Ei vanhemmuus perseestä ole. Päinvastoin!
Mietin tuossa yksi ilta, että vaikka vertaistuki vanhemmuuden paskanakeista on kultaakin kalliimpaa, pitäisi kyllä enemmän kertoa ja jakaa vanhemmuuden iloista. Somessa, mutta ihan livenä ystävienkin kanssa. Että itsellekin on tapahtunut elämän aikana tuhansia mielettömän hyviä asioita juuri lasten ja vanhemmuuden vuoksi. Hetkiä, joita ei olisi tullut ilman mukuloita.
Joskus mietin, jättääkö ihmiset lastensaantihaaveet taka-alalle, kun me vanhemmat tuppaamme usein valittamaan huonoista yöunista, kihomadoista tai siitä, ettei ole tarpeeksi aikaa enää parisuhteelle. Älkää ymmärtäkö väärin – minusta on helvetin hyvä, että näitäkin patoumia saa jossakin foorumissa purkaa, mutta toisaalta, ilottelut usein jää näiden jalkoihin. Olen varmasti joskus ennenkin kertonut, mikä vanhemmuudessa on ihanaa, mutta kun ajat muuttuu, itse muuttuu ja lapset kasvaa, myös ne parhaat asiat osin muuttuu.
Kun taittelin pyykkiä alakerrassa ja jotenkin olin sellaisessa perherakkauspuuskassa pieniä vaatteita pinotessani, mietin, että elämä ruuhkavuosissa on ihanalla tavalla täynnä. Elämä TUNTUU, kun ympärillä on likasukkia, pehmoleluja, pusuja ja valuvia räkäneniä. Niin ja isoja ja pieniä käsipareja, jotka haluavat halaukseen. Eri kokoisia pyllyjä, jotka istuvat syliin. Joskus – usein itsekin – ruuhkavuosista tulee puhuttua negatiiviseen sävyyn, mutta on ruuhkassa totta puhuen se ihana ja merkityksellinenkin puoli.
Tämän lisäksi lasten jutut on hauskoja. Liikuttavia, lennokkaita. Tietysti nämä ”voi että meidän Maija oli eilen ihana kun se teki/sanoi näin -jutut” on yleensä ulkopuolisista aina kuolettavan tylsiä, mutta näin vanhempana juuri nuo jutut on elämän suola. Mä olen onnellinen siitä, että saan jakaa vanhemmuutta toisen aikuisen kanssa, koska silloin meillä on toisemme, joille voimme puhua kaikki pöhköt ja liikuttavat tarinat meidän lapsista. Joskus ihan soitetaan kesken päivän aikana, että arvaapas, mitä F/Mesi/Omppu juuri äsken sanoi. (Ja kerron kyllä näitä juttuja välillä muillekin, ja joka kerta se kaduttaa.)
Jos pienissä lapsissa höpsöjutut on parhaita, isot lapset on nykypäivänä helkkarin viisaita. Tiedostavia, kriittisiä ja kyseenalaistavia. Tai siis ainakin oma iso on.
Viitaten edelliseen – Ylpeys omasta lapsesta on jotain ihan eri luokkaa kuin ylpeys mistään muusta. Sellainen kumpuaa syvältä, ehkä ikiaikaisesti sukupolvien ketjusta. Enkä puhu nyt vain jostain mitattavista asioista, koulunumeroista tai siitä, että osataan katsoa silmiin, kun kätellään. Ylpeys sekoittuu rakkauteen ja kietoutuu myös omaan itseensä – MINÄ olen kasvattanut tuon upean ihmisen.
Ehkä kaikista ihaninta on kuitenkin se tunne, kun työntää hämärässä huoneessa oman aikuisnenänsä ihan kiinni pieneen niskaan. Kun maataan yhteisen peiton alla aamuisin, eikä kukaan muu häiritse sitä hetkeä. Kun voidaan olla ihan lähekkäin, rakkauskuplassa, kuiskutella. MIKÄÄN tässä maailmassa ei ole yhtä ihanaa. Ei mikään.
