Ystävät - itse valittua perhettä
Mä olen kertonut jo aikaisemminkin, että mulla ei ole kovinkaan montaa sydänystävää, mutta ne, jotka on, on ihan kuin mun perhettä. Olen ajatellut sen liittyvän mun introverttiuteen – usein ihmiskontaktit, kivatkin, vie multa enemmän voimia kuin antaa.
Viimeisin vuosi on kuitenkin muuttanut mua paljon ihmisenä, ennen kaikkea sosiaalisten suhteiden osalta. Toisaalta sapatti toi elämään paljon hiljaisuutta ja hitautta, jolloin mun elämään alkoi mahtua ainaisen työnteon lisäksi myös “turhanpäiväisiä menoja” ja rentoja tapaamisia ilman varsinaista funktioita. Toisaalta myös terapia on luonut monella tavalla kykyä luottaa muhun itseeni ja ennen kaikkea muihin ihmisiin, ja sen ansioista olenkin alkanut tutustua uusiin tyyppeihin ihan eri tavalla kuin pitkään aikaan. Ja mitä hulluinta – olen saanut lähiaikoina paljon uusia kavereita ja ystäviä, joiden seurassa on hyvä ja luottavainen olo.
Kun aloin puhua pari viikkoa sitten terapiassa eräästä ystävästäni nimellä, terapeutti keskeytti ja kysyi: “Kukas tämä on, en ole kuullut ennen.” Kerroin, että hän mun uusi ystävä, johon terapeutti sanoi hymyillen: “Kuulitko? Sä olet tutustunut uusiin ihmisiin.” Aika wau, etten sanoisi! Hetki avasi silmät: koko Tampere-ajan olen kyllä tullut askel askeleelta sosiaalisemmaksi, ja laajentanut mun sosiaalista piiriä, mutta ihan ystävä-ystäviä ei puissa kasva. On mahtavaa huomata, että elämään voi saada nuoruuden jälkeenkin uusia, tosi tärkeitä, ihmisiä.
Mä sain viime vuoden lopulla erityisen kivan haastattelupyynnön, kun Kotilieden toimittaja otti yhteyttä ja kysyi, voisimmeko me A:n, Nooran ja Matin kanssa osallistua lehden ystävyyttä käsittelevään lehtijuttuun. Teemana olisi kuulemma “ystävät, valittu perhe”. Haastattelupyyntö tuli osuvaan saumaan, koska olimme törmänneet hiljattain – taas kerran – tilanteeseen, jossa tämä teema oli ollut läsnä.
Edellisenä viikonloppuna oli ollut nimittäin Stockmannin Pienen Lelukaupan avajaiset, jonne olimme menneet isolla porukalla meidän perheen, sekä Nooran ja Matin voimin. Kun olimme hetken istuneet tapahtumatilan loungessa juttelemassa ja herkuttelemassa, lasten kiipeillessä kaikkien syleissä vuoron perään, tuli Janne Kataja juttusille. Ei ehditty kovin montaa lausetta vaihtaa, kun Kataja kysyi, olemmeko Nooran kanssa siskoksia. “Tavallaan”, piti vastata nauraen, jonka jälkeen Kataja kertoi ihanan ja hyvin samaistuttavan jutun siitä, kuinka hänen lapsensa luulivat pitkälle kouluikään, että Aku Hirviniemi olisi hänen oikea biologinen veljensä. Pettymys oli kuulemma ollut aika suuri, kun molempien lapset olivat tajunneet lopulta, etteivät olekaan ihan oikeita serkkuja.
Tilanne ei ollut ensimmäinen, jossa meitä luultiin sisaruksiksi, mutta se ja toimittajan haastattelu sai pohtimaan, mitkä asiat ystävyyssuhteessa tekee jotain enemmän. Osa vastauksista löytyy varmasti tästä jutusta jo suoraan, mutta yksi tärkeä seikka mulle on se, että perheen kaltaisissa ystävyyssuhteissa mitään ei tarvitse erityisesti yrittää. Että kommunikaatio, halaukset, tsempit, sohvalla löhöilyt ja huonotkin päivät saa olla ja tulla, eikä itseään tai olojaan tarvitse selitellä. Niin ja totta kai luottamus – se, että mitä tahansa voi sanoa ja jakaa ilman, että koskaan tarvitsee sanoa ääneen, että jäähän tämä meidän väliseksi jutuksi. On itsestään selvää, että kaikki on luottamuksellista.
