kolmistaan

Avoimin blogijuttu 11 vuoteen

Teksti: Karoliina Pentikäinen
Karoliina Pentikäinen

Tänään ilmestyi vuoden 2023 toinen Anna-lehti. Ja mulle lehti oli siinä mielessä erityinen, että olen mukana sen kansijutussa

Mulle tämä taitaa olla viides tai kuudes naisten lehden kansi, joten itse kuvauspäivä tai ylipäätään se, millaista on olla haastateltavana, ei jännittänyt enää lainkaan. Oli aivan ihanaa, että sain tehdä juuri tämän lehden mulle jo entuudestaan tuttujen, supertaitavien ammattilaisten kanssa, ja vieläpä “kotilehteen”, eli tänne Annaan, jossa bloginikin majailee. 

Vaikka itse kansijuttuprosessi olikin jo tuttu, on tämä haastattelu mulle merkityksellisempi kuin mikään aikaisempi. Itse asiassa koko haastattelun teema on sellainen, etten ole varmasti koskaan blogini 11-vuotisessa historiassa avannut itseäni ja sitä todellista – julkisen työn ulkopuolista – itseäni näin paljon missään tekstissäni. Jos totta puhutaan, en ole avautunut näin edes live-maailmassa kuin ihan tärkeimmille ystävilleni, ja nyt kerron tarinani ihan kaikille. 

Voisi siis kuvitella, että koska oman henkilökohtaisen ja julkisen rajan pitäminen on ollut mulle kaikkina näinä vuosina elinehto, jutun julkaisuhetkellä pelottaisi kauheasti. (Tämä on ollut syy esimerkiksi siihen, etten ole pitänyt elämässäni kuin yhden IG-liven – sekin oli valmiiksi käsikirjoitettu jutteluhetki pappi Kari Kanalan kanssa – koska liveissä olen kokenut, etten voi olla tarpeeksi etäällä.) Tästä kaikesta huolimatta mulla ei ole lehtijutusta ja sen sisällöstä yhtään pelokas olo, vaan ennemminkin vapaa ja onnellinen. Se hetki, kun sain kerrottua tarinani toimittajalle, oli ihmeellisen terapeuttista. Itse asiassa koko kulunut vuosi on ollut aikaa, jolloin – vihdoin – mun sisäiseen oloon on tullut erityinen rauha. Ja se johtuu varmasti siitä, että aloin vihdoin puhua. 

Kun mä aloitin Kolmistaan-nimisen kolumnin 2010 Kakplussassa ja heti perään samannimisen blogin Kaksplussan alustalla, tiesin alusta asti, että mun pitäisi pitää kynsin ja hampain kiinni oman sisimpäni suojelusta. Tätä ei kertonut mulle kukaan, eikä siihen aikaan puhuttu mistään digijalanjäljistä, mutta ehkä mulla oli tietty kuori synnynnäisesti ja luontevasti. Olen kuullut usein, että ihmiset, jotka eivät tunne minua, pitävät mun ulkoista habitusta kylmänä. Itseäni se on aina ihmetyttänyt, mutta lähipiirini on kyllä asiasta kysyttäessä kertonut, että olenhan mä paljon vaitonaisempi ja vähäsanaisempi väkijoukossa kuin rakkaideni kanssa. Ehkä siksi tietyn rajan pitäminen kirjoituksissa on ollut mulle vain fyysisen olemukseni jatkoa – se, mikä menee julkiseen levitykseen ja vieraille ihmisille, on karsittu versio siitä, mitä kotiolo-Karoliina on. 

En ole koskaan kuitenkaan ajatellut, että kirjoittaisin feikkijuttuja tai silottelisin asioita. Ja itse asiassa sellainen rehellisyys on ollut mulle tosi tärkeää. Mutta voi Luoja, kuinka olen jättänyt vuosien aikana Aasian kokoisen pläntin elämästäni kertomatta. Aluksi ajattelin, että yksityiselämän asioiden kertomatta jättäminen suojelisi minua ja mulle rakkaita ihmisiä. Mutta vuosien saatossa huomasin, että se alkoi kääntyä yhä enemmän mua ja mun henkistä hyvinvointia vastaan.

