Saako toivoa, että mies olisi miehekäs?

Myönnän, otsikkohan oli provo. Harvoin enää harrastan (tarkoituksella) moisia, mutta jotenkin tämä aihe huusi provo-otsikkoa. Joten nyt se on sanottu: disclaimer. Mutta on mulla asiasta ihan oikeaa sanottavaakin.

Katselin viime viikolla instaa, kun silmääni osui Kuuselan Viivin IG-päivitys siitä, että hän oli ollut hyvillä treffeillä. Viivi kirjoitti, että mies oli hakenut hänet, oli kuunnellut hänen juttujaan aidosti kiinnostuneena, ja treffien päätteeksi mies oli maksanut laskun ja vienyt takaisin kotiovelle. Viivi kertoi, ettei aio jatkossa tyytyä enää vähempään. “Naiset, herrasmiehiä niiden puhtaissa maskuliinienergioissa on vielä olemassa. Ensimmäistä kertaa elämässä mulla oli sellainen olo, että saan olla huoletta 100% nainen.”

Luin Viivin tekstin ja ajattelin, että ihanaa, että joku jaksaa jakaa juttuja vielä kivoista treffeistä. Monestihan somessa jaetaan ne kaikista eeppisimmillä tavoilla kauheimmat kokemukset. Heti samaan hetkeen – vanhana kehäkettuna – ajattelin, että kuinkahan paljon paskaa tästä postauksesta Viivi saa. Sisälsihän postaus iloa, onnea ja toisaalta monia perinteisiä sukupuolinormeja, ja kaikki nämä aiheuttavat tunnetusti nettivihaa.  Ja kun parin tunnin päästä palasin someen, huomasin, että vastaus  kysymykseeni “kuinkahan paljon paskaa” oli selkeä – paljon. 

Viivin teksti oli kirvoittanut jos jonkinmoisia kommentteja. Toiset iloitsivat hänen puolestaan hyvistä treffeistä, mutta paljon oli myös kommentteja, joissa häntä pidettiin gold diggerina (kotoa haku tarkoitti, että nainen voisi tsekata miehen automerkin) ja olipa hurjimmissa kommenteissa kerrottu myös siitä, että nainen, joka iloitsee, että mies tarjoaa ja kuskaa, on häpeäksi tasa-arvolle. Että turha tässä mitään naisen euroa tuon jälkeen vaatia, kun koko treffit oli väärin naiseutta kohtaan, suorastaan patriarkaatin tukemista. 

Ymmärrän hyvin ihmisten reaktiot, koska Viivin kirjoittamien asioiden sanominen ääneen tuntuu olevan nykyisin sosiaalisesti epäkorrektia. Toisaalta tiedän, että tosi moni heterosuhteessa elävä ihminen kaipaa kumppaniltaan juurikin niitä miehisiä tai naisellisia – jopa vähän stereotyyppisiä – piirteitä ikään kuin vastapariksi itselleen ja oman sukupuolensa ilmentämiselle. Koska mä en tunne Viiviä, enkä voi kun arvailla tätä (väärin-)ymmärrysten verkkoa minkä hänen tekstinsä kirvoitti, ajattelin valaista asiaa omasta näkökulmastani. Ihan vaan siksi, että mua surettaa kauheasti tällainen mutkat suoraksi -ajatusmalli. Ei asiat ole joko tai, vaan usein niissä on harmaan sävyjä. 

Mä koen, että mun ja mun miehen suhde on monella saralla todella tasa-arvoinen. Olen ollut erilaisissa suhteissa elämässäni, kasvanut itsekin monella tapaa, mutta tässä elämänvaiheessa ja iässä mä en voisi kuvitellakaan eläväni suhteessa, missä en kokisi meidän olevan tasa-arvoisessa asemassa. Me ei välttämättä tehdä kaikkia samoja asioita, eikä kirjata kotitöitä ja omia menoja Exceliin, mutta on selvää, että elämme samojen sääntöjen, velvoitteiden ja vapauden alla. Koen, että tasa-arvo on sitä, ettei kumpikaan ole erikoistunut mihinkään hommaan kotonamme niin, ettei toinen voisi tätä asiaa hoitaa. Tasa-arvo on sitä, että vastuu lapsista, taloudesta ja ilmapiiristä on molempien vastuulla. Tasa-arvo on sitäkin, että molempien työt, harrastukset ja tunteet on yhtä tärkeitä. 

