kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 11.01.2023

Avoimin blogijuttu 11 vuoteen

Teksti
Karoliina Pentikäinen
19 kommenttia

Tänään ilmestyi vuoden 2023 toinen Anna-lehti. Ja mulle lehti oli siinä mielessä erityinen, että olen mukana sen kansijutussa

Mulle tämä taitaa olla viides tai kuudes naisten lehden kansi, joten itse kuvauspäivä tai ylipäätään se, millaista on olla haastateltavana, ei jännittänyt enää lainkaan. Oli aivan ihanaa, että sain tehdä juuri tämän lehden mulle jo entuudestaan tuttujen, supertaitavien ammattilaisten kanssa, ja vieläpä “kotilehteen”, eli tänne Annaan, jossa bloginikin majailee. 

Vaikka itse kansijuttuprosessi olikin jo tuttu, on tämä haastattelu mulle merkityksellisempi kuin mikään aikaisempi. Itse asiassa koko haastattelun teema on sellainen, etten ole varmasti koskaan blogini 11-vuotisessa historiassa avannut itseäni ja sitä todellista – julkisen työn ulkopuolista – itseäni näin paljon missään tekstissäni. Jos totta puhutaan, en ole avautunut näin edes live-maailmassa kuin ihan tärkeimmille ystävilleni, ja nyt kerron tarinani ihan kaikille. 

Voisi siis kuvitella, että koska oman henkilökohtaisen ja julkisen rajan pitäminen on ollut mulle kaikkina näinä vuosina elinehto, jutun julkaisuhetkellä pelottaisi kauheasti. (Tämä on ollut syy esimerkiksi siihen, etten ole pitänyt elämässäni kuin yhden IG-liven – sekin oli valmiiksi käsikirjoitettu jutteluhetki pappi Kari Kanalan kanssa – koska liveissä olen kokenut, etten voi olla tarpeeksi etäällä.) Tästä kaikesta huolimatta mulla ei ole lehtijutusta ja sen sisällöstä yhtään pelokas olo, vaan ennemminkin vapaa ja onnellinen. Se hetki, kun sain kerrottua tarinani toimittajalle, oli ihmeellisen terapeuttista. Itse asiassa koko kulunut vuosi on ollut aikaa, jolloin – vihdoin – mun sisäiseen oloon on tullut erityinen rauha. Ja se johtuu varmasti siitä, että aloin vihdoin puhua. 

Kun mä aloitin Kolmistaan-nimisen kolumnin 2010 Kakplussassa ja heti perään samannimisen blogin Kaksplussan alustalla, tiesin alusta asti, että mun pitäisi pitää kynsin ja hampain kiinni oman sisimpäni suojelusta. Tätä ei kertonut mulle kukaan, eikä siihen aikaan puhuttu mistään digijalanjäljistä, mutta ehkä mulla oli tietty kuori synnynnäisesti ja luontevasti. Olen kuullut usein, että ihmiset, jotka eivät tunne minua, pitävät mun ulkoista habitusta kylmänä. Itseäni se on aina ihmetyttänyt, mutta lähipiirini on kyllä asiasta kysyttäessä kertonut, että olenhan mä paljon vaitonaisempi ja vähäsanaisempi väkijoukossa kuin rakkaideni kanssa. Ehkä siksi tietyn rajan pitäminen kirjoituksissa on ollut mulle vain fyysisen olemukseni jatkoa – se, mikä menee julkiseen levitykseen ja vieraille ihmisille, on karsittu versio siitä, mitä kotiolo-Karoliina on. 

En ole koskaan kuitenkaan ajatellut, että kirjoittaisin feikkijuttuja tai silottelisin asioita. Ja itse asiassa sellainen rehellisyys on ollut mulle tosi tärkeää. Mutta voi Luoja, kuinka olen jättänyt vuosien aikana Aasian kokoisen pläntin elämästäni kertomatta. Aluksi ajattelin, että yksityiselämän asioiden kertomatta jättäminen suojelisi minua ja mulle rakkaita ihmisiä. Mutta vuosien saatossa huomasin, että se alkoi kääntyä yhä enemmän mua ja mun henkistä hyvinvointia vastaan.

