Luin pari viikkoa sitten Iidan matkassa -Iidan Storyjä ja koin suurta turhautumista siitä, ettei maailma ole vieläkään muuttunut niin paljon kuin sen toivoisi muuttuneen. Iida oli nimittäin mennyt hiljattain esikoisensa kanssa äitinsä luokse yökylään, ja jättänyt puolisonsa vauvan kanssa kotiin. Minä ajattelen, että ihanaa laatuaikaa molemmalle aikuiselle lapsen kanssa kaksin, mutta netissä oltiin osin eri mieltä aiheesta – ihmeteltiin valintaa, pelättiin vauvan turvallisuuden puolesta ja totta kai – klassikko – vedottiin kiintymyssuhteeseen.
Kun meidän kaksoset oli kuukauden ikäisiä, pidettiin heille ristiäiset. Ristiäisillan päätteeksi minä ja A suunnattiin hotelliin syömään ja nukkumaan, ja palattiin seuraavana aamuna kotiin. Jos muistan oikein, oltiin hotellilla seitsemän aikaan illalla, ja aamusta palattiin ennen yhtätoista. Pienet ja F olivat meillä kotona puolestaan mun isän ja äidin hoivassa. Yö oli ikimuistoinen kaikille. Minä ja A saatiin ensi kerran kaksosten syntymän jälkeen hengähtää (kaksin). Nukkua ensi kerran kuukauteen pidempiä pätkiä kuin 45 minuuttia kerrallaan. Mun isä ja äiti taas muistelevat edelleen tuota yötä, kuinka ihmeellistä heistä oli syöttää kahta vauvaa. Toinen toisen sylissä, toinen toisen, kuun loistaessa ikkunasta suoraan meidän olohuoneeseen.
Kun aamu sarasti hotellilla, postasin hyvin nukutun yön jälkeen iloisen kuvan Instaan ja pian myös nopsasti väsätyn postauksen blogiin , enkä olisi KOSKAAN voinut kuvitella, millainen mylly siitä syntyi. Some räjähti, sain sadoittain “huono äiti” -viestejä (jännästi muuten A ei saanut yhtään “huono isä” -viestiä), iltapäivälehdet jakoivat kuvakaappauksia mun IG:stä ja otsikot huusivat, kuinka Kolmistaan-Karoliina JÄTTI alle kuukauden ikäiset vauvat ja lähti rilluttelemaan. Tilanne meni lopulta niin absurdiksi, että jopa mun sen aikainen lehtitalo nousi omalla essellään puolustamaan mun valintaa (vitsi se oli rohkeaa, kiitos!) ja lopulta myllytys loppui vasta siihen, kun joku iltapäivälehdistä kaivoi Jari Sinkkosen kertomaan, että me ei oltu tehty A:n kanssa mitään väärää. Että vauvat ei mene rikki, jos ne on yhden yön turvallisten aikuisten hoteissa. Että turvallisia aikuisia – voitteko kuvitella – voi olla enemmän kuin yksi.
Iidan Storyt sai tämän vanhan aiheen nousemaan taas mun mieleen, ja pohtimaan noita kaksosvauvavuoden ensi metrejä suhteessa meidän perheen nykyhetkeen. Vaikka tiesin jo silloinkin, että me ei tehty mitään vääriin, ja aikuisten jaksaminen oli ja on myös lasten etu, on vauvavuosia helpompi katsoa näin kun hieman on jo aikaa kulunut. Kerron vähän mun fiiliksiä niistä ajoilta, tästä ajasta ja siitä, mitä ajattelen ylipäätään siitä, kun ulkopuoliset tulevat kertomaan, miten jossakin perheessä asiat kuuluisi hoitaa.
Kun meidän vauvat syntyi, meidän yöt ja elämä oli, näin jälkikäteen katsottuna, aivan sekopäisessä myllerrystilassa. Olen edelleen sitä mieltä, että tehtiin parhaamme, ja ihminen sopeutuu moniin erilaisiin tilanteisiin, mutta olihan alku – siis kaksi ekaa vuotta – todellista taistelutannerta, jossa aikuisten jaksaminen oli jatkuvasti aivan rajoilla ja vähän jo sen ylikin.
Aluksi oli totuttelua ihan jo siihen, että vauvoja oli kaksi. On täysin eri asia hoitaa kahta kuin yhtä vauvaa, ja kun päälle vielä vielä täytyy herätellä kahta keskosta kolmen tunnin välein syömään ja aluksi myös itse pumpata näissä väleissä myös maitoa, muistan laittaneeni kellon soimaan aina 45 minuutin päästä siitä, kun olin saanut viimeisen vauvan ruokittua ja oman maitoni pumpattua. Näissä hetkissä mua auttoi – joka nyt tuntuu itsestäkin hullulle – se, että tiesin edessä siintävän sen yhden yön, jolloin voisin nukkua putkeen. Se yö saattoi olla kuukauden tai kolmen päässä edessä, mutta sen yön voimalla sitä jaksoi ne yöt ja kuolemanväsyneet päivät, jolloin univelka teki liki hulluksi.