Tilanne on ollut pitkään ristiriitainen. Oikeastaan kauemmin, kun olen edes tunnistanut. Toisaalta julkinen, henkilöbrändiin perustuva työ, vaatii tietyn määrän avautumista. Vaikka olen voinut pitää itselläni jotkin tietyt tapahtumat tai kulisseissa tapahtuneet asiat, on kaikki ulkoisesti isoimmat asiat elämässäni ollut julkista yli 10 vuotta. Elämän hyvät ja pahat asiat on pitänyt tuoda tavalla tai toisella esille silloinkin, kun ei olisi halunnut niitä kenenkään tietoon. On täytynyt olla onneton ja onnellinen, rikki ja ehjä, eronnut ja rakastunut, kaikkien edessä. On täytynyt muuttaa kotia ja kaupunkia ilman, että on voinut kertoa miksi se on ollut pakko. On ollut pakko pitää naama peruslukemilla, vaikka omasta itsestä on levitetty valheita pitkin ja poikin. On pitänyt ottaa pahiksen viittaa silloin, kun oikeasti on ollut uhri. On täytynyt olla julkisesti vieraannuttajaäiti, vaikka tosielämässä roolini on ollut päinvastainen. 

Kun mä aloitin Kelan terapian viime keväänä, pidin kaikkea tätä edellisen kappaleen “on pakko toimia näin” -ajatusta ainoana oikeana tapana olla ja elää.  Kuvittelin tosiaan, ettei mulla olisi muuta vaihtoehtoa kuin pitää suuni kiinni ja ikään kuin tyytyä rooliini. Minut oli peloteltu vuosia sitten niin hiljaiseksi, että vaikka en enää ollut tänä keväänä sama ihminen kuin silloin joskus olin, ohjasi mun elämää tiedostamatta monet vanhat, ihan mun DNA:n menneet, pelot. En tiennyt, mitä oikeastaan enää pelkäsin, mutta koin silti, että mun olisi jatkuvasti oltava tosi valpas ja varuillaan. Niin, ja hiljaa. Jostain syystä olin ajatellut, että jos mulle annettaisiin joku rooli – ihan valheellinenkin – en saisi silti puolustaa itseäni. Ajattelin, että mulle tapahtuneet asiat olivat mun vika, mun häpeä, vaikka myöhemmin olen ymmärtänyt, että jos jonkun häpeää pitää kantaa, se en ole minä. 

Kun aloitin terapian, kävi heti alussa selväksi se, että mä pelkäsin puhua yllättävän monista asioista jopa terapeutille. Mua hirvitti, voiko joitakin asioita sanoa ääneen. Saako joitakin asioita edes ajatella. Vaikka olinkin/olenkin tunnettu siitä, että olen suorasanainen, selvisi aika pian, että on myös kasoittain teemoja, joiden kanssa mulla oli aluksi suuriakin lukkoja. Terapeuttini mukaan mulla oli niin valtava tarve tehdä asiat oikein, että liki muserruin niiden alle. 

Terapia terapialta mä aloin kuitenkin päästä kiinni siihen, mitä mulle oli menneisyydessä tapahtunut ja miten se oli muhun vaikuttanut. Ja lopulta yllättävän nopeasti – ilman tietoista ponnistelua – mun olo alkoi keventyä. Aloin ymmärtää, mitä olin kokenut, mutta samalla mä myös annoin anteeksi itselleni. Vuosikaudet olin kuvitellut, että olin tehnyt väärin ja olin yhtä paska kuin musta kirjoitetut karmeimma juorut. Terapiassa oma yksityinen ja toisaalta oma julkinen minä ikään kuin yhdistyi ja eheytyi. Ei enää pelottanut ja samalla aloin suhtautua asioihin ja itseeni rennommin. 

Olen ymmärtänyt nyt jälkikäteen, että erityisesti viime vuosina tiukentunut tarpeeni pitää kiinni oman yksityisen ja julkisen minän rajanvedosta on ollut mun tarvetta pitää edes jostain rajoista kiinni, kun niitä on omassa aikuiselämässä rikottu niin monin tavoin muuten. Sinänsä hassua, että aikanaan päädyin tekemään julkista työtä, mutta toisaalta kukaan meistä 2010-luvun alkuvuosien vaikuttajista ei tiennyt, miten julkista jostakin pienestä blogin kirjoittelusta vuosien saatossa tulisi ja enkä ainakaan tiennyt, millaisia asioita elämä eteeni toisi. Eihän silloin edes puhuttu vaikuttajista, vaan olimme vaan joukko tyttöjä, jotka halusivat kirjoittaa ja/tai kuvata. Mulla oli – ja on edelleen – halua ja intohimo kirjoittaa, työn julkinen puoli on tullut kylkiäisenä. Joskus se hiveli itsetuntoa, joskus ahdisti ja nykyisin…en ajattele sitä. Se on osa työtä, neutraalia. 

