Ei parisuhteessa tai perheessä tarvitse olla koko ajan yhdessä
Mä vietin viime lauantain ja osan sunnuntaipäivästä yksin lasten kanssa kotona, kun mies oli lunastamassa viimevuotista syntymäpäivälahjaansa ystäviensä kanssa golf-reissulla. Mies lähti reissuun aikaisin lauantaiaamuna, ja me suunnattiin heti kympin jälkeen lasten kanssa kirjastoon. Päivää jatkettiin meidän pihassa hengaillen. A:n sisko ja tyttöjen serkku kävi kylässä, ja iltapäivällä mä leivoin omien ja naapurin lapsen kanssa pullaa. Ja kun lopulta pienet tytöt nukahtivat kasin aikoihin, me roudattiin esikoisen kanssa herkut alakertaan ja katsottiin — mitäpä muutakaan — kuin Gilmoren tyttöjä tykiltä. Kun esikoinen sitten nukahti viereen ja mä jatkoin valvomista hetken kirjan parissa, mietin, miten ihana ja onnistunut päivä oli takana. Enkä tarkoita tällä oikeastaan sitä, mitä tehtiin, vaan sitä, millainen fiilis päivässä oli ollut. Koin, että päivä oli kokonainen — minä olin kokonainen!
Kun muutin Tampereelle 2017, mun oli tosi vaikea olla kotona tai ihan kaupungissa ilman A:ta. Vaikka päätös siihen, että me muutettiin F:n kanssa Helsingistä Tampereelle (eikä A Tampereelta Helsinkiin) oli yhteinen ja juuri sitä, mitä minä halusin, tuntui yksinolo mulle pitkään tosi kurjalle. Enkä tarkoita tällä nyt tietenkään mitään työpäivän aikaa, harrastuksia tai satunnaisia iltamenoja, mutta yksinolo vaikkapa yön yli tai viikonlopun ajan tuntui epämiellyttävälle. Ja itse asiassa vielä silloinkin, kun olin jo muuten hyvinkin kotiutunut Manseen, koin, että yksinolo (tai yksin lapsen/lasten kanssa olo) tuntui aina sille, että mun piti kauheasti yrittää ja tsempata, että sain päiviin sen saman ilon ja rentouden kuin yhdessä ollessa! Mun piti buukata päivät täyteen tapaamisia ja vieraita, jotta en “muistaisi”, että jotain puuttui. Jollakin tapaa A:n läsnäolo teki mulle Tampereesta ja kodista kodin… ehkä siksi, että ilman häntä en olisi varmasti ikinä eksynyt tänne asumaan.
Vaikka noista ahdistavista yksinolon hetkistä on vuosia, eikä samanlaisia tuntemuksia ole ollut aikoihin, konkretisoi viikonloppu lopulta sen, miten paljon asiat muuttuvat, kun ihminen itse muuttuu sisäisesti. Ja toisaalta myös sen, miten perhe-elämä ei ole stabiilia eikä koko ajan samaa. Se, missä ennen koin oloni yksin “vajavaiseksi”, nyt koen, että päivät erossa on kivaa maustetta ja tuo lisää iloa niihin hetkiin, kun saadaan olla koko viisikko koolla. Se, missä ennen ajattelin usein, että päivät yksin lasten kanssa olivat rankkoja, nyt jopa nautin siitä, ettei tarvitse aina sovittaa molempien aikuisten toiveita ja tapoja yhteen, vaan välillä voi tanssia menemään yksinvaltiaana.
Vaikka teimmekin lasten kanssa viikonloppuna vaikka mitä kivaa, erona vanhaan oli se, ettei mun mielestä välttämättä olisi TARVINNUT tehdä. En ollut buukannut ohjelmaa etukäteen, en pelännyt tylsistyväni ilman toista aikuista, enkä tehnyt kauaskantoisia suunnitelmia. Me mentiin flown ja eteen tupsahtaneiden tilanteiden mukaan. Meidän naissakki, välillä kolmisin, välillä neljästään, ja aina silti yhtä kokonaisina.
Olen miettinyt viime aikoina myös sitä, miten käsitykseni hyvästä perhe-elämästä ja perheajasta on muuttunut vuosien saatossa. Joskus aikaisemmin ajattelin, että olen kokonainen ja perhe-elämä vasta silloin täyttä, kun kaikki viisi ollaan kotona. Jokin aika sitten kuitenkin havahduin siihen, että jos odotan vain viidestään vietettäviä hetkiä, jää moni muu ihana hetki nauttimatta. Ettei kivoja tapahtumia, hyvää leffaa, pullanleivontaa tai retkeä voi jättää siksi tekemättä, että joku tai jotkut viisikosta puuttuvat. Yhdessä hetkessä kivaa tekemistä keksitään kahdelle, joskus neljälle, toisinaan kolmelle ja joissakin tapauksissa viidelle. Joskus sakkiin otetaan toisia perheitä tai ystäviä iso ryhmä mukaan, eikä sekään tee tilanteesta ainakaan huonompaa.
