kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 21.03.2023

SV: Ruokasuhteesta ja kehosta. Terveystiistai, osa 4.

Teksti
Karoliina Pentikäinen
8 kommenttia

Tästä postauksesta piti tulla lyhyt ja napakka, mutta sitten siitä tulikin pitkä ja polveileva. Tästä se alkaa:

Mä ajattelin viime kevääseen asti, 37-vuotiaaksi, että mulla on tosi terve suhde ruokaan. Kun on kasvanut Kate Moss -sukupolvessa, seurannut kavereiden ikuisia laihiksia, syömishäiriöitä ja itseinhoa, on ollut helppo ajatella, että itse olisi ollut kaiken tämän ulkopuolella, koska en ole juuri dieettaillut tai kieltäytynyt kakuista. Mutta kun aloin ajatella asiaa tarkemmin, tutustua itseeni paremmin, tajusin, että tässä(kin) kohdassa on menty mönkään monessa kohdassa. (Terapian ihanuuksia.) 

On ihan totta, että verrattain moniin muihin (naisiin), mä olen onnistunut elämään elämääni pitkälle niin, että olen rakastanut ruokaa ja pääosin pitänyt omasta kehostani. En ole koskaan varsinaisesti ajatellut, että joku ruoka olisi syntinen ja toinen parempi, mutta silti ruokaan on liittynyt myös mun elämässä aivan valtavasti latausta. Olen kokenut, että kaikkiin kivoihin tilanteisiin on PAKKO liittyä ruoka, kaikkea ankeaa TÄYTYY kohottaa ruualla ja ennen kaikkea ruuan, kehon ja liikunnan suhde on oltava on-off: joko liikun, syön salaattia ja mietin mun kropan hyvinvointia tai sitten en liiku lainkaan, en edes vilkaise vihreään ja tuskailen peilin edessä.

Kun aloitin viime keväänä juoksun, oli mun ihan ensimmäinen päätös se, että lenkit ei saa vaikuttaa mun ruokailuihin millään tavalla. Olin siihen mennessä ymmärtänyt, että tämä on-off -elämä oli ollut aikaisemmillakin kerroilla syy siihen, ettei mun liikuntainnot kestäneet kovin kauan, koska olin liikkuessani – innokkaastikin – usein lopulta väsähtänyt oman mieleni ehdottomuuteen. Koska aina, lopulta, tuli eteen se päivä, kun salaatin sijaan valitsin hampparin ja sitten tuntuikin jo sille, ettei mikään lenkki voisi pelastaa enää tilannetta. Ajatuskela oli omituinen ja ristiriitainen, koska en (kaksosten syntymän jälkeistä laihistani lukuunottamatta) ollut oikeastaan koskaan ollut todellisella dieetillä. Ja koska olin koko ikäni ollut hoikka ihan luonnostaan. Jostain takaraivosta kuitenkin tuli sellainen olo, että jokainen itseään kunnioittava nainen tekee “ryhtiliikkeen” ja “alkaa vähän tarkkailla, mitä syö”.

Kun olin hölkkäillyt lämpimikseni puoli vuotta ja löytänyt liikunnan ilon ilman laisinkaan ruuan pohtimista, ajattelin, että uskaltaisin kurkistaa kriittisellä mielellä mun ruokatottumuksia. Ja miksikö näin? En voinut kovinkaan hyvin, ja en nähnyt peilistä sitä naista, joka koin sisäisesti olevani. Se, joka olin tottunut olemaan kuitenkin suurimman osan elämästäni. Mun aineenvaihdunta oli toiminut kaksosraskauteen asti tosi rivakasti, mutta kaksosten syntymän jälkeen huomasin, että mun paino ja keho oli kuin joku heittelevä heiluri ja kuitenkin jumittava sellainen. Paino heitteli, turvotus heitteli, mahakivut heitteli ja muutenkin tuntui koko ajan sille, että mun kroppa ikään kuin uinui. En ihmettele tätä kyllä yhtään: olihan takana vuosikausien univaje, kovat stressitasot ja myös endometrioosi, joka vaikuttaa siis aikaisiin vaihdevuosioireisiin, joka on omiaan taas alentamaan aineenvaihduntaa. Kun katsoin omaa kroppaani itseinhon vallassa hellepäivänä Espanjan loman jälkeen, ajattelin jo ryhtyä pussiruokadieetille, mutta sitten tulin järkiini. Mietin, että jos nyt feilaisin tämän hyvin alkaneen terveen tavan tulla terveemmäksi, menisi samaan suohon myös hyvin alkanut liikuntaharrastus. Niinpä pitkän googlauksen perusteella päätin, että aloittaisin Ilona Siekkisen 30 days challengen. Mietin, että siinä yhdistyisi liikunta ja terveys, mutta myös sellainen nopeus, jota mun rivakka luonne tarvitsisi.

