Kolmistaan

Onko sulla lupa sairastaa?

Teksti:
Karoliina Pentikäinen

Mulla tuntui tänä aamuna kurkku kipeälle ja kroppa lötkölle. Mittasin kuumeen, vähän lämpöä. Tämä selitti siis sen, että aamulla oli ollut tosi vaikea nousta sängystä ylös, vaikka takana oli pitkät yöunet.

Niin pitkään kun muistan, mulle on puskenut päälle valtava syyllisyys samalla hetkellä, kun olen tajunnut olevani kipeä. Luulisi, että mun sairastelualttiudella puolikuntoiset päivät olisivat peruskauraa, mutta päinvastoin. Olen saanut elämäni aikana niin paljon kummastelua omien sairastelujeni vuoksi, että jokainen flunssa tai migreeni on tuntunut epäonnistumiselle, jota kompensoidakseni olen yrittänyt tehdä kahta kauheammin hommia. Että ”mulla on migreeni, mutta kyllä mä siihen palaveriin varmasti silti pääsen” tai ”mä teen tämän valmiiksi sunnuntaina, kun en nyt kykene”. Mä olen jumankekka vetänyt jopa opetusta oppilailleni aurinkolasit päässä, kun migreeni on ollut niin paha, etten ole sietänyt valoa, mutta kotiin en ole raaskinut lähteä.  Hei haloo, mikä pahvipää olenkaan ollut.

Sapattipuolivuotinen (ja kaikki siihen liittyvä pohdiskelu) on muuttanut mun ajattelua tältäkin osin. Kun tänään huomasin, että olen puolikuntoinen, ajattelin, että ”jaahas, nyt pitää levätä”. Harmitti sunnuntaiaamun treenien peruuntuminen ja kokous, joka olisi ollut maanantaina, mutta samalla jo mietin, että kyllä sitä myöhemminkin ehtii. Niin kuin ehtiikin!

Mutta eihän nämä asiat – kuten ei monet muutkaan – etene aina aivan suoraviivaisesti, vaan kehityksen keskellä päähän puskee usein jotain vanhoja ajatuksia, joista on vaikea päästää irti. Kun olin makoillut aamun sängyssä ja kuunnellut, kuinka mies yläkerrassa hoiti lapsia, teki ruokaa ja imuroi, tuli yhtäkkiä epäonnistunut fiilis omasta makoilusta. Samassa iski pakottava tarve alkaa siivota alakerran vessaa, jonka törkyisyys ei ollut haitannut minua koko viikon aikana. Onneksi pääsin tosi nopeasti kiinni oman siivouspuuskani alkulähteille, ja syy vessanpesuvimmaan oli vanha kunnon syyllisyys ja toisaalta pelko siitä, että joku suuttuisi minulle, jos olisin heikko ja saamaton (vaikka useinkin se joku on ollut historiassani minä itse).

Marssin yläkertaan ja käytiin tällainen keskustelu:

Minä: ”Onko sulla ärtynyt olo, kun en voi nyt osallistua täällä?”

Mies: ”No ei tosiaan.”

Minä: ”Kun mulla on sellainen olo, että mulle ollaan vihaisia, kun vaan makoilen”.

Mies: ”No en kyllä ole. Tämä on taas näitä sun oman pään juttuja. ”

Minä: ”Näitä omia vääristymiä?”

Mies: ”Kyllä. Kantsis varmaan puhua tästä siellä terapiassa.”

 

Hyväksyin vastauksen ja olo keveni valtavasti. Monessakin oivalluksessa mulle merkittävää on ollut se, että maltoin pysähtyä viime vuonna työstämään näitä asioita. Samalla olen saanut valtavasti työkaluja tunnistaa itsessäni erilaisten olotilojen alkulähteitä ja rohkeutta kysyä asioista mun puolisolta ja ystäviltä.

Kun olen puhunut joskus aikaisemmin sairastelusta ja siihen liittyvästä henkisestä kuormasta, olen ymmärtänyt, ettei omat ajatukseni ole mitenkään ainutlaatuisia. Itse asiassa lukuisat ja taas lukuisat naiset kokevat huonommuutta, jos joutuvat jäämään oman (tai lapsen) sairastelun takia töistä tai opinnoista kotiin.

Mulle on ollut tosi vapauttavaa tajuta, että ihminen saa sairastaa, eikä sitä tarvitse korvata millään. Ihmiset sairastaa, that’s it, ja sitten jatketaan töitä, kotitöitä ja muita, kun olo paranee. Ei pitäisi olla niin kummoista, mutta mulle ainakin tämän oivaltaminen on ollut haastavaa.

Koetko sä syyllisyyttä, jos olet ”poissa pelistä”? Mistä luulet syyllisyyden johtuvan ja miten olet käsitellyt asiaa?

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

 

 

 

 

 

 

Lue myös

X