Näitä asioita olen toki käsitellyt näin uusperheellisenä jo siitä asti, kun F oli viisivuotias, mutta viime vuodet ovat tuoneet meille eteen uudenlaisia arjen tilanteita. F kasvaa ja kaverit kiinnostavat usein enemmän kuin jokin (ennen vanhaan) kiva tekeminen perheen kanssa. Kaksoset kasvavat myös, ja samalla mun A:n ja työt vievät meitä yhä useammin tapaamisiin, joita ei voi suorittaa päiväkotipäivän aikaan. Näin ollen perhe väkisinkin jakautuu, eroaa, liittyy yhteen ja muotoutuu taas uusiksi ryhmiksi, non-stoppina, monta kertaa viikossa. Mutta mikä parasta — se on ihan fine!
Ehkei käsitykseni siitä, miten parisuhteessa tulee olla yhdessä ja miten perheessä kuuluu olla kimpassa, kuitenkaan eroakaan juuri yhtään toisistaan. Ajattelen, että molemmissa kyse on siitä, miten sinut on itsensä ja omien ajatustensa kanssa: kuinka paljon uskaltaa ja luottaa omaan kykyynsä olla ehjä ilman, että tarvitsee siihen muita tueksi? Ja toisaalta: miten vahvasti luottaa siihen, että ollaan yksikkö ja tiimi, vaikkei koko ajan nyöhjätäkään kylki kyljessä?
Miten sä ajattelet näistä asioista?
-Karoliina-
Kommentit (40)
Mä en tiedä enkä tunne uusperhe-elämää, koska en ole sitä ikinä elänyt.
Usein olen ystäviltäni(uusperheellisiä) kuullut, että se on enemmän haastavaa ja monimutkaista kuin ihanaa.
Minusta toisen elämän ja elämäntavan arvostelu, etenkin julkisesti, on ajattelematonta jo senkin vuoksi, ettei toisen elämää voi/pysty elämään. Enkä minä kyllä haluaisikaan.
Samoin joidenkin jatkuva neuvominen, pyytämättäkin, on rasittavaa. Ihan kuin tietäisivät asiat paremmin.
No, voin sanoa, etteivät tiedä.
Toinen juttu on nämä toisen puolesta mielensäpahoittajat. Heistä minulla tulee mieleen hovi, joka ympäröi ko. ihmistä ja on joojoo- naisia, jotka käyvät erimielisen kommentoijan kimppuun kuin hyeenat.
Minusta sometyötä tekevät ovat itse parhaita vastaajia saamaansa kritiikkiin, jos näin haluavat. Siihen ei tarvita legioonaa hyssyttelijöitä, jotka ”filtteröivät”, kukin oman makunsa mukaan, kommentteja. Ja syyllistyvät itse juuri siihen, mistä toisia kritisoivat.
Ovat itse suvaitsemattomia, kun yrittävät osoittaa toisten suvaitsemattomuutta.
Meistä jokainen voi elää vain tätä hetkeä, omaansa. Eilinen on mennyt ja huomisesta emme tiedä, onneksi.
Ihanaa elokuuta kaikille🧡
Kuinka usein teillä on siis tilanne, että sä olet lasten kanssa esim. viikonlopun ainoana vanhempana, niin ettei kukaan mummi/kummi tuu seuraksi yökylään vaan hoidat omat lapset ilman apukäsiä?
Lukuunottamatta jotain aivan satunnaisia kertoja, meillä ei koskaan ole kukaan mummi tai kummi yökylässä, koska meillä ei ole käytännössä tilaa. Päivällä toki ihmisiä kyläilee, oli kotona yksi tai kaksi aikuista!
Erikoista tässä oli se että et tunne itseäsi yksinäiseksi kun olet yksin. Vain sillon jos lapsesi ovat sinun seurassa, mutta miehesi ei.
Jos ymmärsin kommenttisi oikein, niin ei pidä paikkaansa. Koin tuolloin itseni yksinäiseksi ihan täysin yksin ollessani, en vain silloin kun olin lapsen/lasten kanssa ilman puolisoa.
Olenkin aina ihmetellyt teidön joka viikkoista kalenteri synkkausta, mutta tässä taisikin tulla syy. Sun on täytynyt olla joka viikko selvillä missä miehesi menee ettet jää lasten kanssa yksin? Sitä en ymmärrä miksi tunnet itsesi yksinäiseksi vaikka seurana on ollut perheenjäseniä?
