Ystävät - itse valittua perhettä

Mä olen kertonut jo aikaisemminkin, että mulla ei ole kovinkaan montaa sydänystävää, mutta ne, jotka on, on ihan kuin mun perhettä. Olen ajatellut sen liittyvän mun introverttiuteen – usein ihmiskontaktit, kivatkin, vie multa enemmän voimia kuin antaa. 

Viimeisin vuosi on kuitenkin muuttanut mua paljon ihmisenä, ennen kaikkea sosiaalisten suhteiden osalta. Toisaalta sapatti toi elämään paljon hiljaisuutta ja hitautta, jolloin mun elämään alkoi mahtua ainaisen työnteon lisäksi myös “turhanpäiväisiä menoja” ja rentoja tapaamisia ilman varsinaista funktioita. Toisaalta myös terapia on luonut monella tavalla kykyä luottaa muhun itseeni ja ennen kaikkea muihin ihmisiin, ja sen ansioista olenkin alkanut tutustua uusiin tyyppeihin ihan eri tavalla kuin pitkään aikaan. Ja mitä hulluinta – olen saanut lähiaikoina paljon uusia kavereita ja ystäviä, joiden seurassa on hyvä ja luottavainen olo. 

Kun aloin puhua pari viikkoa sitten terapiassa eräästä ystävästäni nimellä, terapeutti keskeytti ja kysyi: “Kukas tämä on, en ole kuullut ennen.”  Kerroin, että hän mun uusi ystävä, johon terapeutti sanoi hymyillen: “Kuulitko? Sä olet tutustunut uusiin ihmisiin.” Aika wau, etten sanoisi! Hetki avasi  silmät: koko Tampere-ajan olen kyllä tullut askel askeleelta sosiaalisemmaksi, ja laajentanut mun sosiaalista piiriä, mutta ihan ystävä-ystäviä ei puissa kasva. On mahtavaa huomata, että elämään voi saada nuoruuden jälkeenkin uusia, tosi tärkeitä, ihmisiä. 

Mä sain viime vuoden lopulla erityisen kivan haastattelupyynnön, kun Kotilieden toimittaja otti yhteyttä ja kysyi, voisimmeko me A:n, Nooran ja Matin kanssa osallistua lehden ystävyyttä käsittelevään lehtijuttuun. Teemana olisi kuulemma “ystävät, valittu perhe”. Haastattelupyyntö tuli osuvaan saumaan, koska olimme törmänneet hiljattain – taas kerran – tilanteeseen, jossa tämä teema oli ollut läsnä.

Edellisenä viikonloppuna oli ollut nimittäin Stockmannin Pienen Lelukaupan avajaiset, jonne olimme menneet isolla porukalla meidän perheen, sekä Nooran ja Matin voimin. Kun olimme hetken istuneet tapahtumatilan loungessa juttelemassa ja herkuttelemassa, lasten kiipeillessä kaikkien syleissä vuoron perään, tuli Janne Kataja juttusille. Ei ehditty kovin montaa lausetta vaihtaa, kun Kataja kysyi, olemmeko Nooran kanssa siskoksia. “Tavallaan”, piti vastata nauraen, jonka jälkeen Kataja kertoi ihanan ja hyvin samaistuttavan jutun siitä, kuinka hänen lapsensa luulivat pitkälle kouluikään, että Aku Hirviniemi olisi hänen oikea biologinen veljensä. Pettymys oli kuulemma ollut aika suuri, kun molempien lapset olivat tajunneet lopulta, etteivät olekaan ihan oikeita serkkuja. 

Tilanne ei ollut ensimmäinen, jossa meitä luultiin sisaruksiksi, mutta se ja toimittajan haastattelu sai pohtimaan, mitkä asiat ystävyyssuhteessa tekee jotain enemmän. Osa vastauksista löytyy varmasti tästä jutusta jo suoraan, mutta yksi tärkeä seikka mulle on se, että perheen kaltaisissa ystävyyssuhteissa mitään ei tarvitse erityisesti yrittää. Että kommunikaatio, halaukset, tsempit,  sohvalla löhöilyt ja huonotkin päivät saa olla ja tulla, eikä itseään tai olojaan tarvitse selitellä. Niin ja totta kai luottamus – se, että mitä tahansa voi sanoa ja jakaa ilman, että koskaan tarvitsee sanoa ääneen, että jäähän tämä meidän väliseksi jutuksi. On itsestään selvää, että kaikki on luottamuksellista. 

Me mentiin uuden vuoden tienoilla A:n kanssa katsomaan jääshow’ta Nokia Arenalle, ja iloksemme kutsuvieraspaikat oli laitettu Nooran ja tämän äidin viereen. Kun A ja Noora lähtivät hakemaan kahveja, me päädyttiin Nooran äidin kanssa juttelemaan yht’äkkiä niin syntyjä syviä, että huokaistiin helpotuksesta, kun A ja Noora saapuivat, koska muuten tunnelma olisi mennyt iloisena iltana vähän liiankin diipiksi. Tilanne kuitenkin osoitti sen, kuinka kauhean tuttu ja turvallinen jo ystävän perhekin on itselleni, kun kesken illan voi tällaisia asioita jakaa ihan luontevasti. Tapahtumasarja sai vielä hauskan käänteen, kun näytöksen lopussa tapahtui tämä dialogi:

Minä: “Se meidän äidin kuume olikin sitten keuhkokuume!”

Noora: “Joo, mä tiedän.”

Minä: “Ai siis kerroinko mä tän jo sulle?”

Noora: “Et. Mä tekstailin eilen teidän äidin kanssa.”

Itsevalittu perhe voikin olla myös osa omaa biologista perhettä, ja se jos mikä on parasta!

Lue meidän haastattelu Kotiliedestä. 

-Karoliina-