Onko sulla lupa sairastaa?
Mulla tuntui tänä aamuna kurkku kipeälle ja kroppa lötkölle. Mittasin kuumeen, vähän lämpöä. Tämä selitti siis sen, että aamulla oli ollut tosi vaikea nousta sängystä ylös, vaikka takana oli pitkät yöunet.
Niin pitkään kun muistan, mulle on puskenut päälle valtava syyllisyys samalla hetkellä, kun olen tajunnut olevani kipeä. Luulisi, että mun sairastelualttiudella puolikuntoiset päivät olisivat peruskauraa, mutta päinvastoin. Olen saanut elämäni aikana niin paljon kummastelua omien sairastelujeni vuoksi, että jokainen flunssa tai migreeni on tuntunut epäonnistumiselle, jota kompensoidakseni olen yrittänyt tehdä kahta kauheammin hommia. Että ”mulla on migreeni, mutta kyllä mä siihen palaveriin varmasti silti pääsen” tai ”mä teen tämän valmiiksi sunnuntaina, kun en nyt kykene”. Mä olen jumankekka vetänyt jopa opetusta oppilailleni aurinkolasit päässä, kun migreeni on ollut niin paha, etten ole sietänyt valoa, mutta kotiin en ole raaskinut lähteä. Hei haloo, mikä pahvipää olenkaan ollut.
Sapattipuolivuotinen (ja kaikki siihen liittyvä pohdiskelu) on muuttanut mun ajattelua tältäkin osin. Kun tänään huomasin, että olen puolikuntoinen, ajattelin, että ”jaahas, nyt pitää levätä”. Harmitti sunnuntaiaamun treenien peruuntuminen ja kokous, joka olisi ollut maanantaina, mutta samalla jo mietin, että kyllä sitä myöhemminkin ehtii. Niin kuin ehtiikin!
Mutta eihän nämä asiat – kuten ei monet muutkaan – etene aina aivan suoraviivaisesti, vaan kehityksen keskellä päähän puskee usein jotain vanhoja ajatuksia, joista on vaikea päästää irti. Kun olin makoillut aamun sängyssä ja kuunnellut, kuinka mies yläkerrassa hoiti lapsia, teki ruokaa ja imuroi, tuli yhtäkkiä epäonnistunut fiilis omasta makoilusta. Samassa iski pakottava tarve alkaa siivota alakerran vessaa, jonka törkyisyys ei ollut haitannut minua koko viikon aikana. Onneksi pääsin tosi nopeasti kiinni oman siivouspuuskani alkulähteille, ja syy vessanpesuvimmaan oli vanha kunnon syyllisyys ja toisaalta pelko siitä, että joku suuttuisi minulle, jos olisin heikko ja saamaton (vaikka useinkin se joku on ollut historiassani minä itse).
Marssin yläkertaan ja käytiin tällainen keskustelu:
Minä: ”Onko sulla ärtynyt olo, kun en voi nyt osallistua täällä?”
Mies: ”No ei tosiaan.”
Minä: ”Kun mulla on sellainen olo, että mulle ollaan vihaisia, kun vaan makoilen”.
Mies: ”No en kyllä ole. Tämä on taas näitä sun oman pään juttuja. ”
Minä: ”Näitä omia vääristymiä?”
Mies: ”Kyllä. Kantsis varmaan puhua tästä siellä terapiassa.”
Hyväksyin vastauksen ja olo keveni valtavasti. Monessakin oivalluksessa mulle merkittävää on ollut se, että maltoin pysähtyä viime vuonna työstämään näitä asioita. Samalla olen saanut valtavasti työkaluja tunnistaa itsessäni erilaisten olotilojen alkulähteitä ja rohkeutta kysyä asioista mun puolisolta ja ystäviltä.
Kun olen puhunut joskus aikaisemmin sairastelusta ja siihen liittyvästä henkisestä kuormasta, olen ymmärtänyt, ettei omat ajatukseni ole mitenkään ainutlaatuisia. Itse asiassa lukuisat ja taas lukuisat naiset kokevat huonommuutta, jos joutuvat jäämään oman (tai lapsen) sairastelun takia töistä tai opinnoista kotiin.
