Disclaimerit pelkureille?

Mä olen kuvitellut tosi pitkään, että olen jollakin tapaa poikkeuksellisen suorasanainen. Luulin myös kauan, että mä pystyn sanomaan oman kantani asioihin myös julkisesti: sainhan usein myös palautetta, että olen tästä syystä monen mielestä tosi rohkea.

Veikkaan, että kohtuu moni voi samaistua tilanteeseeni. Ehkä olet ajatellut, että sunkin on helppo puhua suoraan, ja että se on suorastaan osa sun ”brändiä” kotona tai työpaikalla. Mutta oletko koskaan kyseenalaistanut asiaa? Entä jos et olekaan niin rohkea ja suora, kun ensin ajattelet olevasi?

Mulle silmät avautuivat – tässäkin asiassa – terapiassa jo viime keväänä. Eivätkä ne olisi toki avautuneet, jos terapeuttini ei olisi osoittanut tätä asiaa minulle. Hän siis kysyi mun kantaa johonkin asiaan, johon omasta mielestäni vastasin A) suoraan ja B) ihan hyvin. Kun olin saanut sanottavani ulos, hän kysyi, huomasinko, että olin väistänyt kysymystä. Hän saattoi toistaa alkuperäisen kysymyksen, jolloin tajusin, että mun sisimmässä on paljon aidompia vastauksia, joita en uskaltanut sanoa ääneen. Itse asiassa monet asiat oli niin syvälle tungettu, etten edes uskaltanut ajatella niitä omassa päässäni rehellisesti, vaan suolsin suustani automaattisesti jonkin poliittisesti korrektimman vastauksen. 

Kun sitten pysähdyin kysymyksen äärelle, ensin mun sisuskalut valtasi jonkinlainen nolostus ja häpeä. Mun sisälläni olikin ajatus, jota en KOSKAAN voisi sanoa julkisesti. Ai kauheaa, saako näin edes ajatella? Kun sitten terapeutti toisti kysymyksen, aloin sopertaa vastaustani, repeilin nauruun, pidin silmiä kiinni, ja toistelin ”ei helvetti” -alkuisia reploja,  koska tuntui, etten kertakaikkisesti voisi – edes äärimmäisen turvallisessa ympäristössä – kertoa, mitä kysymyksestä ajattelen. Ja jos kerroinkin, iskin perään sataa disclaimeria siitä, kuinka ”toisaalta mä ymmärrän senkin kannan…” tai ”mä tiedän, että tässä on sekin puoli”.

Vaikka nuo tilanteet tuli ihan puskista ja samalla ne myös ravistelivat mun omaa minäkuva, tajusin, kuinka ahtaassa häkissä moni meistä elää. Nykymaailman mustavalkoisuus ja ihmisten tosi vahva jakautuminen eri leireihin vaikka poliittisen kannan suhteen on tehnyt sen, että me on alettu pelätä väärinymmärretyksi tulemista ja ulos sulkemista niin paljon, että aitouden sijaan viljellään turvallisia lauseita silloinkin, kun pitäisi olla rehellinen. 

Kun heräsin tähän käytösmalliini, tuntuu, etten voi katsoa ympärilleni enää samalla tavalla. Näen arkoja vastauksia ja turhia selittelyjä ja disclaimereita KAIKKIALLA. Itse asiassa disclaimerit on koko meidän tämän ajan kommunikaation yksi leimallisimmista piirteistä.

Ja älkää ymmärtäkö väärin: mä olen tosi iloinen siitä, että ihmiset haluaa ymmärtää eri kantoja ja sekin on kiva, että moni meistä osaa ilmaista oman näkemyksensä niin, että tietää, ettei se ole maailman ainoa totuus. Mä en kuitenkaan usko, että edes kymmenen prosenttia ”mutta toisaalta” -lauseista on, varsinkaan somessa, enää laisinkaan ihmisen kykyä ymmärtää muita, vaan suurin osa disclaimer-lauseista kumpuaa pelosta. Pelosta, ettei vaan tulisi nyt väärinymmärretyksi, hylätyksi tai joutuisi pienen tai ison kohun silmään, jos ei muistaisi tuoda esiin ymmärtävänsä myös sitä “toista puolta” tai laajempaa kuvaa. 

Mun pitää ainakin ihan rehellisesti myöntää, että mut on uitettu niin monessa some-kohussa, että tiedän melko hyvin sen, mistä ihmiset saattaa kimpaantua tai mitkä vasta-argumentit vaikka mun postaukselle tulee olemaan. Koska kaikki sellainen ruotiminen ja itsensä jälkikäteen selittely on megarankkaa, mä haluan blokata jo mahdollisimman varhaisessa vaiheessa kaikki tiedossa olevat vihaviestit ja kohut, ja siksi viljelen disclaimereita alvariinsa. Koska jos kommenttikenttään tulee eka ”et varmaan ole ajatellut…” -henkinen viesti, tiedän heti, ettei se jää siihen. Ja tämä sama kaava toistuu some-tileillä, olipa tili elanto vai ei; pieni, iso tai megaiso. Olen seurannut ihan järkyttyneenä joidenkin kavereideni tilejä, joissa naapurin Pirkko tai entisen työpaikan Pekka tulee opastamaan, jos diclaimerit on jäänyt puuttumaan. Siis ihan ihmiset, jotka tuntevat toisensa live-maailmassa, ovat valmiita heti hyökkäämään somessa, jos kokevat ettei tuttava some-päivitys huomio juuri sitä kantaa, minkä he haluavat huomioitavan. 

Tavallaan kieli keskellä suuta kirjoitetut some-päivitykset ovat vielä ihan ymmärrettäviä, mutta terapian oivallusten myötä olen alkanut huolestua siitä, miten disclaimer-viljely tekee ihan normaalille kanssakäymiselle. Ensinnäkin – kuinka paljon tärkeää jää sanomatta? Toisekseen – katoaako aito empatia ja aidosti tarkoitetut ”toisaalta ymmärrän myös kannan x” -tyyppiset lauseet, jos joka väliin luetellaan litania disclaimereita ihan muodon vuoksi? Mistä voin tietää, milloin vastapuoli aidosti ymmärtää myös muita kantoja, ja milloin hän vaan heittää oman mielipiteensä perään listan opeteltuja lauseita, jolla pesee käytännössä kätensä kaikesta siitä, mitä on edellä sanonut?

Olisi hienoa sanoa, että kun oivalsin käytösmallini, aloin rohkeammin kertoa mielipiteeni. Mutta pakko sanoa, että tapa pestä kätensä on juurtunut niin syvään, että siitä on ärsyttävyydestään huolimatta tosi vaikea päästä eroon. Tunnistatko ilmiön?

-Karoliina-

Kuva: Pixabay