Tilanne on ollut pitkään ristiriitainen. Oikeastaan kauemmin, kun olen edes tunnistanut. Toisaalta julkinen, henkilöbrändiin perustuva työ, vaatii tietyn määrän avautumista. Vaikka olen voinut pitää itselläni jotkin tietyt tapahtumat tai kulisseissa tapahtuneet asiat, on kaikki ulkoisesti isoimmat asiat elämässäni ollut julkista yli 10 vuotta. Elämän hyvät ja pahat asiat on pitänyt tuoda tavalla tai toisella esille silloinkin, kun ei olisi halunnut niitä kenenkään tietoon. On täytynyt olla onneton ja onnellinen, rikki ja ehjä, eronnut ja rakastunut, kaikkien edessä. On täytynyt muuttaa kotia ja kaupunkia ilman, että on voinut kertoa miksi se on ollut pakko. On ollut pakko pitää naama peruslukemilla, vaikka omasta itsestä on levitetty valheita pitkin ja poikin. On pitänyt ottaa pahiksen viittaa silloin, kun oikeasti on ollut uhri. On täytynyt olla julkisesti vieraannuttajaäiti, vaikka tosielämässä roolini on ollut päinvastainen. 

Kun mä aloitin Kelan terapian viime keväänä, pidin kaikkea tätä edellisen kappaleen “on pakko toimia näin” -ajatusta ainoana oikeana tapana olla ja elää.  Kuvittelin tosiaan, ettei mulla olisi muuta vaihtoehtoa kuin pitää suuni kiinni ja ikään kuin tyytyä rooliini. Minut oli peloteltu vuosia sitten niin hiljaiseksi, että vaikka en enää ollut tänä keväänä sama ihminen kuin silloin joskus olin, ohjasi mun elämää tiedostamatta monet vanhat, ihan mun DNA:n menneet, pelot. En tiennyt, mitä oikeastaan enää pelkäsin, mutta koin silti, että mun olisi jatkuvasti oltava tosi valpas ja varuillaan. Niin, ja hiljaa. Jostain syystä olin ajatellut, että jos mulle annettaisiin joku rooli – ihan valheellinenkin – en saisi silti puolustaa itseäni. Ajattelin, että mulle tapahtuneet asiat olivat mun vika, mun häpeä, vaikka myöhemmin olen ymmärtänyt, että jos jonkun häpeää pitää kantaa, se en ole minä. 

Kun aloitin terapian, kävi heti alussa selväksi se, että mä pelkäsin puhua yllättävän monista asioista jopa terapeutille. Mua hirvitti, voiko joitakin asioita sanoa ääneen. Saako joitakin asioita edes ajatella. Vaikka olinkin/olenkin tunnettu siitä, että olen suorasanainen, selvisi aika pian, että on myös kasoittain teemoja, joiden kanssa mulla oli aluksi suuriakin lukkoja. Terapeuttini mukaan mulla oli niin valtava tarve tehdä asiat oikein, että liki muserruin niiden alle. 

Terapia terapialta mä aloin kuitenkin päästä kiinni siihen, mitä mulle oli menneisyydessä tapahtunut ja miten se oli muhun vaikuttanut. Ja lopulta yllättävän nopeasti – ilman tietoista ponnistelua – mun olo alkoi keventyä. Aloin ymmärtää, mitä olin kokenut, mutta samalla mä myös annoin anteeksi itselleni. Vuosikaudet olin kuvitellut, että olin tehnyt väärin ja olin yhtä paska kuin musta kirjoitetut karmeimma juorut. Terapiassa oma yksityinen ja toisaalta oma julkinen minä ikään kuin yhdistyi ja eheytyi. Ei enää pelottanut ja samalla aloin suhtautua asioihin ja itseeni rennommin. 