Tasa-arvo ei kuitenkaan sulje sitä pois, etteikö me toteutettaisi jossakin asioissa perinteisiä naisen ja miehen mallia. Hän esimerkiksi hoitaa automaattisesti jotkut autonkatsastukset tai ruohonleikkuut, minä puolestaan hankin lapsille vaatteet ja pohdin, kuinka muistettaisiin päiväkodin aikuisia jouluisin. Tämähän kuulostaa aivan viiskytlukulaiselle työnjaolle, ja olisikin sitä, jos keskityttäisiin vain näihin yksittäisiin seikkoihin. Kun katsoo taas koko meidän parisuhteen tai perheen dynamiikkaa, häviää tuollaiset yksittäiset asiat isompaan kuvaan.  Viitaten Viivin IG-keissiin, tarkoitan, että joskus joku yksittäinen teko/työnjako/tapa voi vaikuttaa aivan aataminaikaiselle, vaikka todellisuudessa taustalla olisi ihan nykyaikaiset, tiedostavat ihmiset, joiden mielestä nainen ei kuulu nyrkin ja hellan väliin, eikä miehen kuulu elättää perhettä. Silläkin uhalla, että jotkut meidän parisuhteen/perheen tavat tai työnjaot voi ulkopuolisista vaikuttaa vanhanaikaisille, mä itse asiassa vierastan todella paljon sitä, että joitakin perheille/parille toimivia tapoja tulisi muuttaa vain siksi, että väkisin käännetään joka asiassa roolit “nurinpäin”, ettei vahingossakaan some/naapurit/ystävät luule, että tässä ei oltaisi moderneja ihmisiä. On totta kai helkkarin hyvä kyseenalaista rooleja ja työnjakoa, mutta jos mulla ei ole vaikkapa mitään sisäistä paloa, intoa tai taitoa selvittää telkkareiden teknisiä ominaisuuksia, jätän homman kyllä aivan mielellään puolison tehtäväksi, jos häntä kiinnostaa. Itse taas ihan luonnostani esimerkiksi rakastan lasten vaatteiden tarjoushaukkailua ja etukäteen kausivaatteiden hankintaa, ja siihen ei puolisolla taas ole mielenkiintoa.

Se mikä tulee taas Viivin mainitsemiin treffeihin, ajattelen niin, että on täysin ok nauttia siitä, että pitää perinteisistä miesten ja naisten välisistä soidinmenoista deittailuvaiheessa. Yksi syy siihen, miksi mä vaikkapa viehätyin ja viehätyn aviopuolisostani edelleen on se, että hänessä on sellaisia miehisiä piirteitä, joita minussa ei ole. Ja että hän noudattaa sellaisia tiettyjä miehiin liitettyjä käytöstapoja, joita toiset pitävät jo vanhanaikaisena. Minusta on esimerkiksi kivaa, kunnioittavaa, että hän avaa ovet, kantaa painavimmat ostokset, ottaa lippiksen pois ruokapöydässä ja auttaa multa takin päälle ja pois, jos mennään vaikkapa syömään ravintolaan. Jos joku pitää tällaista junttina tai vanhanaikaisena, ymmärrän tämänkin kannan. Eräs feministiystäväni loukkaantui, kun entinen poikaystäväni yritti kantaa hänen kassinsa autosta. “Pidätkö sä mua jotenkin heikkona, jaksan varsin hyvin itse”, hän sanoi. Mä kuitenkin ajattelen asiasta toisin. Vaikka osaan ja pystyn itse, pidän siitä, että puoliso kunnioittaa käytöstavoilla minua ihmisenä ja myös naisena. En voi väittää, etten kiinnittäisi joka kerta huomiota sellaisiin perheisiin, missä mies kävelee kauppakeskuksessa yksin edellä ja nainen kantaa lapset ja kassit… vaikka nainen siihen ihan varmasti pystyisi itsekin.

Se, että nainen pitää tietyistä miehisistä piirteistä tai miehiin liitetyistä käytöstavoista, ei tarkoita mielestäni sitä, etteikö voisi ymmärtää, että naisten ja miesten sukupuoleen, ja koko tähän kahtiajaotteluun, liittyy kasapäin ahdasmielisiä odotuksia. Ja sekin on totta, sukupuoli ei tietenkään pelasta mitään, jos ihminen ei muuten ole sopiva. Silti näen, ettei ole väärin, jos viehättyy sukupuoleen perinteisesti liitetyistä ominaisuuksista. Kaikki se ei ole toksista, eikä se, että pitää vaikka pitkistä miehistä tai möreästä äänestä, kerro välttämättä feminismistä yhtään asiaa. 

Näihin tarjoamisasioihin en tosin osaa sanoa mitään. Ehkä ne on sellainen tapa, jota itsekin pidän vähän vanhanaikaisena. Toisaalta jos joku haluaa tarjota deiteillä – mies tai nainen – musta se on ihan ok. Ja siitäKIN saa iloita, jos kokee, että illallisen tarjoaminen on osa kunnioitusta. Koska meillä on miehen kanssa yhteiset rahat, me “tarjotaan” ristiin ja rastiin, kun ollaan syömässä. Hassua on toki se, että aina kun pyydetään yhteinen lasku, lasku tuodaan aina miehelle. Mun pitää erityisesti pyytää maksupääte aina itselleni. 

Sellaista! Vähän ajatuksenvirtaa. Pähkinänkuoressa näin: on täysin ok nauttia sukupuolestaan ja jos treffikumppani ei ole samaa sukupuolta, saa tästäkin ja tietyistä sukupuoleen liittyvistä soidinmenoista myös viehättyä ilman, että se kertoo mitään siitä, onko tasa-arvoisen suhteen kannalla vai ei. Jos leikki on molemmille ok, eikä luo paineita, en näe mitään syytä, miksi näin ei voisi olla. 

Mitä sä tuumit tästä aiheesta?

-Karoliina-