Boomeri rakastaa avantoa ja aikaisia nukkumaanmenoja

Mä havahduin viime viikolla – lukiessani Anna Puun haastattelua Anna-lehdestä – että keski-ikä tosiaan tarkoittaa elämän keskipisteessä olemista. Sitä hetkeä, kun takana ja edessä on (hyvällä lykyllä!) yhtä paljon vuosia. Vaikka termin alkuperä onkin selkeä, en ollut ajatellut sanaa keski-ikä niin konkreettisesti. Mulle se oli merkinnyt lähinnä tähän asti vaan nuoruusvuosien jäämistä taakse, asuntolainaa ja seesteisyyttä. Ei niinkään ajan rajallisuutta. 

Mun mummo eli 98-vuotiaaksi, joten jos siitä laskisi oman keski-ikäpisteensä, olisi mun omaan keski-ikään vielä ruhtinaalliset 11 vuotta. Jos taas olettaa, että elää sinne asti, minne keskimääräisesti suomalaiset naiset elää, on mun keski-ikään aikaa tälläkin laskennalla vielä 4,5 vuotta. Huh! Vähän helpottaa! En ole koskaan kokenut ikäkriisiä, mutta tässä vaiheessa, melkein 38-vuotiaana, alkaa ymmärtää, että elämä on perkeleen lyhyt. Silloinkin, kun kaikki menee hyvin. Ja toisaalta tähän ikään tietää myös sen, ettei kaikki pääse vanhainkoti-ikiin asti koskaan. Pistää miettimään, miten haluaa elellä sen ajan, mitä itsellä on. 

Se, missä elämän rajallisuuden tajuaminen vähän pelottaa ja ahdistaa, itse perinteiset keski-ikäiset jutut ei sitten lainkaan. Päinvastoin. Tiedän monia, jotka klassisessa ikäkriisissä haluavat pyristellä vastaan kaikkea mikä liitetään keski-ikäisten tyyliin, aktiviteetteihin tai sovinnaisuuteen, mutta mulle juurikin boomer-jutut on tuoneet viime vuosina aivan valtavasti iloa ja energiaa. Musta on nykyisin IHANAA mennä nukkumaan ajoissa (unesta pitäisi kirjoittaa oma postauksensakin muuten), musta on aivan parasta käydä avannossa ja ylipäätään tunnen, että olen onnellisimmillani kaikkein yksinkertaisimpien asioiden äärellä. Kohta mä varmasti alan sauvakävellä ja kasvattaa kehäkukkia, mutta jos näin tapahtuu ja se tuo iloa, olen valmis.

Olen miettinyt, miksi moni keski-ikäiseksi mielletty aktiviteetti kiinnostaa minua valtavasti juuri nyt, ja suuri syy on varmasti siinä, että ne ovat elementtejä, jotka lisäävät elämään rauhaa ja toisaalta palauttavat jollakin tapaa juurille. Kun elämässä on aika paljon liikkuvia osia ja konkreettista meteliä, tuntuu, että pää, kroppa ja keskushermosto kaipaa hiljaisuutta ja rauhaa. Jaksaa paljon paremmin kaikkea arjen pyöritystä, kun dippaa välillä avantoon tai nukkuu yhdeksän tunnin yöunet. 

Toisaalta keski-ikäiset ajanvietteet ovat ikään kuin paluu lapsuuteen, koska eihän sitä lapsena – ainakaan 80-90 -luvun maaseudulla – elämän highlighteiksi tarvinnut mitään kovin kummoista, vaan ilo löytyi pienistä, yksinkertaisista asioista. Riemastutti mäenlasku, metsään tehdyt majat, pulahdus kaverin rannassa tai hyvä takassa paistettu makkara. Samat yksinkertaisuuden elementit tuntuu toistuvan nykyisin niissäkin puuhissa, jotka koen kaikkein parhaimmiksi. Ei tänne tarvita megaluokan bailuja, vaan hyviä keskusteluja herkullisten voikkuleipien lomassa. 

Mä olen pohtinut, että mun pienimuotoinen vauvakuume (joka on tosin jo vähän hellittämässä, huh) voi olla osasyy siihen, että olen alkanut nauttia yhä enemmän arkisista asioista. Se, missä 25-vuotiaana tuoreena äitinä välillä ahdistuin siitä, etten enää ole mukana bileiden kutsulistoissa ja illanvietoissa, myöhemmin kaksosten äitinä olen osannut nauttia jo aivan eri tavalla toistuvista rutiineista ja peruslapsiperhe-elämästä. Siis siitä ulkoapäin tosi tylsästä, mutta sisältä päin rikkaasta, elämästä. 

Vaikka keski-ikäiset jutut on yleistys, ja aivan hyvin joku 18-vuotias voi kutoa kangaspuilla tai 72-vuotias bilettää Ibizalla, tunnistatte varmaan ne merkit ja puuhat, mitä ihmiset alkavat sankoin joukoin puuhastella villien nuoruusvuosien jälkeen. Tuntuuko keski-ikäistyminen ahdistavalle ja ahdaskatseiselle, vai ennemmin vapauttavalle? Miten käsittelet sitä, että elämän rajallisuus alkaa tulla vastaan vuosi vuodelta vaan konkreettisemmin?

-Karoliina-