Mulle on ollut tosi vapauttavaa tajuta, että ihminen saa sairastaa, eikä sitä tarvitse korvata millään. Ihmiset sairastaa, that’s it, ja sitten jatketaan töitä, kotitöitä ja muita, kun olo paranee. Ei pitäisi olla niin kummoista, mutta mulle ainakin tämän oivaltaminen on ollut haastavaa.
Koetko sä syyllisyyttä, jos olet ”poissa pelistä”? Mistä luulet syyllisyyden johtuvan ja miten olet käsitellyt asiaa?
-Karoliina-
Kuva: Pixabay
Kommentit
Lucky you, vähän sairastaja! Ja varmasti hankalaa, jos on työssä, jossa ei vajaamiehityksellä pysty toimimaan, ja sijaisia hankala saada.
Kommentit
Olen siitä onnekas, että sairastan todella vähän, kuten kaikki meidän pienessä työyhteisössö. Olisi todella vaikea jäädä kotiin, koska pienessä hoitoalan yksikössä työkaveri joutuisi tekemään tuplavuoron tai toinen tulemaan vapaalta. En varmaankaan nykyistä työtäni voisi tehdä jos olisi taipuvaisuutta geneettisistä syistä sairastaa usein, jolle ei siis itse mahtaisi mitään. Tietysti joka alalla pitäisi saada rauhassa sairastaa, mutta meillä työkaverit joutuu silloin venymään ja se ei tunnu sairastuneelta hyvältä. Hoitajia ei kertakaikkiaan ole yksikön ulkopuolella mistä ottaa tuuraamaan.
Lucky you, vähän sairastaja! Ja varmasti hankalaa, jos on työssä, jossa ei vajaamiehityksellä pysty toimimaan, ja sijaisia hankala saada.
Tää aihe on mulle valtavan vaikea. Olen rehellisesti sanottuna noin puolet ehkä vuodesta sairauslomalla töistä. Kärsin pahoista tules-ongelmista ja fyysinen työ ei sitä helpota. Kyllähän lääkärit ym on sanoneet,että pitäisi etsiä kevyempi työ mutta,kun on koko ikänsä tehnyt samaa työtä ja talous perheessä ei opiskelua kestä niin kynnys lähteä muualle on korkea,puhumattakaan siitä mitä se olisi. Tunnen hyvin herkästi syyllisyyttä kaikesta, myös poissaoloistani. Ilman perheen tukea olisi sietämätöntä näiden asioiden kanssa painiskella. Tosiasia on kuitenkin ettei kukaan ole korvaamaton ja oma terveys on prioteetti numero yksi.
On varmasti hankala tilanne! Ja oot todella oikeassa tuon viimeisen virkkeen kohdalla.
Lapseni on sairastanut todella paljon, se tietää aina melkeinpä vääjäämättä viikon poissaoloa töistä. Vuorottelemme mieheni kanssa niin paljon kuin vain voimme. Nyt loppusyksyllä katkesi aasinsilta kun jouduin itse polvioperaatioon ja sitä myötä pitkälle sairaslomalle. Jouduin kahteen eri puhutteluun palatessani töihin, koko työyhteisö pui poissaoloani selkäni takana, minusta puhutaan ”olenko kykenevä työhöni” – joten kyllä, syyllisyys on aivan jäätävä.
Olinkin yhteydessä luottamusmieheen, joka kertoi, että minulla on täysi oikeus olla pois töistä jos lapsi on sairaana, ja keskittyä täysin häneen (lupailematta esim. hoitaa etätöitä siinä sivussa), mutta eihän se näin mene vaikka olisin valvonut koko yön tai nukkunut huonosti. Mietin miksei tästä puhuta enemmän?
Varmasti tosi kurjaa, jos työyhteisö on tolla lailla puinut selän takana!