Olen ymmärtänyt nyt jälkikäteen, että erityisesti viime vuosina tiukentunut tarpeeni pitää kiinni oman yksityisen ja julkisen minän rajanvedosta on ollut mun tarvetta pitää edes jostain rajoista kiinni, kun niitä on omassa aikuiselämässä rikottu niin monin tavoin muuten. Sinänsä hassua, että aikanaan päädyin tekemään julkista työtä, mutta toisaalta kukaan meistä 2010-luvun alkuvuosien vaikuttajista ei tiennyt, miten julkista jostakin pienestä blogin kirjoittelusta vuosien saatossa tulisi ja enkä ainakaan tiennyt, millaisia asioita elämä eteeni toisi. Eihän silloin edes puhuttu vaikuttajista, vaan olimme vaan joukko tyttöjä, jotka halusivat kirjoittaa ja/tai kuvata. Mulla oli – ja on edelleen – halua ja intohimo kirjoittaa, työn julkinen puoli on tullut kylkiäisenä. Joskus se hiveli itsetuntoa, joskus ahdisti ja nykyisin…en ajattele sitä. Se on osa työtä, neutraalia. 

Mä puhun Annan jutussa terapiasta ja toisaalta siitä, millaisia asioita olen elämässäni kohdannut. Molemmat asiat kantavat valtavaa stigmaa. Omalle itselleni ne merkitsevät toinen pahassa ja toinen hyvässä jättiläisen kokoista muutosta minussa ihmisenä. Toinen vei vuosiksi, yli vuosikymmeneksi minulta suuren osan omaa itsetuntoani ja hyvinvointiani, toinen taas on ollut mun lippu eheytymiseen ja palautumiseen. Onneksi rikkinäisiä asioita voi korjata, vaikkei säröt koskaan menekään enää koskaan piiloon. 

Mä en edelleenkään lupaa retostella someen kaikkea itsestäni, enkä varsinkaan perheestäni, mutta opettelen avaamaan itseäni vähän enemmän. Nyt saat kysyä molemmista teemoista, mutta toivoisin jonkinlaista sensitiivisyyttä sen suhteen, miten kysytään. Hyvä ohjenuora kai se, mitä voisit kysyä multa suoraan kasvokkain. Tiedän, että aiheet herättävät tunteita, vihaakin, mutta totta kai mä silti toivon, että tässä oltaisiin ihmisiä toisillemme. Yritän vastata niin hyvin kuin osaan ja suinkin pystyn. 

Ainiin. Ja vielä yksi juttu. Miksi tulin nyt tämän asian kanssa vasta ulos. Vastaukset on yksinkertaisia:

  1. Vasta nyt mun oma häpeä laantui niin, että tajusin, että mun ei tarvitse piilotella kokemaani.
  2. Ajattelen, että vaikuttajana mä haluan auttaa samassa tilanteessa olevia. Ehkä mun kokemukset auttaa jotain toista tunnistamaan oman tilanteensa ja sitä kautta saamaan voimia pelastautua. Mä en olisi nimittäin koskaan itse uskaltanut tunnustaa itselleni – saati muille – kuinka sairaassa ja epänormaalissa tilanteessa mä aikanani elin, jos en olisi saanut käsiini vertaistekstejä ja niitä tarinoita, jotka kertoivat ikään kuin minusta.  Vasta niiden avulla aloin ymmärtää oman elämäni kokonaistilannetta. 
  3. Henkinen pahoinvointi on yksi yhteiskuntamme suurimpia ongelmia, vaikka samanaikaisesti moni pitää terapiaa nolona humpuukina tai jopa elitistisenä harrastuksena.  Me kaikki, jotka tullaan oman terapiamme kanssa kaapista ulos, voimme vähentää stigmaa asian ympäriltä. Ei tarvitse kärsiä kroonisista mielenterveysongelmista, jos välillä tarvitsee tukea oman mielen kanssa. (Ja jos kärsii, seKÄÄN ei ole kenenkään vika tai häpeä.) Sama juttu jos jalka murtuu – hetken voi tarvita hoitajia, lääkäreitä tai kuntoutusta, mutta jonkin ajan päästä pärjäilee koiven kanssa jo ihan itse. Ehkä jalassa on terveenäkin merkki vanhasta vammasta, samoin mieli ei palaudu koskaan entiselleen, mutta ei se juoksemista ja elämää estä. Itse asiassa kun on kerran noussut tosi syvältä, osaa arvostaa hyvää ja tavallista vielä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. 
  4. Ehkä mun tarina voi toimia muistutuksena siitä, että ulkopuoliset ei voi koskaan, mitä kuliseissa on meneillään  työkaverilla/naapurilla/lehden lööppi-ihmisellä tai vaikka ihan kaverillakin. Siksi suhtaudun nykyisin tosi kriittisesti kaikkeen näkemääni ja lukemaani. Oikein vituttaa ne otsikot, joissa kerrotaan aina perhesurmien tai pahoinpitelyjen yhteydessä, kuinka tekijä oli mukava, pidetty ja tavallinen? Niin että kenenkä mielestä – ihmisten, jotka eivät todella tunteneet häntä, eikö?

 

Vaikka aihe oli tässä postauksessa osin synkeä, silti toivon, että mun lehtijuttu ja tämä teksti jättää enemmänkin valoa ja toivoa. Kivaa keskiviikkoiltaa! Mun haastattelu luettavissa Annan nettisivuilta. 

-Karoliina- 

Kuvat: Liisa Valonen // Anna-lehti 2/2023

Muah: Tintti Valanti

Tyyli: Nina Nuorivaara

Kommentit (19)

Valtava kiitos tämän aiheen käsittelemisestä! Se on itselleni tuttu lähisuhteesta, ja tiedän kuinka vaikea sellaisesta on irtaantua. Tästä on tärkeä mutta vaikea puhua, koska ihmiset eivät hahmota sitä yhtä hyvin kuin fyysisen väkivallan, tekijä saattaa usein olla seurassa jotain aivan muuta kuin kahden kesken. Mulla meni myös kauan ennen kuin ymmärsin mistä kyse, ja valtavan vaikutuksen omaan oloon lopulta vasta sen jälkeen kun olin katkaissut välit ja saanut toipua useamman vuoden. Ihan kaikkea parasta sulle ja perheellesi!

Hei!

Ehdin lukea alun uudesta blogi-postauksestasi, mutta se oli kadonnut kun palasin aiheen piiriin. Mihinköhän se katosi?

Tsemppiä kaikkeen, Karoliina! Vaikutat todella upealta; olen blogisi pitkäaikainen lukija. Ihailen rohkeuttasi ja tervettä maalaisjärkeäsi. Kaikkea hyvää sinulle. ❤ Terkuin harvoin kommentoiva mutta ahkera lukijasi Reetta

Voimaa ja valoa sinulle! Hienoa, että olet hakenut ja saanut apua menneisyytesi käsittelemiseen. Niin pitkään kuin olen blogiasi lueskellut,olen ajatellut,että ihminen siellä näppäimistön toisella puolella on ehkä pohjimmiltaan aika epävarma ja jollakin tavalla elämää suorittava ,haavoitettu ja suojaukset ylös nostanut,pidättyväinen ja varautunut.Se on ollut vähän ristiriitaista kun kuitenkin teksteissä luonnehdit/ olet luonnehtinut itseäsi usein täysin päinvastaisesti.Moni itselle täysin normaali asia liittyen lapsiin,parisuhteeseen,asumiseen,olemiseen,elämiseen,saa/ on saanut teksteisessäsi välillä hieman huvittavankin hattarapilven harteilleen. Tämä teksti (en ole lukenut lehtijuttua)kuitenkin antaa valaistusta siihen,miksi näin on/on ollut.
Ei kysyttävää,vaan kivaa talvea ja kevään odotusta!

