kolmistaan - Banneri
Mainos: 15.03.2023

Etukäteisnostalgiaa

6 kommenttia

Kaupallinen yhteistyö: Pikkujätti 

Meidän ovelle tuli ennen joulua nainen, jonka tunnen työkuvioista jo vuosien takaa. Jostain syystä keskustelu lipesi hetkessä työasioiden ulkopuolelle ja muistan sanoneeni, että “esimerkiksi nyt mua ei häiritse tää työtasolla oleva avoin ketsuppipurkki ja muut romppeet, vaikka ennen se olisi häirinnyt”. Nainen katsoi kaaoksessa olevaa keittiötä mun takana ja totesi pieni kaiho äänessään, että juuri tästä syystä hänellä taas ei ole kuin yksi lapsi. “Kun mä en ole päässyt tohon vaiheeseen koskaan.” 

Vaikka tiedän, että viimeinen vuosi, terapia, sapattivapaa ja moni muu iso ja pieni asia on muuttanut mua ihmisenä, koen, että eniten mua ja mun ajatusmallia on muokannut omat lapset. Koska kasvu lasten kanssa on päivittäistä ja vääjäämätöntä, ei tavallisessa arjessa edes huomaa, mistä lähtöpisteestä tälle matkalle on lähtenyt ja miten vuodet äitinä on koulinut. Kuuntelin taas pitkästä aikaa Pikkujätin tuottamaa, Marja Hintikan ja Jukka Hildenin luotsaamaa Lasten kasvattamat -podcastia ja oivalsin, kuinka paljon lapset kasvattaa meistä kaikkia. Säntillisten (minä!) on pakko höllätä, tuppisuiden on pakko puhua ja boheemeiden on pakko ottaa vastuu edes jostain. Niin se tapahtuu. Lapset kasvattaa, halusi tai ei. 

Aloin kuunnella Jari Sarasvuon jaksoa sillä asenteella, että tuskinpa Jartsalla on mulle kovin paljoa annettavaa. Jotenkin ennakkoluuloisesti ajattelin, että Sarasvuon gurumainen ulosanti ja elämän meriitit tuntuivat niin kaukaisille omasta elämästäni, ettei hänen ja mun vanhemmuudessa voisi olla montaakaan yhtymäkohtaa. Onneksi joku jakson esittelytekstissä kuitenkin veti niin paljon puoleensa, että aloin kuunnella sitä, ja pian jo huomasin nyökytteleväni päätäni useammassakin kohdassa podcastia. Ja kun puhe tuli etukäteisnostalgiasta, olin jo varma, että haluaisin saman pöydän ääreen juttusille Sarasvuon kanssa. 

Kun mä sain F:n ollessani 25-vuotias, ajattelin tosi kauan, että arki on jonkinlaista selviytymistä hommasta toiseen. Koin, että vanhempana on vastuussa niin monesta asiasta, että perhearki pyörisi vaan sillä, että tekisin JATKUVASTI jotakin kotihommaa tai puuhaa. Minulla oli vallalla muutenkin elämässä pitkään sellainen ajatus, että mun on hallittava kaikkea, ja ennen kaikkea ajattelin, että hyvä vanhemmuus olisi asioiden järjestelmällistä järjestämistä. 

Kun lapsia sitten syntyi 2019 kaksi kerrallaan, pakotti arki ja lapsikatras tarkastelemaan ajatuksiani uudemman kerran. Ensin yritin suorittaa asioita samaan tahtiin, reippaasti, kuten ennenkin, kunnes tajusin – vihdoin – ettei meidän kenenkään onni synny siitä, että työtasot on ilman tavararöykkiöitä. Kun kolme lasta piti kiireisenä ihan jo elämän kohtaamisten ja sylittelyjen osalta, tajusin, ettei monellakaan pikkuasialla lopulta ollut mitään väliä. Tämä oivallus vaati minulta aikaa (ikää?), lapsia ja sitä, että uskalsin päästää irti. Ja miksi uskalsin? Siksi, että tajusin juurikin Sarasvuon mainitseman etukäteisnostalgian hiipivän mun puseroon.