Toisaalta vanhemmuudessa on paljon sellaistakin upeaa, jossa itse ei ole toimivana osapuolena lainkaan. Oma rooli on sivustaseuraajan rooli. Yksi mahtavia juttuja vanhemmuudessa onkin sisarussuhteen seuraaminen. Isossa perheessä on ihanaa nähdä, miten ihmissuhteet perheen sisällä elää ja kehittyy. Täällä rakastetaan ja huolehditaan myös ilman, että minä liityn asiaan millään tavalla. Ja se jos mikä on upeaa!
Mä muistan omasta lapsuudestani lämmöllä meidän perheen perhetutut, ja musta onkin mahtavaa, että voidaan oman perheen kanssa jatkaa tällaista tuttavaperheskeneä omaltakin osaltamme. Lapset onkin älyttömän hyvä väylä tutustua mutkattomasti muihin aikuisiin. En usko, että meillä olisi esimerkiksi näin läheistä naapuriyhteisöä, jos ei olisi hengattu niin paljon pihalla lasten ”vuoksi”.
Vanhemmuus vaikuttaa totta kai parisuhteeseenkin, mutta ei välttämättä huonolla tavalla. Vaikka joskus parisuhteen aikuskeskusteluiden ja romantiikan ylläpitäminen keskellä ruuhkavuosia on haastavaa, palkitsee yhteisen ajan löytäminen valtavasti. Kun on käynyt kolmannen kerran antamassa tuttia tai oikomassa peittoa kesken seksin, ja SILTI löytää uudelleen ja uudelleen yhteisen sävelen ja tunnelman, uskoo vielä vahvemmin siihen, että perkele vieköön tässä ollaan hyvä tiimi ja pari.
Mä en usko siihen, että vanhemmat on jollakin tapaa kypsempiä aikuisia kuin lapsettomat – molemmista leireistä löytyy kaikenlaista porukkaa. Mutta kyllä vanhempana varmasti joutuu useammin tilanteisiin, joissa joutuu (saa?) punnita sitä, tekeekö päätöksiä itsensä vai jonkun toisen ihmisen edun mukaisesti. Vanhemmuudessa kun kyse on lähes aina jostakin muusta kuin omasta itsestä. Vaikka vanhemmat (vanhempi) ovatkin perheiden toimivuuden ja turvallisuuden kannalta keskushenkilöt, tehdään elämää ennen kaikkea pienille ihmisille. Se tunne ja eetos karsii nopeasti kaiken sälän ympäriltään ja elämän merkitys kirkastuu. Sanotaan, että ihmiset, jotka antavat, ovat onnellisempi kuin ne, jotka haalivat aina asioita vaan itselleen. Ehkä juuri siksi vanhemmuus on niin ihanaa – se on pyyteetöntä antamista.
Mitä unohdin listasta? Mikä on vanhemmuudessa ja lapsiperhe-elämässä susta parasta? Milla markkinoisit ruuhkavuosielämää?
-Karoliina-
Kuva: Pixabay
Kommentit
Mä olen täysin samaa mieltä ❤️ Tuliko sellainen tunne, että mä tölväisin jo tuossa omassa tekstissäni, vai oliko kommentti nimenomaan tähän keskusteluun?
Kommentit
Mahtava postaus! Pitäisi todellakin enemmän kertoa vanhemmuuden iloista ja hyvistä puolista. Allekirjoitan jokaisen huomion tässä. Enemmän olisin huolissani siitä, kuinka vanhemmuus on saanut kuraa ja yleinen keskustelu siitä negatiivista.
Siinä on parasta se, että elämällä on selkeä suunta ja tarkoitus: ei tarvi miettiä miksi nousee aamulla. Elämä on täynnä rakkautta, niillä vaikeimmillakin hetkillä. Tuntee myös itsensä tarpeelliseksi ja tärkeäksi 24/7.
Tämä on aihe mikä mua on koko sen ajan kiinnostanut mitä olen vanhempana ollut eli vähän reilu 12 vuotta.
Kun sain esikoisen tipahdin syvälle vaaleanpunaiseen kuplaan ja toki olin jo sitä ennen kovasti odottanut että saan omia lapsia. Olen aina tykännyt lapsista ja tehnyt lasten hoitokeikkaa (itse asiassa ihmettelen miksi en ole suunnannut alalle). Ja toisen lapsen myötä elin edelleen vahvasti siellä onnellisessa kuplassa.