Olipa dissaava kommentti, vaikka olikin yritetty naamioida tsemppaavaksi. Todennäköisesti kertoo kirjoittajastaan enemmän kuin kohteestaan.

Vielä jatkoa. Kommentoijan tyyliä matkien hänestä itsestään voisi kirjoittaa vaikkapa näin:

Kommentoijalla on todennäköisesti alemmuuden tunteita, ja näitä kompensoidakseen hän tuntee tarvetta päteä esittämällä muista ihmisistä vajavaisiin tietoihin pohjautuvia, pitkälle meneviä psykologisia arvioita, joissa hän siirtää näihin omia epävarmuuden ja haavoittuvaisuuden tunteitaan. Hän pyrkii itse näyttäytymään korostetun normaalina ja siten ylivertaisena suhteessa näihin arvioimiinsa ihmisiin.

Tämä on tietysti pelkkää fiktiota, samalla tavalla kuin kommentoijan oma teksti.

Hei Marja ! Lähetit useamman kommentin toista kommentoijaa vastaan.Ole itsekin tarkkana kuinka kommentoit ja arvioit ihmisiä !! Niin helppo osoittaa toista ja toisen vikoja mutta kun yksi sormi osoittaa toista,neljä sormea osoittaa itseä.

No,sellaiseksi kommenttini ei kuitenkaan ollut tarkoitettu ja on tosi ikävää,että se on niin tulkittavissa. En tunne kirjoittajaa ollenkaan,joten sillä tavallahan kaikki ”tulkinta” todellakin on täyttä fiktiota ja taidan mainitakin sen,että näin olen lukiessani joskus ajatellut. Kyllähän jokainen muodostaa lukemansa perusteella mielikuvia ihmisistä tarinoiden takana, eikä ne välttämättä ole oikeita ollenkaan. Minulle tämä postaus kuitenkin toi tämmöisiä ajatuksia mieleen.

Kaikkia ajatuksia ei ole kohteliasta ja kunnioittavaa sanoa ääneen. Toisen ihmisen henkilökohtaisten ominaisuuksien määrittely, varsinkin tuollaiseen ”psykologinen arviointi” -tyyliin, on mielestäni vallankäyttöä: minäpä kerron millainen olet. (Myös siinä tapauksessa, että sanoo kuvaavansa vain omia ajatuksiaan, niinhän me aina teemme.) Määrittelijä ikään kuin asettaa itsensä ylempään positioon suhteessa määriteltävään, ja tässä tapauksessa vielä korostaa sitä asettamalla vertailun kohteeksi oman ”normaaliutensa”.

Ajattelen, että ihmiset ovat hyvin moniulotteisia ja omaavat erilaisia, jopa keskenään ristiriitaisia puolia. Jonkun tietyn asian suhteen voi olla yhdenlainen, jonkun toisen asian suhteen toisenlainen. Käyttäytymisen takana voi olla motiiveja, joista meillä ei ole aavistustakaan. Toinen ihminen tuskin koskaan näkee ja ymmärtää kaikkea. Sitä paitsi oma historiamme ja sen myötä syntyneet käsityksemme ohjaavat sitä, kuinka näemme toisen ihmisen. Tämä kaikki kannattaa minusta ottaa huomioon, kun ihan vain omassa mielessämmekin teemme arvioita muista ihmisistä.