Mä olen ajatellut aina, että elämän jokainen ikä ja elämänvaihe voi olla se paras. Mutta nyt kun 40 vuotta lähentelee jo kovaa vauhtia ja olen saavuttanut töissä ja perhe-elämässä ne asiat, mitä olen aina halunnut, olen tajunnut, että jos mä NYT en pysähdy tähän kaikkeen, tulen varmasti katuneeksi sitä lopun elämäni. Etukäteisnostalgia nostaa päätään erityisesti niissä kaaoksen, mölyn, sotkun, riidan ja rakastamisen hetkissä, joissa tavallaan tekisi mieli lähteä kirkuen ulos talosta, mutta jos silloin muistaa, että tämä on juuri se elämä ja ne ihmiset, joiden kanssa halusi elämän elää, helpottaa kummasti. Itse asiassa kun näissä hetkissä muistaa, ettei mikään ole ikuista, ei siitä säädöstä haluakaan pakoon. Se säätö on juuri sitä tärkeintä, elämää isolla E:llä. 

Kun joskus kyllästyttää kodin sotku, mietin, olenko yhtään sen onnellisempi silloin, kun lapset on muuttaneet pois kotoa ja mä saan siistin keittiötason. (Tuskin.) Kun haluan hiljaisuutta ja tilaa, olenko tyytyväinen sitten, kun joku ei enää kiipeäkään syliin, ei kuiskuta mun korvaan rakkaussanoja tai tartu tahmeilla pienillä sormilla poskista kiinni. (Tuskin.) Kun haluaisin vaan jutella miehen kanssa jutun kerralla loppuun ilman keskeytyksiä, mietin, olisiko se lopulta sittenkään kovin siistiä, jos saataisiin katsella toistemme naamoja ilman yhtään häiriötekijää päivästä toiseen. (Tuskin.) Asiat menee tällä ajatusleikillä, 60-vuotiaan Karoliinan elämää larpaten, oikeisiin mittasuhteisiinsa. 

Kun näitä asioita pohtii, etukäteisnostalgia ihan puristaa sydäntä. Tekee mieli puristaa lapset vielä tiiviimmin syliin. Tekee mieli pysäyttää aika ja ennen kaikkea: tulee pakottava tarve katsoa peiliin ja luopua omassa itsessään kaikesta siitä, joka estää onnellisuuden ja hetkessä elämisen. 

Lasten kanssa uppoutuu helposti kaikkeen epäolennaiseen, pieneen hommaan ja arkipuuhaan. Mutta samalla juuri lasten kanssa olisi mahdollisuus tarttua suurempiin asioihin kuin koskaan. Vaan ehkä se pieni piiperrys – imetys, synnytystapa, sormiruokailu, eteisen vaatekasat – on helpommin tartuttavissa kuin elämän isot asiat. Isot pelottaa, isot vaatii työtä ja itsensä haastamista. Mutta kun sen uskaltaa tehdä, kun uskaltaa pysähtyä, ei ole enää paluuta. Mä en usko, että kukaan vanhempi tai lapsi miettii kuolinvuoteella, että elämä pelastui tai meni pilalle, kun vanhempi osasi tai ei osannut leipoa apinaeväitä. Mutta syli, nauru, itku, lohtu ja kaikki se oikea – luulisin, että ne muistuu mieleen. 

Mitä fiiliksiä etukäteisnostalgia herättää sussa?Ja oletko Marja Hintikan kanssa samoilla linjoilla siitä, miten 85-meditaatio voi pelastaa tilanteen?

-Karoliina-

Kommentit (6)

Olipa hyvin kirjotettu ja ”tiivistetty”. Terapeuttinen kirjoitus, joka herätti ajattelemaan.

Hyvää ja tärkeää pohdintaa. En meinannut aluksi iletä kysyä, mutta mitä tuo ”kaupallinen yhteistyö pikkujätti” tarkoittaa?

Aina voi kysyä! Ja sehän tarkoittaa ihan sitä, että kyseinen teksti on kirjoitettu yhteistyössä Pikkujätin kanssa. Vähän samaan tapaan kun teen sisältöä vaikka someeni myös kaupallisina yhteistöinä.

Joo kyllä se näin menee. Jokainen tarvii jonkun annoksen elämää, erilaisia kokemuksia, vastoinkäymisiä, onnistumisia, ikää ja mitä lieneen että ymmärtää sen hetkessä elämisen ja ne oikeesti oleelliset asiat. Ja valitettavasti jotkut eivät tajua ehkä koskaan tai liian myöhään ja elävät siksi pinnallista ja suorittavaa elämää esim juuri lasten ollessa pieniä /koululaisia. Tästä seuraa ahdistusta, turhaa riitaa, liikaa paineita, jopa eroja….

❤️ Olipa tärkeä ja hyvä kirjoitus, kiitos.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X