Tee parhaasi - paskin neuvo ikinä!

Mä muistan, että mua ja mun siskoja tsempattiin ja lohdutettiin usein lapsena sanomalla “Se riitää, kun teet parhaasi, muuta kukaan ei voi vaatia”. Tällä viitattiin totta kai siihen, ettei meidän vanhemmat odottanut meiltä kymppejä tai stipendejä, vaan haluttiin kannustaa siihen, että jos oman rehkinnän ja kokeisiin luvun jälkeen kokeesta tulikin seiska, se olisi ihan ok. 

Mä olen lapsesta asti ollut itseäni kohtaan (useimmissa asioissa) tosi ankara ja uskon, että vanhemmat kannusti erityisesti minua noilla sanoilla, koska tiesivät, että lukihäiriön vuoksi mä tosiaan jouduin pinnistelemään varsinkin vieraiden kielten kanssa kovastikin. Heidän tarkoitusperänsä olivat siis hyvät. Luultavasti he halusivat, että ymmärtäisin sen, että riitän sellaisena kun olen. Todellisuudessa mä jo silloin koin, vaikken sitä osannut sanoa tai sanallistaa, että parhaansa tekeminen oli jotain sellaista, johon seiskat tai kasit – koulussa tai muuten elämässä – ei riittäisi millään ilveellä. Että ne sanat, joilla he yrittivät lisätä mun armollisuutta itseäni kohtaan, kääntyvät perfektionistipäässäni päinvastaiseksi. 

Olin aina kuvitellut, että olen AINOA ihminen tässä maailmassa, joka kokee “tee vaan parhaasi” -lauseen paineellistavana, mutta kun kuuntelin vähän aikaa sitten IG:ssä Samuli Shintamin reelsiä (@psykolgisamuli), huomasin, etten olekaan ajatusteni kanssa yksin. Ekan kerran ikinä joku sanallisti sen, mitä mä olin kokenut! Samuli nimittäin puhui siitä, ettei ihminen ole useinkaan parhaimmillaan, ja siksi parhaansa tekemisen vaatimus on myös epärealistista. Että olisi paljon parempi sanoa itselleen tai vaikka työkaverilleen, että “riittää, jos teet kohtuullisen hyvin”. Parhaansa tekemisen voi jättää niihin erityisiin hetkiin, jossa oma energia tai toisaalta tilanne vaatii erityishyvää suoritusta. 

Mä uskon, että parhaansa yrittäminen luo paineita erityisesti meille, joiden on vaikea rajata omaa tekemistään tai joilla on taipumusta ylisuorittamiseen ja perfektionismiin. Varsinkin kouluaikoina mun oli aivan mahdottoman vaikea antaa periksi mistään, vaan halusin olla superhyvä myös sellaisissa kouluaineissa tai harrastuksissa, jotka ei lopulta edes kiinnostaneet minua. Nyt kun mietin, mulla olisi voinut olla vielä kivemmat koulu- ja lukiovuodet, jos en olisi hikuttanut niin samperin paljon, koska jollakin vitosluokan bilsan numerolla ei ole elämän kannalta mitään väliä. Vaarallista tässä on toki se, että monihan jatkaa sitä samaa rataa työelämässä ja aikuiselämässä, koska parhaansa yrittämisen kulttuuri elää joissakin meissä niin vahvasti. Lopulta paras versio itsestään on tosi harvoin, mutta jos jahtaa vaan sitä, voi olla varma, ettei koskaan ole tyytyväinen tai onnellinen. 

Mä tunnistan edelleen, että mun on vaikea tyytyä keskinkertaiseen niillä elämänsaroilla, jotka on mulle tärkeitä. Ja vaikka kuinka yritän muistuttaa itseäni, että välillä väkisinkin kaatuu ja munaa, koen tosi suuria morkkiksia silloin, kun asiat ei mene oman toiminnan osalta putkeen. Koska totta helkkarissahan myös siellä kaikkein tärkeimmilläkin elämänalueilla välillä mokaa ja pahasti! Silti mä ajattelen, että vaikken ole valmis (ja tuskin olen koskaan), tässäkin asiassa voin silti oppia. Esimerkiksi se on jo huimaa parannusta, että valitsee 1-3 asiaa elämästä, joihin haluaa panostaa PARHAANSA, ja päättää, että muut asiat saa mennä miten menee. 

Mä opettelen kohtuullista tekemistä jatkuvasti. Ja on sairaan mahtavaa huomata, että elämä kantaa, vaikka asiat tekee välillä ihan puolivillaisesti tai jopa huonosti. Meillä on esimerkiksi koko ajan sotkuisempaa kuin toivoisin. En jaksa olla fiksu rahankäyttäjä tai ennakoida ruokatarpeita, vaan tilaan jääkaapin täyteen Woltin kauppapalvelusta, kun ruoka loppuu kesken. Menen joskus meikit naamalla nukkumaan. Unohtelen lasten hoitokasseista asioita. En lähettele joulukortteja tai muista ihmisten syntymäpäiviä (paitsi jälkikäteen). Teen jatkuvasti mokia ja keskinkertaisuuksia. Olen huono, kehno, keskinkertainen ja välttävä.

Ja tästä huolimatta – oikeasti juuri tästä syystä – olen onnellisempi kuin koskaan. Koska elämä ei ole täydellistä, parastaan ei voi tehdä koko ajan, ja siksi epätäydellisyyden hyväksyminen on ainakin itselläni ainoa keino elää hetkessä. Onnellisena. Kohtuullisen onnellisena. Koska siinäkään asiassa ei voi koko ajan tulla vaan kympin päiviä.

-Karoliina-