Hei!
Minä elän suhteessa jossa mahdollisesti on henkisen väkivallan piirteitä (esim kontrollointia, lyttäämistä, kaiken päättämistä toisen puolesta, tosi rumasti haukkumista, manipulointia yms) ja haluaisin kuulla että mistä sait voimia lähteä suhteesta? Itselle se tuntuu niin mahdottomalta ajatukseltakin vaikka tiedän että meidän suhteessa on asioita pielessä. Ymmärrän myös jos koet tämän liian henkilökohtaiseksi kysymykseksi, mutta jos joku muu kommentoija sattuu tämän lukemaan ja haluaa vastata niin kaikki vertaistuki varmasti auttaa.
Kiitos hyvästä haastattelusta ja avoimuudesta!

Luin Annan jutun. Mahtavaa, että kerrotaan kokemuksista ja annetaan muille vertaistukea ja toivoa. Ehkä kuitenkin sun kokemukset jäi jutun perusteella ympäripyöreiksi. En saanut kiinni, mitä olet tarkemmin kokenut. Ei tietenkään tarvitse kertoa yksityiskohtia, mutta ehkä hieman enemmän avattuna sun kokemat asiat olisivat auttaneet paremmin muita tunnistamaan oman tilanteensa.

Kelan terapian suhteenhan nykyään on valitettavasti niin, että sinne ”päästään”, ei ”jouduta”. Stigmaa ei mielestäni ole nykyään juurikaan kun aiempiin vuosikymmeniin vertaa, vaan ihmiset mielellään terapiaan menisivät- jos vaan pääsisivät 🙁

Olitpa kokenut mitä tahansa – vaikuttaa kuitenkin siltä, että retostelet ja mustamaalaat jotain ihmistä, joka olisi siis aiheuttanut sinulle nuo traumat. Rivien välistä voi lukea paljon. Lukijana koen tuon tyylisi nolona aikuiselta ihmiseltä kertoa vihjailevasti, kertomatta kuitenkaan totuutta.
Ja tämän kyllä pystyisin sanomaan sinulle kasvotusten.

”Kertomatta totuutta”?

Mikä saa sinut uskomaan, että jutussa/blogissa kerrottu ei olisi totta?

Mitä vertaistekstejä olet lukenut?

Hieno haastattelu ja upeat kuvat! Yhtä asiaa jäin tekstissäsi pohtimaan: sitä että olet julkisesti kokenut olevasi vieraannuttajaäiti. Mitä tällä tarkoitit?

Hei, luin netissä olevan Annan haastattelun ja blogitekstin mutta ehkä haastattelusta on jossain (paperilehdessä?) pidempi versio, tästä tekstistä nimittäin jäi puuttumaan se asia josta nyt nimenomaan avaudut.
Eli tavallaan ymmärsin rivien välistä, että jotain traumatisoivaa ja epäoikeudenmukaista olet joutunut kokemaan ja salailemaan yksityiselämässäsi, ja itseäsi siitä pitkään syyttänyt. Ei tietenkään ole mikään pakko meille ventovieraille enempää avata, jos et halua. Mutta siis, ilman pääsyä paperilehteen tai johonkin maksulliseen versioon tämä sinun tekstisi jää kuitenkin vähän mystiseksi.
Joka tapauksessa, olen iloinen että nykyisessä elämässäsi tunnet itsesi rohkeammaksi, saat osaksesi kunnioitusta ja uskallat ottaa asiat omiin käsiisi !

Kävin lukemassa haastattelusi. Olen lukenut vuosia blogiasi, ja arvellut että olet väkivallan uhrina ollut. Kokija kokijan tunnistaa?
Lämmin halaus sinulle, ymmärrän kokemusperäisesti millaista on kun tekijän häpeä tulee uhrin suun tukkivaksi häpeäksi.
Upeaa, että olet saanut apua ja uskallat puhua tärkeästä aiheesta julkisesti.
Minäkin olen opetellut puhumaan ääneen ja silmiin katsoen kokemastani. Se vapauttaa.

Joka kolmas nainen kohtaa elämänsä aikana lähisuhdeväkivaltaa. Meitä on paljon, eikä se katso julkisivua.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X