Tarvitsetko aikuisten aikaa?

Luin pari viikkoa sitten Iidan matkassa -Iidan Storyjä ja koin suurta turhautumista siitä, ettei maailma ole vieläkään muuttunut niin paljon kuin sen toivoisi muuttuneen. Iida oli nimittäin mennyt hiljattain esikoisensa kanssa äitinsä luokse yökylään, ja jättänyt puolisonsa vauvan kanssa kotiin. Minä ajattelen, että ihanaa laatuaikaa molemmalle aikuiselle lapsen kanssa kaksin, mutta netissä oltiin osin eri mieltä aiheesta – ihmeteltiin valintaa, pelättiin vauvan turvallisuuden puolesta ja totta kai – klassikko – vedottiin kiintymyssuhteeseen.

Kun meidän kaksoset oli kuukauden ikäisiä, pidettiin heille ristiäiset. Ristiäisillan päätteeksi minä ja A suunnattiin hotelliin syömään ja nukkumaan, ja palattiin seuraavana aamuna kotiin. Jos muistan oikein, oltiin hotellilla seitsemän aikaan illalla, ja aamusta palattiin ennen yhtätoista. Pienet ja F olivat meillä kotona puolestaan mun isän ja äidin hoivassa. Yö oli ikimuistoinen kaikille. Minä ja A saatiin ensi kerran kaksosten syntymän jälkeen hengähtää (kaksin). Nukkua ensi kerran kuukauteen pidempiä pätkiä kuin 45 minuuttia kerrallaan. Mun isä ja äiti taas muistelevat edelleen tuota yötä, kuinka ihmeellistä heistä oli syöttää kahta vauvaa. Toinen toisen sylissä, toinen toisen, kuun loistaessa ikkunasta suoraan meidän olohuoneeseen. 

Kun aamu sarasti hotellilla, postasin hyvin nukutun yön jälkeen iloisen kuvan Instaan ja pian myös nopsasti väsätyn postauksen blogiin , enkä olisi KOSKAAN voinut kuvitella, millainen mylly siitä syntyi. Some räjähti, sain sadoittain “huono äiti” -viestejä (jännästi muuten A ei saanut yhtään “huono isä” -viestiä), iltapäivälehdet jakoivat kuvakaappauksia mun IG:stä ja otsikot huusivat, kuinka Kolmistaan-Karoliina JÄTTI alle kuukauden ikäiset vauvat ja lähti rilluttelemaan. Tilanne meni lopulta niin absurdiksi, että jopa mun sen aikainen lehtitalo nousi omalla essellään puolustamaan mun valintaa (vitsi se oli rohkeaa, kiitos!) ja lopulta myllytys loppui vasta siihen, kun joku iltapäivälehdistä kaivoi Jari Sinkkosen kertomaan, että me ei oltu tehty A:n kanssa mitään väärää. Että vauvat ei mene rikki, jos ne on yhden yön turvallisten aikuisten hoteissa. Että turvallisia aikuisia – voitteko kuvitella – voi olla enemmän kuin yksi. 

Iidan Storyt sai tämän vanhan aiheen nousemaan taas mun mieleen, ja pohtimaan noita kaksosvauvavuoden ensi metrejä suhteessa meidän perheen nykyhetkeen. Vaikka tiesin jo silloinkin, että me ei tehty mitään vääriin, ja aikuisten jaksaminen oli ja on myös lasten etu, on vauvavuosia helpompi katsoa näin kun hieman on jo aikaa kulunut. Kerron vähän mun fiiliksiä niistä ajoilta, tästä ajasta ja siitä, mitä ajattelen ylipäätään siitä, kun ulkopuoliset tulevat kertomaan, miten jossakin perheessä asiat kuuluisi hoitaa.

Kun meidän vauvat syntyi, meidän yöt ja elämä oli, näin jälkikäteen katsottuna, aivan sekopäisessä myllerrystilassa. Olen edelleen sitä mieltä, että tehtiin parhaamme, ja ihminen sopeutuu moniin erilaisiin tilanteisiin, mutta olihan alku – siis kaksi ekaa vuotta – todellista taistelutannerta, jossa aikuisten jaksaminen oli jatkuvasti aivan rajoilla ja vähän jo sen ylikin. 