Kun kerroin 30 päivän haasteesta parille ystävälleni, he olivat kauhuissaan. He kokivat, että tosi tiukka kuukauden haaste olisi vain kuuri, jolla kropan saisi pian kyllä laihtumaan, mutta lopulta kilot ja itseinhosi tulisi korkojen kera takaisin. Mä olin kuitenkin luottavainen haasteen suhteen, ja aloitin sen tosi pontevasti. Olen puhunut siitä, kuinka luotan mun intuitioon. Tässä kohtaa luotin siihen, että tämä homma olisi mulle oikeasti hyvä juttu.

Aluksi ruokavalion noudattaminen vaati valtavasti töitä. Periaatteessa ruokavaliossa ei ollut mulle mitään uutta – kuten sanottua, söin rahkaa ja kasviksia muutenkin – mutta silti ruokarytmin noudattaminen ja ruoka-aineiden mittasuhteet oli haastavia. Pitikö aamupalaa tosiaankin syödä NÄIN paljon? Ja miten ihmeessä en voi vetää voileipiä isolla Oivariini-kerroksella joka välissä?

Viikon verran joka ikinen ruoka-aine tuli tarkistaa ja punnita, mutta supernopeasti pääsin sellaiseen flow’hun, jossa ruokavalinnat kävi kuin itsestään. Opin katsomaan seisovassa pöydässä, mitä kannatti syödä, paljonko 100g protskua suurin piirtein on ja jos syystä tai toisesta joku ruokailu ei onnistunut ohjeiden mukaan, skarppasin jossakin toisessa kohdassa. Pian myös aloin tuntea mun vartalossa sen, että se alkoi toimia. On vaikea selittää aineenvaihdunnan “hyrrääminen” muulla kuin kakkajutuilla, mutta pari viikkoa haastetta tehtyäni tunsin, että levossakin mun kroppa toimi paremmin kuin ennen. Myös nälkä palasi! Ennen olin saattanut vetää aivan nollaruualla  ja napsituilla herkuilla melkein iltaan asti, mutta nyt nälkä kurni mahassa kolmen tunnin välein – pian ei edes tarvinnut paljon kytätä kelloa, vaan vatsa kertoi, koska olisi seuraavan ruuan aika. Välipalat palasi taas mun elämään!

Kun 30 päivää oli ohi, lopetin haasteen ja palasin entiseen. Paitsi etten ihan entiseen… vaikka kaverit olivat varoitelleet romahduksesta, mulle kokemus oli mielettömän hyvä. Opin sen aikana syömään tarpeeksi, tarpeeksi usein ja oikeassa suhteessa asioita. Käytännössähän (ainakin mun tavoiteella, mun kokoluokassa) haasteruokailuannokset noudatteli pääosin perinteistä lautasmallia. Mistään ei tarvinnut oikeastaan kieltäytyä, mutta annoskokoja ja ruoka-aineiden suhteita muuttamalla kroppa alkoi voida paremmin. Ja vaikka moni varoitteli, mun paino ei ole tähän päivään mennessä noussut haasten viimeisen päivän lukemista. Itse asiassa aineenvaihdunnan paranemista kertoo kai se, että vaikka tässä on sairastettu norot ja koronat, juhlittu joulut ja lomat, on mun kropassa koko ajan se sama “hyrrääminen” päällä kuin haasteenkin aikana, eikä paino ja olotila enää heilu. Olen saavuttanut hyvän, terveen, stabiilin tilan, jossa kuitenkaan kroppa ei ole jumimoodilla. 