Vaikka me saatiin ensimmäisen vuoden aikana yöapua lasten kanssa ystäviltä ja sukulaisilta ehkä maksimissaan kymmenen kertaa, jos sitäkään, (koska esimerkiksi mun vanhemmat asuu sen verran kaukana) nuo kerrat pelasti varmasti kuitenkin mun mielenterveyden. Ne oli pelastusrengas levolle, mutta myös mielettömän tärkeitä hetkiä mulle ja A:lle pariskuntana. Tiedän myös, että joillakin ei ole minkäänlaisia tukiverkkoja, joten olen noista kerroista hyvin kiitollinen. Ekat vuodet kaksosten kanssa oli megarankkoja, koska meidän elämään sattui samaan hetkeen eräs muukin jätti-iso suru, ja tällaisessa vaiheessa elämää valoa ja iloa piti välillä kaivaa oikein hartiavoimin pienistä hetkistä, yksittäisistä yön seuduista ja muutamista päivistä, jolloin verkkareiden sijaan kaivettiin esiin juhlakengät. Se ei sulkenut pois sitä, että myös arjessa oli upeita hetkiä, suukkoja, keskusteluja ja iloa, mutta se hyväkään ei aina ylittänyt sitä alleen musertavaa henkistä ja fyysistä väsymystä, joka noihin vuosiin liittyi vahvasti.
Nykyisin mä koen, että aikuisten oma aika tai vaikka pariin viikon takainen hetki, kun olin yksin kotona vikonlopun, on kivaa plussaa, mutta ei enää pakollista. Musta on ihanaa välillä irrotella keikalla ystävien kanssa, sujahtaa miehen kanssa hotellilakanoihin tai viedä lapset mummolaan, mutta en koe, että en selviäisi ilman. Jos olisin elänyt vain tällaista lapsiperhe-elämää, kepeää, mitä me eletään juuri nyt perheenä, voisin itsekin helposti jeesustella siitä, “pitääkö siellä hotellissa juosta kun on pienet vauvat/lapsia/whatever”. Tässä elämänvaiheessa kun me voidaan järjestää kotitreffit, kun pienet nukahtaa jo seiskalta ja esikoinen on maailmalla. Tässä hetkessä toinen ei jää keskelle hulabaloota, jos toinen haluaa viikonlopun irtioton mökillä kavereiden kanssa, ja tässä vaiheessa meistä toinen voi kyllä nukkua vaikka 14 tunnin yöunet, jos siihen on tarve. Mutta kun on nähnyt sen toisenkin puolen, pysyy omassa mielessä hyvin kirkkaana se, ettei kaikilla perhe-elämä ole kuin meillä juuri nyt. Joskus ihan oikeasti se, mikä minusta tuntuu turhanpäiväiselle, voi olla toiselle merkittävä – jopa pelastava – keino jaksaa arjessa.
Mä olen miettinyt tosi paljon syvämotivaatiota viime aikoina. Ja monen ikäiseni tavoin pohtinut, miksi tekee elämässä niitä valintoja, joita tekee. Työ on totta kai iso osa tätä pohdintaa. Joskus mä aina pohdin, mitä vaikuttajana oleminen mulle merkkaa ja mikä tämän ammatin syvempi merkitys mulle on. Viime viikolla aihe kirkastui: niin kauan kun äitejä ja naisia syyllistetään ties mistä typerästä, on mulla vielä työsarkaa edessä. En tietenkään tee sitä yksin, mutta jokainen pehmeä, salliva ja ymmärrystä lisäävä puheenvuoro ja keskustelu ei ole turhaa. Usein ärsyttää, että näihin aiheisiin pitää tarttua jonkin negaatioin kautta (=joku valittaa jostakin), mutta onneksi melkein kaiken ankeankin voi kääntää voimaksi ja iloksi. Se, että tänään naistenpäivänä kyräiltäisiin muita naisia ja äitejä, voitaisiin vaihtoehtoisesti keskittyä siihen, miten tuetaan toisiamme. Miten levitetään hyvää mieltä, miten autetaan mäessä.
Ihanaa naistenpäivää!
-Karoliina-
Kuva: Noora Näppilä
Asu: Panta ja paita NOSH X Karoliina (saatu) // Laukku, Oldie LV // Farkut Inch Store Levi`s
Kommentit (10)
Varmasti kateus on yksi syy noihin kommentteihin. Olette tavattoman onnekkaita, että teillä on läheisiä, jotka ottaa yökylään lapsia ja joille lapsen uskaltaa luottaa terveydentilan yms perusteella.