Meillä on aktiivinen perhe missä kaikilla omia menoja ja paljon vaihtuvia tilanteita. Kumpikin aikuinen pystyy pyörittämään arkea lasten kanssa, nappaamaan ne mukaan vaikka omiin treeneihin. Ei niitä ole mahdollista joka viikko kalenteriin lyödä.
Kuten postauksessa kirjoitinkin, ja täälläkin kommenteissa tainnut mainita, että nämä kokemukset, mistä kirjoitin, ovat menneisyydestä. Ajalta ennen kalenterisynkkaus-rutiinia. Meillä synkataan kalenterit siksi, ettei olla vaikka samaan aikaan työreissussa tai tiedetään, kumpi ehtii hakea lapset päikystä tai viedä harrastamaan.
Sulla taitaa Karo olla ”yksinolo” ahdistavaa vain sillon kun sun pitäisi olla lastesi kanssa ilman toista aikuista?
Yksinolo tuolloin ahdisti ihan oikeasti ihan pelkästään yksinkin oman itseni kanssa, vaikka sellaisia hetkiä toki äitinä oli harvemmin. Nykyään musta on ihana olla myös täysin yksin itseni kanssa.
Todella tunnistan tunteen! Mulla liittyen lasten poissaoloon, ei niinkään puolison.
Kun osa lapsista elää vuoroviikkoelämää, huomasin vuosia sitten eläväni vain lapsiviikoille. Jos tein suunnitelmia viikoille, jolloin isot lapset pois, tuntui ne menevän ”hukkaan” kun ei ollut kaikki lapset kotona siitä nauttimassa. Ihan kuin koko muun perheen ja pienten lasten pitäisi ne viikot vain odottaa pause-tilassa ja jättää elämättä mitään kivaa. Höh. Siitä ajatuksesta piti opetella pois.
Toki ajan myötä moni muukin kipuilu lapsista erossa olosta on helpottunut.
Ihanaa että sullakin nyt hyvä olla!
Vähän sama tunne siis, mutta eri ihmisten kanssa. Varmasti tuollaisessa kuvailemassasi tilanteessa helposti alkaakin himmailemaan ja säästelemään siihen, kun kaikki ovat paikalla, vaikkei siihen olisi varsinaisesti syytä tai siinä järkeä.
Ihanaa myös, että kipuilu on vähentynyt. <3
Onpas surullisia kommentteja täällä, kuvastaa hyvin nyky-ihmisten kyvyttömyyttä asettua toisen asemaan. 🙁
Minulla on vastaavia kokemuksia, joita olen tähän päivään mennessä työstänyt ja mennytkin eteenpäin (joskaan en täysin ole vielä perillä).
Asumme mieheni kotipaikkakunnalla ja hän tekee reissutyötä. Ensimmäiset vuodet lasten kanssa olivat vaikeita, sillä esimerkiksi viikonloppuisin koin, ettei minulla ole ns. ”omaa verkostoa”. Ne viikonloput, kun mies oli poissa, tunsin oloni avuttomaksi ja yksinäiseksi. Minulla ei ollut vanhempia keiden luona piipahtaa lasten kanssa, ei omia lapsuuden ystäviä keiden luo mennä spontaanisti, vaan kaikki verkostot olivat uusia ja vaativat enemmän ponnisteluja. Samaan aikaan kaupunki tuntui vieraalta, vaikkakin hyvin rakkaalta ja osittain minun toiveestani olimme tänne muuttaneetkin. Ensimmäisen vuoden syksynä aloin saamaan jopa paniikkikohtauksia, kun tiesin, että jään lasteni kanssa yksin viikonlopuksi. Mietin, mikä minussa on vikana.
Vuodet vierivät ja aloin saamaan omia verkostoja ympärille. Lapset kasvoivat ja he alkoivat saamaan omia ihania ystäviä. Miten onnellinen olenkaan nykyään, kun talo on täynnä omien lasten lisäksi heidän kavereitaan ja koen, että he ovat tärkeä osa minun elämääni.
Pointtina tässä ehkä se, että ihminen joka on aina asunut samassa kaupungissa tuttujen katujen ja verkostojen keskellä, ei välttämättä pysty samaistumaan meihin ”muuttolintuihin”. En silti vaihtaisi nykyistä asuinkaupunkiamme mihinkään ja olemme tällä hetkellä hyvin onnellisia. Lapset ovat jo teini-ikäisiä ja nykyään odotan niitä hetkiä, kun saan tehdä yksin lasten kanssa jotain. (Tai koko perhe, sillä nekään hetket eivät lasten kanssa ole enää itsestäänselviä. Kaverit ja harrastukset lohkaisevat aika ison osan arjesta.)
