Mä ajattelen, että nykypäivän miehen on aika helkkarin kovassa ristipaineessa monestakin syystä. Sanon tämän ja kaiken seuraavan postaksessa olevan tekstin silläkin uhalla, että jonkun mielestä miehiä hyysätään liikaa.On ihan totta, että (hetero) miehillä on sukupuolensa ja historiansa vuoksi tuhansia etuoikeuksia verrattuna naisiin ja vähemmistöihin, mutta se ei silti sulje sitä pois, ettei myös isyydessä (ja miehenä olemisessa) ole nykypäivänä omat haasteensa.
Mun käsitys on, että miesten kuuluu olla tänä päivänä toisaalta moderneja, lempeitä, keskustelevia ja osallistuvia, mutta silti yksikään vanha vaatimus siitä, millainen miehen kuului olla vaikka 50-luvulla, ei ole monenkaan (miehen tai naisen mielestä) poistunut. Ja myönnän itsekin, että ihan suvereenisti myös mä näitä vaateita usein esitän ja odotan saavani niihin haluamaani vastakaikua. Että nyt se omin käsin rakennettu omakotitalo ja pullataikina tulille, isukki!
Mä tunnen muutaman isän, jotka pyörittävät lapsiperhearkea yksin, mutta en tunne henkilökohtaisesti yhtään perhettä, jossa olisi kaksi iskää. Siksipä mun tietämykseni asiasta on hyvin vajavaiset ja perustuu lähinnä heteropariskuntavanhemmuudelle ydinperheissä tai uusperheissä. Mutta tältä osin mä olenkin aika tarkkanäköinen kokemusasiantuntija, koska tykkään tarkkailla ihmisten perhedynamiikkaa (sori kaverit) ja haluan pohdiskella omaa käytöstäni ja suhdettani vaikkapa perhenormeihin tuon tuosta.
Olenkin tullut siihen tulokseen, että KARKEASTI YLEISTÄEN iskät on joskus vähän hankalassa tilanteessa perhe-elämäpyörteiden keskellä. Nämä meidän ikäpolven iskät kun ovat saaneet vielä 70-80-luvuilla usein aika vanhanaikaisen “pojat ei itke -kasvatuksen”, ja nyt heidän tulisi toimia hyvin eri tavalla kuin heidän lapsuudenisänsä ovat todennäköisesti toimineet.
Jotta isillä on mahdollisuus kasvaa sellaisiksi isiksi, miksi he haluavatkin kasvaa, tarvitsevat he siihen tukea ihan yhtä lailla kun me äiditkin tarvitsemme tukea kumppaneiltamme ja läheisiltämme siihen, että voimme toteuttaa omanlaistamme vanhemmuutta ilman elähtäneitä normeja.
TÄSSÄ MUUTAMA VINKKI, JOLLA AJATTELEN KUMMPANIN VOIVAN SUPPORTATA ISÄÄ OMANNÄKÖISEN ISYYTEEN:
- Anna isän tehdä asiat lasten kanssa omalla tavallaan. Huomaan, että usein äidit päättävät, mitä lapsilla on päällä, miten iltarutiinit tulee suorittaa tai mitkä on ne perheen yhteiset perinteet, jotka lapsien elämään tuodaan. Ja vaikka isät eivät ehkä olekaan aina niin kovin kovaäänisiä sen suhteen, mitä leggins-merkkiä perheessä tulee suosia (jotkut toki ovat), voi isällä olla paljon muita toiveita. Eikä äidin ja isän toiveet ja tavat sulje toisiaan pois. Molemmat vanhemmat voi tehdä asiat omalla tavallaan, jos kuitenkin suurissa linjoissa löydetään yhteinen sävel.
- Kun vauva syntyy, tuupatkaa käärö heti myös isän syliin ja isän hoidettavaksi. Imetys ei ole este jaetulle vanhemmuudelle ja koko äidinvaisto on mielestäni myytti. Vaisto syntyy siitä, että oppii tuntemaan lapsensa ja elää tämän kanssa tiiviisti, ja se voi kehittyä sukupuolesta riippumatta.
- Kysy, miten isä haluaa jakaa perhevapaat.
- Keskustelkaa, mitä asioita isä pitää kasvatuksessa tärkeänä. Löytäkää yhteinen sävel toteuttaa molemmille vanhemmille tärkeitä periaatteita.