Tämä ei toki tarkoita, sitä että ei olisi ollut huonoja päiviä, vastoinkäymisiä, rankkoja muutto/remontti juttuja ja kaikkea sitä sumplimista mitä ruuhkavuosissa painivat käy läpi mutta siitä huolimatta olen aina saanut perhe-elämästä enemmän kuin se on ottanut, hetkellisiä aikoja lukuunottamatta. Mutta niinhän elämässä muutenkin mennään ylä ja alamäkeä, olet perheellinen tai et.
Mä olen aina puhunut lapsiperhe- elämästä positiiviseen sävyyn ja ehkä liiankin. Ja olen huomannut joskus, että se on ollut rankkaa niille jotka painivat lapsiperhe elmässä vähän syvemmissä kuopissa ainakin sillä hetkellä. En siis tietoisesti ole halunnut lesoilla tai kertoa miten hyvin meillä menee vaan avannut tuntemuksia omista kokemuksista, ja ehkä muistuttaa että vaikka välillä on tosi vaikeeta niin on niitä ihaniakin hetkiä. Ehkä ne on toisilla vadta edessä päin. Ja tuntunut sitten itsestä pahalta kun joku avannut omaa huonoa tilannetta.
Mä olen jotenkin kokenut, että sitä katsotaan vähän pahalla kun puhuu hyvää vanhemmuudesta. Että pitäisi nyt ainakin löytyä jotain huonoakin sanottavaa. Vaikka mun mielestä kaikki tunteet tulisi kuulua sanoittaa hyvät ja huonot. Mutta helpompi saada keskustelua aikaiseksi jos haluaa jauhaa niistä asioista mitkä kuormittaa/menee pieleen. Kuinka rankkaa on kuin mitkä kaikki on hyvää/ihanasti.
Tuohon toisille antamiseen ja auttamiseen. En usko, että siihen suoraan yhteydessä on vanhemmuus toki silloin asioita usein katsoo toisen näkökulmasta. Mutta koen, että ne ihmiset ketkä ovat kokeneet elämässä rankkoja asioita/paljon vastoinkäymisiä ja selvinneet niistä osaavat helpommin antaa ja auttaa muita ja myös nähdä elämää positiivisemmassa valossa kun ovat jo nähneet ja käyneet syvissä vesissä. Toki jotkut ovat syntyneet ja ovat olleet pienestä asti luonteeltaan jo sellaisia arjen super sankareita.
Parhaimmillaan vanhenmuudentukiverkot kyllä toimii silloin kun saa jakaa ilot surut, siten ettei tarvitse kokea huonoa omatuntoa kummastakaan ja yhteisöllisyys. Ollaan tasavertaisia vamhempia kaikkia vaikka toimisimme ja pyöritämme arkea kukin omalla tavallamme.
Viimeiseen lauseeseen mun mielestä liittyy myös se, että mulla on sellanen tunne että moni jarruttaa lasten tekoa sen takia, että mietityttää tai ei uskalleta tehdä asioita omalla itselle sopivalla tavalla vaan yritetään sopia johonkin yleiseen normiin tai koetaan paineita miten hyvä vanhemuus tulisi toteuttaa vaikka sellasta ei minun mielestä edes ole. Ja kaikenlainen toisten arvosteleminen voitaisiin vaihtaa toisten tukemiseen ja ymmärrykseen, että on niin monta vanhempaa on myös niin monta tapaa toteuttaa vanhemmuutta ja siihen liittyy niin moni asia. Ihan minkälaista työtä teet, mikä on perheen talous, arvot, kulttuuri. Yms.
Oma tarpeellisuuden tunne on hyvin tärkeää! Se on pikkulapsiarjessa todella rakkaudellista.
Toisaalta teinien kanssa se tarpeellisuus on hyvin erilaista ja siitä pitää osata vähän irrottautua ja luottaa siihen että minun saatavilla oleminen on se tukimuuri joka on loppuelämän hirmuisen tärkeää, vaikka välissä olisikin kausia kun sitä vastakaikua ei kunnolla tule.