Mä puhun Annan jutussa terapiasta ja toisaalta siitä, millaisia asioita olen elämässäni kohdannut. Molemmat asiat kantavat valtavaa stigmaa. Omalle itselleni ne merkitsevät toinen pahassa ja toinen hyvässä jättiläisen kokoista muutosta minussa ihmisenä. Toinen vei vuosiksi, yli vuosikymmeneksi minulta suuren osan omaa itsetuntoani ja hyvinvointiani, toinen taas on ollut mun lippu eheytymiseen ja palautumiseen. Onneksi rikkinäisiä asioita voi korjata, vaikkei säröt koskaan menekään enää koskaan piiloon. 

Mä en edelleenkään lupaa retostella someen kaikkea itsestäni, enkä varsinkaan perheestäni, mutta opettelen avaamaan itseäni vähän enemmän. Nyt saat kysyä molemmista teemoista, mutta toivoisin jonkinlaista sensitiivisyyttä sen suhteen, miten kysytään. Hyvä ohjenuora kai se, mitä voisit kysyä multa suoraan kasvokkain. Tiedän, että aiheet herättävät tunteita, vihaakin, mutta totta kai mä silti toivon, että tässä oltaisiin ihmisiä toisillemme. Yritän vastata niin hyvin kuin osaan ja suinkin pystyn. 

Ainiin. Ja vielä yksi juttu. Miksi tulin nyt tämän asian kanssa vasta ulos. Vastaukset on yksinkertaisia:

  1. Vasta nyt mun oma häpeä laantui niin, että tajusin, että mun ei tarvitse piilotella kokemaani.
  2. Ajattelen, että vaikuttajana mä haluan auttaa samassa tilanteessa olevia. Ehkä mun kokemukset auttaa jotain toista tunnistamaan oman tilanteensa ja sitä kautta saamaan voimia pelastautua. Mä en olisi nimittäin koskaan itse uskaltanut tunnustaa itselleni – saati muille – kuinka sairaassa ja epänormaalissa tilanteessa mä aikanani elin, jos en olisi saanut käsiini vertaistekstejä ja niitä tarinoita, jotka kertoivat ikään kuin minusta.  Vasta niiden avulla aloin ymmärtää oman elämäni kokonaistilannetta. 
  3. Henkinen pahoinvointi on yksi yhteiskuntamme suurimpia ongelmia, vaikka samanaikaisesti moni pitää terapiaa nolona humpuukina tai jopa elitistisenä harrastuksena.  Me kaikki, jotka tullaan oman terapiamme kanssa kaapista ulos, voimme vähentää stigmaa asian ympäriltä. Ei tarvitse kärsiä kroonisista mielenterveysongelmista, jos välillä tarvitsee tukea oman mielen kanssa. (Ja jos kärsii, seKÄÄN ei ole kenenkään vika tai häpeä.) Sama juttu jos jalka murtuu – hetken voi tarvita hoitajia, lääkäreitä tai kuntoutusta, mutta jonkin ajan päästä pärjäilee koiven kanssa jo ihan itse. Ehkä jalassa on terveenäkin merkki vanhasta vammasta, samoin mieli ei palaudu koskaan entiselleen, mutta ei se juoksemista ja elämää estä. Itse asiassa kun on kerran noussut tosi syvältä, osaa arvostaa hyvää ja tavallista vielä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. 
  4. Ehkä mun tarina voi toimia muistutuksena siitä, että ulkopuoliset ei voi koskaan, mitä kuliseissa on meneillään  työkaverilla/naapurilla/lehden lööppi-ihmisellä tai vaikka ihan kaverillakin. Siksi suhtaudun nykyisin tosi kriittisesti kaikkeen näkemääni ja lukemaani. Oikein vituttaa ne otsikot, joissa kerrotaan aina perhesurmien tai pahoinpitelyjen yhteydessä, kuinka tekijä oli mukava, pidetty ja tavallinen? Niin että kenenkä mielestä – ihmisten, jotka eivät todella tunteneet häntä, eikö?

 

Vaikka aihe oli tässä postauksessa osin synkeä, silti toivon, että mun lehtijuttu ja tämä teksti jättää enemmänkin valoa ja toivoa. Kivaa keskiviikkoiltaa! Mun haastattelu luettavissa Annan nettisivuilta. 

-Karoliina- 

Kuvat: Liisa Valonen // Anna-lehti 2/2023

Muah: Tintti Valanti

Tyyli: Nina Nuorivaara

Lue myös

X