Ulkoisista onnistumista huolimatta parasta tässä oli kuitenkin se, että mun suhde ruokaan muuttui täysin tuon yhden kuukauden aikana – pidän edelleen hyvästä ruuasta ja haluan fiilistellä herkkuja, mutta nykyisin ruoka ei näyttele huonossa mielessä enää niin suurta osaa mun elämässä. Mä syön säännöllisemmin, en pidä itseäni nälässä missään tilanteessa ja sanon herkuille aina “joo”, jos sille tuntuu. Mutta toisaalta: osaan myös kertoa omat tarpeeni kun yhteisiä ruokahetkiä mietitään, enkä syö enää sosiaalisen paineen vuoksi tai sellaista, mitä en halua. En punnitse annoksia, en laske kaloreita, syön kotona ihan samat kotiruuat kuin muukin perha ja voin syödä herkkuja koska vaan, mutta nyt tiedän, miten mun kroppa voi parhaiten. 

Oma ruokasuhde näkyy mun elämässä ihan konkreettisesti. Ennen saatoin esimerkiksi “pantata” nälkää, jos tiesin, että edessä oli ravintolaillallinen. Nykyisin syön ihan normaalisti mistään pihistelemättä päivän aikana ennen ravintolaruokailua, koska tiedän, ettei yksi jättimättö voi korvata koko alkupäivän energiaa jälkikäteisesti. Ja jos ennen ajattelin, että liikunnan jälkeen ei kannata syödä paljon, jotta saa liikunnan kuluttamista kaloreista kaiken irti, nykyisin yritän syödä mahdollisimman paljon, ettei treeni meni lihaksissa hukkaan. Toisaalta: olen mä kääntänyt kelkkanikin monen ruoka-asian suhteen. Nykyisin menee kevytjuusto ja kalkkuna arkena leivän päällä ihan tuosta vaan, eikä mun tarvitse enää lesoilla, että minähän en lighteihin koske. Kosken kyllä, jos ne maistuu yhtä hyvälle kuin kokorasvaiset. Eikä mun tarvitse enää pinota lautasta täyteen pekonia todistaakseni itselleni (tai muille?), että mun suhde ruokaan on rento. Paradoksaalista kyllä, nyt, kun mun annokset näyttää varmasti pääosin harkitummille, olen oikeasti sisäisesti paljon vapaampi ruuan tuomista rajoitteista. Veikkaan, että tässäkin on ollut joku alitajuinen sukupolvikokemus siitä, kuinka cool girlsit, Gilmoren tytöt ja muut, vetävät hamppareita naamaan kireissä farkuissa ja nauravat sitten niille, jotka tilaavat salaatinkastikkeen erikseen.

Mä olen tosi iloinen, että uskalsin tarkastella omia tuntemuksiani syksyllä ja myöntää, ettei mun suhde ruokaan ollutkaan niin yksinkertainen, mitä siihen asti olin kuvitellut ja kertonut. Koska eihän tällaisten kelojen myöntäminen ollut helppoa, koska olin syöttänyt itselleni toisenlaista stooria yli 30 vuotta! Kelailu, tässäkin, on ollut superpalkitsevaa. Oli ihanaa löytää sellainen tapa syödä, mikä tekee hyvää niin mielelle kuin kehollekin. Tiedän nyt, ettei hiilarit ole koskaan pannassa,  että mun on syötävä paljon protskua, jos meinaan pitää vatsani kivuttomana ja että monesti herkkuhimo onkin vain nälkää. Toisaalta osaan myös kuunnella itseäni. Joskus treenien jälkeen kroppa huutaa pitsaa, joten pitsaa sille pitää antaa. Joskus ilta vaatii kaksi iltapalaa, ja silloin syödään, kun on nälkä.  