Me mentiin uuden vuoden tienoilla A:n kanssa katsomaan jääshow’ta Nokia Arenalle, ja iloksemme kutsuvieraspaikat oli laitettu Nooran ja tämän äidin viereen. Kun A ja Noora lähtivät hakemaan kahveja, me päädyttiin Nooran äidin kanssa juttelemaan yht’äkkiä niin syntyjä syviä, että huokaistiin helpotuksesta, kun A ja Noora saapuivat, koska muuten tunnelma olisi mennyt iloisena iltana vähän liiankin diipiksi. Tilanne kuitenkin osoitti sen, kuinka kauhean tuttu ja turvallinen jo ystävän perhekin on itselleni, kun kesken illan voi tällaisia asioita jakaa ihan luontevasti. Tapahtumasarja sai vielä hauskan käänteen, kun näytöksen lopussa tapahtui tämä dialogi:
Minä: “Se meidän äidin kuume olikin sitten keuhkokuume!”
Noora: “Joo, mä tiedän.”
Minä: “Ai siis kerroinko mä tän jo sulle?”
Noora: “Et. Mä tekstailin eilen teidän äidin kanssa.”
Itsevalittu perhe voikin olla myös osa omaa biologista perhettä, ja se jos mikä on parasta!
Lue meidän haastattelu Kotiliedestä.
-Karoliina-
Kommentit (1)
Hei
Kirjoitin aiemmin asiallisen ja faktoihin nojautuvan kommentin kuntoutuspsykoterapiasta. Kommentti ei läpäissyt moderointia. Mitähän tapahtui? Haluaisin ymmärtää.
Jos joku haluaa kenties vielä paremmin ymmärtää terapia- keskustelua tässä ajassa, kannattaa lukea kirja ”Mitä terapiassa tapahtuu?”. Monia myyttejä aukaistaan siinä kansantajuisesti. Eri mieltä täytyy olla kirjan kanssa vain siitä, etteikö julkisella sektorilla hoideta- myös psykoterapeuttisin menetelmin- kaiken ikäisiä ihmisiä ja täysin ilmaiseksi. Suomessa mielenterveyden ja psykiatrisen avohoidon käynnit ovat maksuttomia.
Kelalla sen sijaan on korvausvastuu pitkäjänteisestä terapiakuntoutuksesta, joka voi toteutua myös parien ja perheiden yhteisenä prosessina tai luovia/ kehollisia elementtejä sisältäen.
Lisäksi Suomessa kymmenet tuhannet saavat lyhytterapiaa työterveyshuollosta tai vakuutuksen turvin, jopa ilman omavastuuosuuksia.
Kolmannen asteen opiskelijat maksavat vain kerran vuodessa terveydenhoitomaksun, joka kattaa yleissairaanhoidon, mutta myös psyykkistä tukea ja jopa terapiaa.
Mikä jää kaikessa median sensaatiohakuisessa tarkastelutavassa liian vähäiselle huomiolle, on muiden, kuin terveydenhuollon laillistettujen ammattilaisten toteuttamat ”psyykkiset mentoroinnit”, ”henkisen polun tukipalvelut” ja muut epämääräiset – käytännössä kaupallisin tarkoituksin markkinoitavat toiminnot. Tuon kaltaisia toimijoita ei valvota mitenkään systemaattisesti, niistä ei voi valittaa, eikä haittatapahtumista saa korvausta. Jokainen aikuinen saa kyllä omaa harkintaansa käyttäen ostaa mitä tahansa- vaikkapa verkkovalmennusta- mutta seuraukset hyvinvoinnille täytyy kantaa itse.