Heippa sunnuntai-iltaan! Uskomatonta, mutta totta – eka lomaviikko on kohta jo takana. Jännää, miten vuodessa on 52 viikkoa, mutta neljälle kesäviikolle latautuu niin paljon odotuksia… ja talvisin luulee, että neljä viikkoa kestää ikuisesti.
Toisaalta. Onpahan kulunut viikko tarjonnut enemmän äksöniä, ystäviä ja rentoja hetkiä kuin monikaan talven kuukausi. Alkuviikosta me tosiaan oltiin Turussa ja Naantalissa, keskiviikko ja torstai meni puolestaan siinä, kun mun ystävä tuli lapsineen Helsingistä moikkaamaan meitä Tampereelle. Oli ihanaa hengailla vaan omassa pihassa, ruokkia iso porukka kerralla ja katsoa, kun lapset oli vesisotaa.
Perjantaiaamusta A:n siskontyttö tuli meille viikonlopuksi hoitoon, ja mahtuipa viime viikon päiviin myös yhdet jättikokoisen porukan leikkipuistotreffit, pienen vauvan nuuskuttelua, vanhojen naapureiden visiitti Tampereelle, upeita kirppislöytöjä ja aamupalatreffit (ja pikkuisen töitä) tänä aamuna.
Näin lomalla mä olen urheillut vielä enemmän fiilispohjalla kuin arkena. Kokeilin alkuviikosta Holiday Clubin kuntosalia, torstaina tein ystävän kanssa aika hurjan henkselijuoksu-rapputreenin, ja perjantaina – ekan kerran ikinä (!) – menin salille vain ja ainoastaan venyttelemään. Tosin eilen juostiin ystävän kanssa lenkki. Sen päälle saunottiin Kuumassa ja saatiin illallisseuraksi vielä yksi ystävä ja vauvakin.
Eka lomaviikko oli kyllä aivan täysi kymppi! Kun perjantaina esikoinen kysyi, voiko hänen ystävä tulla meille “vaikka meillä on jo vaikka ketä nytkin kylässä” sanoin, että totta kai, kyllä aina yksi lapsi mukaan mahtuu. Hauskinta onkin huomata, että kun ympärillä on ihania ihmisiä ja ovi kirjaimellisesti koko ajan auki, ei kyläilyyn ole isoa kynnystä vaan kaikki tapahtuu mutkattomasti.
Tai no. Yhdessä asiassa lomalla on enemmän mutkia kuin arjessa. Nimittäin lasten nukahtamisessa illalla…mutta kaikkeahan elämässä ei voi saada!
-Karoliina-
Kommentit (6)
Tämän postauksen jälkeen olen satavarma että olet sekoittanut introvertin ja extrovertin määreet kun kuvailet itseäsi.
Tuntuu pahalta niiden lasten puolesta kenen kuvia julkaiset. Vaikkeivat he ole ”julkkuja” niin kun sinä ja lapsesi niin jokaisella, varsinkin lapsella, on oikeus siihen ettei heidän naamansa ole somessa. Heistäkin kasvaa aikuisia, jotka eivät välttämättä tahdo, että heidän lapsuudenkuviaan on jaettu nettiin.
En tietenkään julkaise kenenään kuvaa ilman lupaa. Kysyn aina, kerta toisensa jälkeen luvan vanhemmalta/aikuiselta itseltään, vaikka tiedän varmuudella, että joillekin perheille se on aina ok.
Vaikka vanhempi antaa luvan ei se tarkoita, että kyseinen lapsi haluaa itse kuviaan nettiin, varsinkaan aikuisiällä. Ristiriitaista, että kysyt vanhemmilta luvan tehdä jotakin minkä olet itse vanhempana päättänyt olevan lastesi edun vastaista. Itse en missään nimessä tahtoisi lapsuuskuvieni olevan jonkun vanhempieni sen aikaisten tuttujen somekanavissa.
Mikäli se on ristiriitaista, että kunnioitan jokaisen perheen omia (some)sääntöjä, enkä tuputa oman perheemme mallia muille, syyllisiä ollaan 🙋
Mä ajattelen, että isoilta lapsilta kysytään sekä aikuisten, että lasten itsensä lupa, mutta vaikka 5-vuotias ei ole musta kykenevä tekemään tällaisia(kään) päätöksiä itse.
Siinä olen samaa mieltä, että lasten näkyminen somessa on asia, jota kannattaa pohtia. Mulla ei ole kuitenkaan vastauksia oikeisiin tai vääriin toimintatapoihin.
Superhyvä huomio! Olen itsekin miettinyt, mitä mulle on tapahtunut 😆