Jos koet, että nämä mun tekstit resonoi ja jos olet varsinkin tuossa mun alkutilanteessa, mun vinkki on se, että älä aloita sataprosenttista elämänmuutosta kertarytinällä vaikka se kuinka houkuttelisikin. Jos haluat elää terveemmin, aloita jostain, mutta älä tee vielä muita muutoksia. Mulle sopi hyvin tämä ensin liikunta, sitten safka ja lopulta pidemmät unet-malli. Toisaalta jos oma suhteesi ruokaan on tosi kimurantti, ehkä voisit ensin varata ajan ravitsemusterapeutille ja lähteä siitä liikkeelle! Mulle sopi tuo Ilonan ruokahaaste, mutta ymmärrän, että varsinkin jos on syömishäiriötaustaa, se voi olla kovin triggeröivä. 

Millainen suhde sulla on (ollut) ruokaan? Mitä vinkkejä antaisit terveemmän ruokasuhteen puolesta? Ja tunnistatko ilmiön, missä coolit tytöt katsovat nenänvarttapitkin niitä, jotka eivät halua tai voi syödä Nutellaa ihan joka aamu leivän päällä?

-Karoliina-

Kommentit (8)

Liittyisikö elämän rajallisuuden miettiminen ikään? Itse täytin 40 ja jostain syystä siirryin saman tien tyypilliseksi keski-iän kriiseilijäksi (vaikka toisaalta kuvittelen edelleen olevani nuori nainen..) ja mietin lähestyvää kuolemaa joka päivä, siinä missä vielä 5 vuotta sitten en miettinyt asiaa lainkaan.

Miten hampparit ja nutella liittyy ”cool-girlseihin”? Mulle on tullut ihan erilainen kuva koko elämän ajalta, et coolit syö terveellisesti, kun taas köyhät ja välinpitämättömät vetää nutellaa, hamppareita ja pizzaa.

Koitin kuvata sitä, että kuinka ne coolit tytöt voi syödä just mitä vaan, rennosti ja ilman omantunnon tuskia tai mitään selittelyjä siitä, että ”oon mä tän ansainnut, kun kävin lenkilläkin”. Varmasti nää liittyykin oman kokemusmaailman juttuihin ja toiset näkee asian eri lailla!

Hyvä postaus. Antaa ajattelemisen aihetta.

Kiitos palautteesta!

Tietkö nää sun hyvinvointi postaukset antaa mulle voimaa, että mullekin muutos on mahdollinen vaikka nyt olenkin vauvavuoden väsymyksestä vasta toipuva. Oon ollu ihan varma, että tuun aina olemaan näin väsynyt ja uupunut. Oon just semmonen, että oon ajatellut et kaikki muutokset pitäisi tehdä heti ja tunnistan tuon saman ajattelutavan terveellisestä ruoasta ja liikunnasta. Ja se masentaa koska just nyt en jaksa. Oon myös nuorempana ahdistunut tosta kuvailemastasi cool girl tavasta. Se on niin turha tapa tuottaa muille pahaamieltä. Mutta itse haluaisin muuttaa ajattelutapaani ruoan suhteen myös omien lapsien takia. Haluaisin, että he voisi kasvaa terveellä ruokasuhteella ja voida hyvin.

Kiitos siis, kun oot kertomut näistä omista kokemuksista vaikka varmasti tulee aina kurjia kommentteja. Mulle nää on ollu merkittäviä ja luo toivoa.

Kiitos paljon viestistä! Ihana kuulla että mun tekstit auttaa jotakuta prosessoimaan omia ajatuksiaan & valaa just sitä uskoa, että se voi tapahtua, vaikka juuri nyt ei sellainen olo olisikaan.

Varmasti ikä on yhtenä vaikuttavana tekijänä tässä!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X