Tämä ilmiö liittyy saattaa liittyä osittain lapsuuteen. Kärsin itse tästä samasta, ja se selittyy osin lapsuudenkodissa saatuun reaktioon sairastelusta. Jos olit kipeänä, vanhemmat alkoivat usein tuskailemaan kuka jää hoitamaan sairaita lapsia, ja oma kipeänä olo tuntui taakalta. Lapsihan on viaton siihen, että sairastuu flunssaan tai vatsatautiin, mutta usein tuntee kyllä nahoissaan, että sairastuminen aiheuttaa päänvaivaa. Itse olen aikuisena yrittänyt aina lasten sairastuessa mahdollisimman vähän kuormittaa heitä siitä, että omat työni menevät mönkään, kun jään kotiin. En tiedä, onko vaikutusta, mutta varmasti ainakin osaselitys. 🙂
Onpa tosi ikävä, että oot jo lapsena saanu kokea pahaa oloa ja taakan tunnetta tuosta. 🙁
Koen syyllisyyttä poissaoloista. Luulen, että taustalla on osittain vanhat kokemukset työpaikoista, joissa on syyllistetty sairastumisista, puhuttu pahaa sairauslomalla olevista työntekijöistä jne.
Myönnän että ennen korona-aikaa olin joskus aika kipeänä töissä, koska saikulle jääminen oli jotenkin häpeällistä.
Nykyinen työyhteisöni on terveempi siinä mielessä, että sairauslomia ei samassa määrin arvostella. Kuitenkin edelleen huomaan, että joku saattaa kommentoida toisen poissaoloa tyylillä ”vastahan se oli viikon flunssassa, miten se voi taas olla sairaana?”.
Jokainen voi vaikuttaa näihin omalta osaltaan ja jättää kommentoimatta muiden sairasteluja. Varsinkin nyt korona-ajan jälkeen tauteja pyörii paljon ja toimistolle ei sovi mennä oireisena.
En tiedä onko tämä enemmän naisvaltaisten työpaikkojen vitsaus, mutta itsellä on sellainen tuntuma, että naiset arvostelee toisiaan hanakammin poissaoloista.
Työyhteisön suhtautuminen kyllä vaikuttaa kovasti siihen, miten sairastamiseen suhtaudutaan. Ei siis vain pomon! Ja helposti varmaan tulee lähdettyä mukaan arvosteluun TAI alkaa olemaan varovainen omissa poissaoloissa, jos on vallalla sellainen kulttuuri, jossa arvostellaan.
No heiii todellakin iskee ihan kauheat syyllisyyden tunteet eikä millään osaisi ihan vaan levätä vaikka siten sitä yleensä parhaiten kuntoon tulee. Muutenkin tunnen syyllisyyttä lähes kaikesta, ja se on ihan kamalan kuluttavaa. Kuitenkaan ihminen ei voi olla joka puolella yhtä aikaa. Mutta toi on tosi hyvä tapa käydä kysymässä toiselta vaikka just oman pään varmistuksi, jotta pystyy antamaan itselleen luvan levätä. Hölmöltähän se kuulostaa, ku joku toinen sen kertoo, mutta tasan tiedän tuon kaltaisen tilanteen ja siihen liittyvät tunteet. Mistä lie kumpuaa. Ei auta ku työstää toisenlaisia ajatusmalleja. Suorittamalla kun ajaa vaan päin seinää ja sillai..
Valitsit ihan oikean sanan, se on nimenomaan KULUTTAVAA.
Ihan normaaleja tunteita ja tuskin tarvii terapiaa tuon takia. On hyvä palauttaa tässä yhteiskunnassa vähän porukkaa takaisin maanpinnalle siinä mielessä että ihan pienestä niiskutuksesta/kolotuksesta ei voi olla pois töistä. Ei mistään riitä sijaisia niin paljon sinne, missä ei voida töitä siirtää myöhemmäksi. Esim hoitoala, päivähoito, koulut. Ja toisekseen ei kunnilla ja kaupungeilla riitä rahat siihen pienen sairastelun suureen hintalappuun. Sanon tämän siksi, että edelleen on niitä, jotka ovat LIIAN helposti pois koska korona-aikana opittiin että pienestäki oireesta kotiin. Onneksi suurinosa osaa toimia toivotulla tavalla ja arvioida tilanteensa järkevästi.