Sanoisin, että meidän 3 lapsisessa perheessä ei ole varmaan 10 yökylää vielä tullut täyteen ekaan 7 vuoteen. Onneksi vanhemmat lapset yökyläilee jo kavereilla. Ja oman kaveripiirin (jotka suurin osa hyvin toimeen tulevia & korkeakoulutettuja) perusteella 90% elää samassa tilanteessa kuin itse, eli apua on erittäin rajoitetusti tarjolla tai se on sellaista ettei oteta kuin äärihädässä vastaan (esim. huoli läheisen jaksamisesta). Kun vauvavuosi on ohi ja yöheräilyt loppu, lapsia on helpommin uskaltanut laittaa hoitoon.
Toki vanhempia on erilaisia. Ei kaikki äidit/isät pystyisi jättämään vastasyntynyttä hoitoon. Henkisesti voisi olla aivan liian iso kuorma ja huoli. Täytyy vain todeta, että olemme hyvin erilaisia ja kun hormonit jyllää vauvavuotena, voi muiden erilaiset ratkaisut tuntua todella pahalta. Voi tuntua ikävältä siksi, että haluaisi olla samassa tilanteessa tai toisaalta voi samaistua tilanteeseen niin vahvasti, että itkee lapsen puolesta tätä eroa vanhemmasta.
Jos minä kuulisin epäilyjä puolisoni kanssa olevan lapsen turvallisuudesta, loukkaantuisin kyllä puolison puolesta. Epäilijähän paljastaiai pitävänsä häntä jotenkin vastuuttomana tai vaarallisena henkilönä.
Erinomainen pointti!
Kiitos Karoliina! Tää oli yksi sun parhaista kirjoituksista. Kiitos!
Mulle itselle lasten vauva-ajat on olleet vaikeita, varsinkin esikoisen refluksi- ja allergiaöiden takia. Yöapuja ei olla saatu, olisin kyllä ottanut hetkeäkään epäröimättä!, mutta esimerkiksi kaupungin työntekijä on molempien lasten vauva-aikana käynyt. Silloin on joko nukuttu, käyty liikkumassa tai vaikka maalikaupassa. Ja oon kyllä siitä saanu kans monenkirjavaa kuulla : että olishan tuollainen kiva tai ei meillä ole ollut tarvetta tai vau, hyvä että ootte hakeneet apua!
Ihmiset ja perheet ja tilanteet on niin erilaisia,mutta esimerkiksi jatkuva univelka ja pelko siitä että loppuuko valvominen koskaan, on paitsi fyysisesti myös henkisesti niin kuormittavia asioita, että sitä ei todella voi ymmärtää ellei sellaista ole kokenut.
Kiitos että tuet meitä naisia ja perheitä! Lapsen paras on usein se että aikuiset perheessä voivat myös hyvin! ❤️
Toi sun viimeinen lause on etenkin se, mikä usein tuntuu unohtuvan näissä keskusteluissa. Kiitos kommentista!
Toivoisin, että ihmisillä pysyisi mittasuhteet hallinnassa. Se että saa raivon ylle jos käy nukkumassa yön jossain sillä aikaa kun lapset ovat hyvässä hoidossa, kertoo siitä, että mittasuhteet ovat aivan persiillään. Ja että ihmiset ovat kateellisia.
Juuri tämä avainsana: mittasuhteet!
Hei
Minulla on kaksi lasta isolla ikäerolla. En/ei olla tarvittu aikuisten aikaa. Hoidin molemmat lapset kotona, toisen reilu 2 vuotiaaksi, toisen 3 vuotiaaksi. Molemmat oli superhyviä nukkumaan, joten univelkaa ei kertynyt kuin noin kuukauden ajalta ja illalla jäi parisuhdeaikaa. En omasta mielestäni ole jäänyt mistään paitsi. Olen hyvin rauhallinen ja meillä ei juurikaan huudeta. Rajoja pidetään ja rakastetaan. Kuopus oli ensimmäisen kerran mummulassa illan 2,5 vuotiaana, sitten yhden yön 5 vuotiaana. Itse ihmettelin aikanaan, kun miehen sisko jätti 5vk:n ikäisen vauvan mummulaan yöksi, kun hänellä ei enää omien sanojensa mukaan ”pää kestänyt” ja siitä lähtien joka kuukausi, mutta hänelle/heille se varmasti oli juuri se tarpeellinen hengähdyshetki. Ihana mummu kuitenkin oli apuna hoitamassa. Ikävää jos hyökätään, teki sitten miten vaan.
Ihana mummu <3 ja hyvä esimerkki siitä, miten erilaisia vanhempia, lapsia, perheitä ja tilanteita on!
Olet oikeassa, ollaan onnekkaita kun apua on tarjolla!