Aluksi oli totuttelua ihan jo siihen, että vauvoja oli kaksi. On täysin eri asia hoitaa kahta kuin yhtä vauvaa, ja kun päälle vielä vielä täytyy herätellä kahta keskosta kolmen tunnin välein syömään ja aluksi myös itse pumpata näissä väleissä myös maitoa, muistan laittaneeni kellon soimaan aina 45 minuutin päästä siitä, kun olin saanut viimeisen vauvan ruokittua ja oman maitoni pumpattua. Näissä hetkissä mua auttoi – joka nyt tuntuu itsestäkin hullulle – se, että tiesin edessä siintävän sen yhden yön, jolloin voisin nukkua putkeen. Se yö saattoi olla kuukauden tai kolmen päässä edessä, mutta sen yön voimalla sitä jaksoi ne yöt ja kuolemanväsyneet päivät, jolloin univelka teki liki hulluksi. 

Vaikka me saatiin ensimmäisen vuoden aikana yöapua lasten kanssa ystäviltä ja sukulaisilta ehkä maksimissaan kymmenen kertaa, jos sitäkään, (koska esimerkiksi mun vanhemmat asuu sen verran kaukana) nuo kerrat pelasti varmasti kuitenkin mun mielenterveyden. Ne oli pelastusrengas levolle, mutta myös mielettömän tärkeitä hetkiä mulle ja A:lle pariskuntana. Tiedän myös, että joillakin ei ole minkäänlaisia tukiverkkoja, joten olen noista kerroista hyvin kiitollinen. Ekat vuodet kaksosten kanssa oli megarankkoja, koska meidän elämään sattui samaan hetkeen eräs muukin jätti-iso suru, ja tällaisessa vaiheessa elämää valoa ja iloa piti välillä kaivaa oikein hartiavoimin pienistä hetkistä, yksittäisistä yön seuduista ja muutamista päivistä, jolloin verkkareiden sijaan kaivettiin esiin juhlakengät. Se ei sulkenut pois sitä, että myös arjessa oli upeita hetkiä, suukkoja, keskusteluja ja iloa, mutta se hyväkään ei aina ylittänyt sitä alleen musertavaa henkistä ja fyysistä väsymystä, joka noihin vuosiin liittyi vahvasti. 

Nykyisin mä koen, että aikuisten oma aika tai vaikka pariin viikon takainen hetki, kun olin yksin kotona vikonlopun, on kivaa plussaa, mutta ei enää pakollista. Musta on ihanaa välillä irrotella keikalla ystävien kanssa, sujahtaa miehen kanssa hotellilakanoihin tai viedä lapset mummolaan, mutta en koe, että en selviäisi ilman. Jos olisin elänyt vain tällaista lapsiperhe-elämää, kepeää, mitä me eletään juuri nyt perheenä, voisin itsekin helposti jeesustella siitä, “pitääkö siellä hotellissa juosta kun on pienet vauvat/lapsia/whatever”. Tässä elämänvaiheessa kun me voidaan järjestää kotitreffit, kun pienet nukahtaa jo seiskalta ja esikoinen on maailmalla. Tässä hetkessä toinen ei jää keskelle hulabaloota, jos toinen haluaa viikonlopun irtioton mökillä kavereiden kanssa, ja tässä vaiheessa meistä toinen voi kyllä nukkua vaikka 14 tunnin yöunet, jos siihen on tarve. Mutta kun on nähnyt sen toisenkin puolen, pysyy omassa mielessä hyvin kirkkaana se, ettei kaikilla perhe-elämä ole kuin meillä juuri nyt. Joskus ihan oikeasti se, mikä minusta tuntuu turhanpäiväiselle, voi olla toiselle merkittävä – jopa pelastava – keino jaksaa arjessa. 

Mä olen miettinyt tosi paljon syvämotivaatiota viime aikoina. Ja monen ikäiseni tavoin pohtinut, miksi tekee elämässä niitä valintoja, joita tekee. Työ on totta kai iso osa tätä pohdintaa. Joskus mä aina pohdin, mitä vaikuttajana oleminen mulle merkkaa ja mikä tämän ammatin syvempi merkitys mulle on. Viime viikolla aihe kirkastui: niin kauan kun äitejä ja naisia syyllistetään ties mistä typerästä, on mulla vielä työsarkaa edessä. En tietenkään tee sitä yksin, mutta jokainen pehmeä, salliva ja ymmärrystä lisäävä puheenvuoro ja keskustelu ei ole turhaa. Usein ärsyttää, että näihin aiheisiin pitää tarttua jonkin negaatioin kautta (=joku valittaa jostakin), mutta onneksi melkein kaiken ankeankin voi kääntää voimaksi ja iloksi. Se, että tänään naistenpäivänä kyräiltäisiin muita naisia ja äitejä, voitaisiin vaihtoehtoisesti keskittyä siihen, miten tuetaan toisiamme. Miten levitetään hyvää mieltä, miten autetaan mäessä.

Ihanaa naistenpäivää!

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Asu: Panta ja paita NOSH X Karoliina (saatu) // Laukku, Oldie LV // Farkut Inch Store Levi`s