On myös hyvä huomata että esim. Kovan treenin jälkeen, tai muuten kovan arjen stressin ja rasituksen seurauksena olo voi joku aamu olla ”sairas” vaikka siitä ei olekkaan kyse. Kroppa on vain hyvin rasittanut. Joskus pitää aamulla niistää ja kurkku karkeana, iltapäivällä ei mitään.
Itsekkin olen aikaisemmin painanut hommia särkylääkkeen voimalla, sairaana. Yrittäjänä, pienten lasten kanssa, ei ollut vaihtoehtoja. Tai ei muka ollut.?. No nykyään on tai sitte taudit on ollut kovempia, koska huomaan olleeni sairaana viimeisen vuoden aikana muutaman kerran, ja olen ollut pois töistä, melkeen kokonaan. Oppii sitä kait ajan ja iän myötä ja isot lapset pärjää vaikka äiti makaa sohvalla. 😄
Sitä mietin että jos hirveällä vimmalla alkaa vessaa isommin siivoamaan, niin miten sairas on?
Sijaisten saaminen etenkin noilla mainitsemillasi aloilla on kyllä varmasti haastavaa! Ja voi olla myös jonkun hankala miettiä sitä, kuinka paljon tai vähän on kipeä jos niiskuttaa: jos nyt menee töihin ”vain vähän kipeänä”, mutta tartuttaakin muut, niin ensi viikolla ollaan vielä isommassa pulassa yhteisönä!
Ja sanos muuta: kuinka iso syyllisyys omasta sairastamisesta onkaan, että siitä huolimatta koin tarvetta alkaa väkisin koittamaan siivota?
Sairastaminen on tehty vaikeaksi, koska meidän työyhteisössä pää kainalossa töihin tulijat ovat nostaneet riman muiden ulottumattomiin. Heitä katsotaan ja heistä puhutaan ihaillen (xx ei taaskaan ollut yhtään päivää pois), joten omat poissaolot aiheuttavat itselle stressiä. Työnantaja sanoo aamulla, että soita iltapäivällä tuletko huomenna (no mulla ois 38,5 kuumetta että en taida?!) Toisaalta taas olen ollut työyhteisössä jossa ihmiset ”saikuttivat” tuon tuosta, jokaisesta pienestä yskähdyksestä.
Monesti olen miettinyt, miten vaikeaa voi olla olla saikulla syystä, ja sitten kun ollaan niin saada sairastaa rauhassa.
Molemman tyyppiset työyhteisöt varmasti haastavia (sekä vähästä saikuttajat ja pää kainalossa työskentelevät). Kuulostaa aika hurjalta kuitenkin että arvotetaan noi kovasti sitä, että ei olisi koskaan pois!
Oma syyllisyys työstä poissaolosta tulee sieltä ajalta,kun 16-19 -vuotiaana työskentelin opintojen ohessa ison ketjun palveluksessa,jossa lähiesimies ei ollut suopea poissaoloista.
Työ oli sellaista,että kaikki flunssat tarttui asiakkailta eli nykyisin 36-vuotiaana en todellakaan sairasta lähes koskaan.
Mutta silloin nuorena pelotti soittaakin pomolle poissaolosta. Puhelu meni aina niin,että kerroin sairastavani johon pomo liian pitkän hiljaisuuden jälkeen vastasi ”no voi itku sentään, ketähän mä saan tuuraajaksi. Voi että,ku pari muutaki on jo pois ennestään. Hö, no kait mä jotain keksin tai meen ite sit tekee vuoron.”
Sama keskustelu käytiin,kun laskettuun aikaani oli 2kk ja äitipolilta käskettiin lepoon ja sairaalan pihasta soitin pomolle. Olin siis 19v tuolloin. Jättänyt sellaset jäljet etten kyllä ihan heti vieläkäön jää pois töistä tai kotona sairastessa en anna itelle lupaa levätä kunnolla. Työstämistä olis itelläki paljon asiassa!
Tuntuu, että monella nämä ekat huonot kokemukset nihkeästä suhtautumisesta sairastamiseen ulottuvat juurikin jo noihin nuoruuden työpaikkohin. Kuulostaa tosi ikävältä, että on saanut ihan pelätä soittamista!