- Kiitä ja tue isää vanhempana, mutta älä siksi, että hän on mies. Mä olen sitä mieltä, että elämässä tulee sanoa kiitokset ja kauniit huomiota ihan joka päivä. Hyviä sanoja ei ole koskaan liikaa. Mutta toisaalta se, että jotain iskää ihastellaan siksi, että hän on leikkipuistossa lapsensa kanssa tai jää perhevapaille, naurattaa ja surettaa. Usein, edelleenkin vuonna 2022, perheen eteen toimivia miehiä pidetään sankareina, mutta samaa tekeviä äitejä vaan, noh, äiteinä. Tiedän, että tällainen jalustalle nostaminen häiritsee myös monia miehistä, vaikka kiitosten ja kehujen tarkoitusperät onkin varmasti pohjimmiltaan hyvät. Eli jos kiität tai kehut miestä vanhempana, mieti, tekisitkö saman samassa tilanteessa olevalle äidille. Toivottavasti vastauksesi on ”kyllä”, jolloin hyviä sanoja jaellaan mennen tullen ja palatessa niin isille kuin äideillekin.
- Varmista, että isä voi olla muutakin kuin “pieni apulainen”, ja jos neuvolassa tai muualla kysytään, “osallistuuko isä vauvanhoitoon”, korjaa, että “ei osallistu, vaan on tasa-arvoinen kasvatuskumppani”. Sanat ei ole vaan sanoja, vaan niillä ilmennetään ympäröivää maailmaa.
Totta kai kaikkeen edellä mainittuun liittyy valtavasti se, millaisen roolin isä itse haluaa ottaa. Jos mies ei halua ottaa vastuuta vanhempana, ei sitä väkisin voi tuputtaa. Mutta sama pätee toki myös äiteihin toisinpäin. Uskon kuitenkin, että suurimassa osassa perheistä – oli ne sitten ydinperheitä, eroperheitä, uusperheitä tai mitä vaan, isille on tilaa, jos sitä tilaa vaan annetaan.
Ihanaa isänpäivää meidän perheen rakkaat ja tärkeät isit <3 Ja tietysti kaikki muutkin isit, bonusisät ja isähahmot!
-Karoliina-
Kommentit (3)
Meistä tuli mieheni kanssa vanhempia vuonna 2000. Minulla oli toive, että osaisin ja uskaltaisin jättää lapseni miehelle, vaikka imettävänä äitinä en voinutkaan olla kovin pitkiä aikoja pois lapsen luota.
Lähdin ompelukurssille, joka kesti koko vuoden ja yksi kurssi-ilta kesti neljä tuntia. Vauva oli kaksi viikkoa, kun oli ensimmäinen kerta ja puolisoni sanoi, että mene vaan, kyllä me pärjäämme. Ja hienosti heillä menikin.
Vasta myöhemmin ymmärsin, kuinka hyvä lähtö tuo oli, koska minua ei ole koskaan sen jälkeen epäilyttänyt, ettei puolisoni pärjäisi lastemme kanssa yksinkin.
Olen useimmiten malttanut mieleni ja hän on saanut olla ja tehdä asiat omalla tavallaan. Ei se minun tapani tehdä ja toimia ole yhtään sen oikeampi tai parempi kuin puolisonikaan tapa.
Minusta on ollut ihana seurata, että tuo isän ja lasten yhdessä viettämä aika on kantanut läpi lapsuuden, nuoruuden ja nyt aikuisuuden kynnyksellä meidän lapsilla on läheiset ja lämpimät välit, meihin molempiin.
Tampereella asuva esikoisemme soittelee isälleen, kun tarvitsee apua ja isä auttaa mielellään, omalla tavallaan.
Kiitos tästä. Isyyttä on monenlaista ja monesti tuntuu tosiaan, että isä jää helposti statistiksi, kun lapsi syntyy. On tärkeää, että isää kokee olevansa merkitysellinen osa kokonaisuutta heti ensi hetkistä lähtien. Samoin on monestu erotilanteissa. Isän oikeudet ovat käytännössä edelleen tänä päivänä heikommasaa asemassa, äitiin verrattuna. Tärkeintä on tietysti lapsen oikeus isään. Itse kivuliaan ja riitaisa eron jälkeen päätin, että koskaan en asetu poikkiteloin lapseni ja hänen isänsä väliin, vaikka tilanne olisi mikä. Tänä päivänä, kun lapseni on jo aikuinen, voin onnellisena todeta, että sen lupauksen olen pitänyt. Isä on aina isä ❤️. Olisi kiinnostava kuulla uusperheen lasten isäsuhteista ja miten tuette esikoisen suhdetta hänen isäänsä, jolla ei taida olla mahdollisuutta olla läsnä arjessa? Entä miiten suhde hänen isäpuoleensa toimii, kun hän on enemmän saatavilla?
Ihana kuulla, että asiat meni hyvin <3 Aikuisten teko!
Mä en kommentoi muiden kun tämän talon ihmisten asioista, joten koska isä on myös julkisessa työssä, häneltä voi kysyä itseltään miten hoitaa isyyttä.