On älyttömän siistiä nähdä teinit rakastavina pikkuisia kohtaan. Nähdä millaisia aikuisia heistä on kasvamassa ja siinä välillä kipeästi kohtaa peilinä omat heikkoudet, mutta myös johdonmukaisen kasvatuksen työnjäljen.
Hyvä minä, hyvä minun rakkaus, joka nyt rakastaa eteenpäin.
Omia ajatuksia
-vanhemmuus on ihan parasta. Se oma pieni on vaan niin rakas ja sen tekemiset niin söpöjä
-on ihan helvetin raskasta kun lapsen saamisen jälkeen kavereilta saa kuulla juttuja vain niiden lapsista. Oikeesti älkää puhuko lapsistanne, en mäkään puhu. En jaksa kuunnella, et mitä ”hauskaa” teidän pertti teki. Haluan keskustella itsestäni ja omista jutuistani. (Anteeksi yleistys mut tuntuu et miehet kyl osaa puhua omista jutuistaan)
-vanhemmuus antaa sisältöä elämään. Oon huomannut, että koska päivän päätteeksi on pakko keskittyä lapseen, työasiat on unohdettava ja niiden on vain annettava olla kunnes taas fyysisesti palaa töiden pariin.
-elämässä pysyy hyvä rytmi🤣
Onhan sitä välillä tosi väsynyt, mutta joka hetki tuntuu siltä että on tosi tärkee ainakin jollekulle ihmiselle tässä elämässä. Ja se on tosi ihanaa❤️
Kaikki ihmiset, olivat sitten lapsettomia tai suurperheen vanhempia, ovat arvokkaita. (Kirjoitan tämän siksi, ettei kukaan vaan ajattele, että kritisoin lapsettomia ihmisiä). MUTTA, tutustuin äskettäin uudessa työpaikassa ikäiseeni (38v) naiseen, jolla ei ole lapsia. Itselläni on kolme, ja elän melko aikataulutettua ruuhkavuosielämää. Joudumme sovittamaan työaikataulujamme yhteen ja olen tajunnut, kuinka itsekkäästi hän toimii monessa asiassa. Hän ei jousta aamupalaverista, jos hänen lenkki on samaan aikaan. Sen sijaan minä, tajuamatta tätä itse, olen valmis joustamaan lähes kaikesta, jotta yksineläjä pääsee harrastuksiinsa.
En usko, että hän tekee tätä ilkeyttään, mutta oivalsin, että jos on koko aikuisikänsä joutunut olemaan vastuussa vain itsestään, tuntuu varmasti vaikealta ottaa muita huomioon. Tai ei käy mielessä, että maailma ei pyöri omien menojen ympärillä. Tämä ei toki ole vain lapsettomien piirre, mutta noin yleisesti, vanhemmuus antaa taitoja toimia epäitsekkäästi ja toiset huomioon ottaen.
No voi hyvät hyssykät, Navy. Eiköhän tämä ole ihan persoonakysymys eikä liity millään tavoin siihen, onko ihmisellä lapsia vai ei. Kaikella rakkaudella!
Aika toksinen kommentti. Ajatteletko että tämän ihmisen itsekkyys johtui siitä, että oli lapseton? Voisiko sellainen tilanne olla mahdollinen, että joku lapsellinen olisi joustamaton oman aamulenkkinsä vuoksi? Ehkä tämä ihminen oli vain itsekäs, samalla tavalla kuin kaikki muutkin, oli sitten lapseton tai lapsellinen.
Kivasti kirjoitettu vanhemmuudesta, mutta miksi, oi miksi pitää taas sotkea lapsettomat tähän keskusteluun? Eikö se vanhemmuus itsessään riitä, kun lapsettomat pitää sotkea mukaan? Ulkopuoliset eivät voi tietää kenenkään toisen elämän itsekkyydestä tai merkityksellisyydestä, ei ole kiinni lapsellisuudesta/lapsettomuudesta.
