhaa näin voinut toimia. Tuo Facebook-ketju yhdistyi päässäni Leikolan sanoihin ja siihen, minkä huomasin aikanaan opena (ja joka pätee aivan samaan tapaan myös kotona lasten kanssa ) – mitä rennompi ja humoristisempi itse lasten kanssa on, sitä paremmin kaikki menee. Opettajana tällaiset tilanteet huomasi vieläkin selkeämmin kuin kotioloissa, ja kun jokaisen tunnin aloitti uuden parikymmenpäisen teinilauman kanssa. Jos itseä vitutti jo valmiiksi, jos oli kireällä päällä ja nipotus asenteella, tunneista ei KOSKAAN tullut mukavia, ja aivan varmasti tämä vaikutti myös oppimistuloksiin. Teinit kun aistivat jo ensimmäisellä sekunnilla, että opea kiristi, ja niinpä he perseilivät, koettelivat hermoja ja jurputtivat vastaan. Jos taas luokkaan liihotteli hyväntuulinen ope, muuttui tilanne täysin toiseksi. Teinit olivat edelleen teinejä, eivät he välttämättä riemusta kiljuen janonneet tietoa lauseenjäsenistä, mutta silti kaikki oli toisin – huumori toi mukanaan huumoria myös toiselle puolelle luokkaa.

Lapset ja nuoret ovat niin rehellisiä, että tällaiset vuorovaikutustilanteet voi nähdä todella selkeästi. Mutta kyllähän sama pätee meihin aikuisiinkin. Jos meillä on miehen kanssa molemmilla univelkaa ja lasten kanssa haasteita, voi helposti tulla sanaharkkaa tyhmistä pikkujutuista. Jos taas samassa tilanteessa toinen osaa kääntää tilanteet vitsiksi, heittää jonkun mustan kommentin lapsilta salaa kuiskaten, laukeaa kireä tilanne välittömästi. Ja itse asiassa tuossa hetkessä huumori on parempaa kuin koskaan ”hyvillä” hetkillä. Synkän hetken huumori kun kolahtaa ainakin itseni ytimeen niin, että kilinä vaan kuuluu.

Voi kun sitä muistaisi elämässä useamminkin nauraa. Kääntää hommat toisinaan ihan läskiksi. Hekottaa pissat housussa ja niin, että poskiin ihan sattuu. Siinäpä hyvä tavoite elämälle.

-Karoliina-

 

X