Terveystiistai. Hyvinvoinnissakin on pahoja päiviä.

Mä koen, että olen tehnyt viimeisen vuoden aikana valtavia harppauksia koskien mun hyvinvointia. Liikun enemmän, syön tasapainoisemmin, nukun pidempiä pätkiä, olen tiputtanut alkoholin kulutuksen minimiin, osaan jakaa paremmin aikani työn ja vapaa-ajan välillä, ja ennen kaikkea olen työstänyt omia sisäisiä lukkojani terapiassa (ja muutenkin) niin, että useammin herään hyvään aamuun. On kiva olo henkisesti ja fyysisesti. Sanoisin, jopa rento, vaikkei rentous ainakaan ennen ole ollut minua kuvaava termi. 

Kun tekee monta muutosta kerralla tai perätysten, ja huomaa, miten valtavan hyvä olo näistä muutoksista tulee, voi helposti tulla myös sellainen olo, että kaikki olot tässä elämässä on omissa käsissä. Että tuosta vaan, päättämällä ja tekemällä, on aina ja ikuisesti hyvä fiilis. Mutta eihän se niin mene! Koska: ihmisiä tässä vain ollaan. Ja tämän asian hyväksyminen ja tajuaminen on vienyt multa hetken jos toisenkin.

Vaikka mun koko elämäntapamuutoksen teemana on ollut juurikin (ah niin trendaava) armollisuus, huomasin tänä keväänä, että joskus unohdan armollisuuden matkalla kohti hyvinvointia. Mun on ollut ihan helppo kuunnella kehoani, ja jättää menemättä lenkille, jos sille tuntuu. Tai jos olen halunnut syödä grillisafkaa salaatin sijaan, en koskaan koe tuollaisesta paineita. Edellämainitut valinnat on mun mielestä juurikin hyvinvointia ja tasapainoa silloin, kun päätös on tullut mun omasta tahdostani. Sen sijaan mun on ollut supervaikea hyväksyä sitä, että joinakin päivinä asiat ja olot menee perseelleen, vaikka tekisinkin kaiken “oikein”.

Esimerkiksi sunnuntaina mä menin nukkumaan tosi aikaisin ja oikein fiilistelin etukäteen, miten ihanaa on aloittaa uusi viikko virkeänä. No. Sitten elämä tuli väliin, heräsin lasten touhuihin liian monta kertaa jossakin herkässä vaiheessa mun unea, enkä lopulta saanut enää kahden jälkeen enää ollenkaan unta. Pyöriessäni sängyssä mua vitutti ensin aivan armottomasti (eikä se varsinaisesti auttanut saamaan unesta enää kiinni), kunnes lopulta kömmin puoli viiden jälkeen ylös ja aloitin päivän. Siinä kahvia juoden alkoi asiat mennä taas mittasuhteisiin. Piti ihan sanoa itselleni sisäisesti, että “Mulle tuli nyt yksi huono yö tähän väliin. Harmi, mutta lopulta sillä ei ole mitään väliä.” Jollakin tapaa se, että on saanut kiinni hyvinvoinnista, on tehnyt musta suoranaisen “hyvinvointiaddiktin”, koska usein yksikin huonovointinen — esimerkiksi vaikka sellainen väsymyskrapulapäivä — saa olon helposti tosi huonoksi henkisesti joksikin aikaa. Veikkaan sen johtuvan siitä, että noissa oloissa mä palaan tosi helposti jonnekin tosin huonovointisen elämänvaiheeni alkulähteille. Alkaa pelottaa, jos ei saakaan enää kiinni hyvästä olosta.

Aivan samalla tavalla olen kokenut morkkista “epäonnistumisista” henkisten olojen kanssa. Mulle tuli keväällä pitkästä aikaa, pitkässä sosiaalisen tilanteen kuormassa, tosi paska ja kireä fiilis. Sellainen ylikuormitustila, mikä mulle tuli ennen vanhaan tosi usein jo pienimmästäkin sosiaalisesta kuormasta. Tiedän ja tiesin tuolloinkin, että reaktio oli mulle, introvertille, ihan tyypillinen, mutta olin pettynyt itseeni, koska en ollut pitkään aikaan kokenut niin voimakkaita negatiivisia oloja. Kun sitten tihrustin itkua ja sopersin, että “Luulin kehittyeeni, mutta olenkin edelleen ihan tässä samassa pisteessä!”, katsoi A mua tosi myötätuntoisesti ja toisaalta vähän huvittuneesti. “Mitä sitten, jos yhden kerran on tuollainen olo. Sä olet tuhat kertaa rennompi kuin vaikka vuosi sitten, joten pientä armoo ny taas ittes kanssa.” Tämä kommentti oli ihana ja mua alkoi ihan naurattaa. Tuli sellainen fiilis, että “perkele, näinhän se just on!” Vaikka pääasiassa voikin vaikuttaa omaan hyvinvointiinsa, aina ei voi ja sekin on aivan ok.

Tunnistatko ajatukseni omassa elämässäsi? Onko sulla jokin osa-alue, jonka saralla olet tehnyt hyvinvointitekoja, ja joissa droppaaminen ottaa erityisen kovasti luonnon päälle?

-Karoliina-