Aivan samaa mieltä. Miksi vanhemmuuden iloista ja hyvistä puolista ei voi kertoa ilman, että pitää samalla tölväistä lapsettomia ihmisiä. Yleisestikin ottaen miksi mistä tahansa itselle tärkeästä asiasta ei voi kertoa ihan sellaisenaan, ilman vertailua johonkin toiseen tilanteeseen.
Mä olen täysin samaa mieltä ❤️ Tuliko sellainen tunne, että mä tölväisin jo tuossa omassa tekstissäni, vai oliko kommentti nimenomaan tähän keskusteluun?
”(Kirjoitan tämän siksi, ettei kukaan vaan ajattele, että kritisoin lapsettomia ihmisiä).”
Mihin tämä kommentti tarvittiin, kun suoraan sen jälkeen et tehnyt mitään muuta kun kritisoinut lapsettomia?
Itse lapsettomana koen, että se olen minä joka joustaa niin töissä kun vapaallakin lapsiperheiden aikataulujen takia. En silti koe, että he ovat itsekkäitä. Usein joustan myös lapsettomien harrastuksien takia. Kuka on sanomaan kellekkin mikä on heille tärkeää? Ehkä sinusta tuntuu, että sinä olet aina se ketä joustaa, mutta et huomaakkaan, että työkaverisi joustaa vähintään yhtä paljon. Ehkäpä hän on kyllästynyt siihen, että on aina automaattisesti se kenen oletetaan joustavan ja olevan vaikkapa lasten lomien aikana töissä, vaikka silloinhan kaikki (lapsettomatkin) haluisivat lomailla.
Lapsettomat ihmiset pääsee niin helpolla kun ei tarvi huolehtia muista kuin itsestään. Esim. Töistä tuut kotiin niin saat heti huomioida vain omia tarpeita ja kuunnella itseäsi. Vanhempana tää kaikki tulee sitten joskus! Päivääkään en vaihtais pois vanhemmuudesta vaikka se helvetin rankkaa on mutta todella merkityksellistä❤️
”Sulla on niin helppoo, ei mitään huolia, kun sulla ei ole miestä eikä lapsia, sanoi yksi tuttavani taannoin. Hymyilin vinosti sisäänpäin miettiessäni, että niinhän se on, perheessäni on vain päihdeongelmainen skitsofreenikko. Kuinka helppo elämä.
Lapsettomuus ei tarkoita ettei olisi muita huolettavana, hirvittävää yleistämistä. Hienoa kuulla, että että olet onnellinen vanhemmuudestasi, samalla kyllä kuulostaa siltä, että sinulla on hyvin rankkaa ja purat sen aiheettomasti lapsettomiin. Haastava tilanteesi ei ole lapsettomien syy.
Olipa silmiä avaavaa huomata, miten meistä lapsettomista ajatellaan, aika hurjaa.
Hassu ajatus, että vain vanhempana päätyisi tilanteisiin, joissa joutuu tai saa punnita sitä, tekeekö päätöksiä itsensä vai jonkun toisen ihmisen edun mukaisesti. Olen itse esim. kantanut huolta ympäristöstä jo vuosikymmeniä ja tehnyt päätöksiä mm. kuluttamisen suhteen ympäristön huomoiden – näin siis otan huomioon myös tulevat sukupolvet ja heidän etunsa, vaikkei omia lapsia olekaan. Monesti saa lukea julkkisten haastatteluista, miten he ovat heränneet pohtimaan maailman ja ympäristön tilaa saatuaan lapsia. Musta se kuulostaa vähän itsekkäältä, eikö siitä voi olla kiinnostunut muidenkin ja vaikka ihan ”vieraidenkin” ihmisten vuoksi?
Mitä taas tulee ajatukseen, että ”lapsettomat ihmiset pääsee niin helpolla kun ei tarvi huolehtia muista kuin itsestään”. Joopajoo, voihan sitä olla huolehdittavana muitakin läheisiä – tai ihan vain omassa elämässä on tarpeeksi huolehdittavaa, joillekin sitä kertyy muita enemmän haasteita, joiden kanssa riittää painittavaa, vaikka itsekseen elelisikin ja jotka ehkä voivat olla syynäkin sille, miksi on itsekseen, muulle kun ei voimavaroja enää riitä.