Tulipas pitkäs sepustus, pahoittelut 😀 Kiitos kuitenkin Karoliinalle tästä blogipostauksesta ja onpa hienoa kuulla, miten teilläkin tämä on notkahdellut uomiinsa. <3
Ihmisille yleisesti toivoisin lisää empatiakykyä, pientä suodatinta suoltaa kaikki tökeryydet nettiin ja yhteen hiileen puhaltamista. Myös anonyymissa kommenttiboksissa. 🙂
On kyllä hyvin samantyylisiä kokemuksia sinulla, ja sanoitit ne tosi hyvin. Ihana, että asiat sielläkin asettuneet hyvästi! Ja kiitos pitkästä viestistä ja itsesi avaamisesta!
Kuulostaa tutuilta tuntemuksilta! Itse olen huomannut näiden ei niin miellyttävän fiilisten helpottaneen lapsen kasvun myötä. Vauvan ja taaperon kanssa kun on ihan erilaista, kun vaikkapa viisivuotiaan kanssa. Isompi lapsi on jo ihan erilailla seurallinen ja voi touhuta asioita vapaammin tuijottamatta jatkuvasti kelloa (päiväunia) ja missä voi lämmittää soseita yms. Vauva aikana sitä erilailla toivoi perheen yhteistä olemista, koska siitä puolisosta on itselle seuraa 😅 nyt on niin helppo lähteä vaikka lapsen kanssa ulos syömään, elokuviin, uimaan jne mikä on myös itselle mieluisaa puuhaa!
Se on kyllä totta, että monet asiat muuttuvat sitä myöten, kun lapset kasvavat. Kotonaolo ja menemiset, ja juurikin nuo ”missä soseet saa lämpimäksi” -suunnittelutarpeet vähenevät sitä myöten mitä enempi ikää lapsille tulee.
Olen kai hyvin monessa suhteessa toisin ajatteleva ja toimiva.
Viihdyn ilman pelkoa pärjäämisestä hyvin pitkiäkin aikoja lasten kera ilman tukea.
Mennään omaan tahtiin, jutellaan, oleillaan, tehdään välillä mitä vain huvittaa.
Dynamiikka aina vähän muuttuu kun kaikki (koko perhe) ovat koolla.
Täytyy huomioida enemmän 😊
Ehkä rennosta meiningistä kertoo jotain se, että kesällä lähdin kahden teinin ja kahden esiteinin kera yksin maalle, jossa kannetaan kaivosta vesi, lämmitetään ulkosauna, grillataan tiiligrillissä pihalla, käytetään ulkovessaa ja uidaan lähijoessa.
Lähimpään kauppaankin oli 35km.
Hyvin meni 🤩
Se on kyllä totta, että dynamiikka ja ”roolit” muuttuva aina hieman sen mukaan, millaisella kokoonpanolla ollaan liikenteessä.
Nykyinen miesystäväni asuu 160km päässä ja koska molemmilla on vuoroviikkosysteemi omien lasten kanssa, on meille itsestään selvää asua erillään eikä mistään yhteen muutosta edes haaveilla.
Mulla opena on enemmän lomaa, joten olen usein omat lapsivapaat lomat miehen luona. Allekirjoitan täysin nuo sun kuvailemat yksinäisyysfiilikset. Mulla ei ole miehen kotikaupungissa mitään muuta kuin se mies eikä oikein innosta alkaa rakentaa mitään kakkoselämää sinne ystävineen ja harrastuksineen, kun en siellä lähivuosina kuitenkaan muuten elä ja ole.
Etäsuhde on muutenkin pakottanut ajattelemaan parisuhdetta hyvin eri tavalla mitä olin ydinperheessä tottunut. Kun suhde on alusta asti elänyt vahvasti viesteissä ja puheluissa, on ollut pakko myös panostaa paljon kommunikointiin. Meille muodostuikin nopeasti todella vahva henkinen yhteys, mikä on luonut vahvan pohjan. Näkeminen on aina kaikessa arkisuudessaankin juhlaa ja erityistä, todella arvokasta. Jos joskus asummekin yhdessä tai edes samassa kaupungissa, toivon, että muistamme tämän ajan ja osaisimme sittenkin vaalia yhteistä aikaa ja elämää samalla tavalla.
Hetkittäin turhauttaa, että olosuhteet asettavat rajoja meidän suhteelle, toisaalta tähän on niin tottunut, että usein asiaa ei juurikaan edes ajattelee ja näkee paljon myös hyviä asioita. Onneksi niin, koska muutosta tosiaan ei ole näköpiirissä.
Ihanaa, että olette saaneet tuon etäsuhteen toimimaan. Ja kääntäneet sen vielä voimavaraksi henkisen vahvuuden ja kommunikaation saralla!
En myöskään yhtään käsitä näitä sylkemiskommentteja! Kyllä on ihmisillä paha olla. Jankkaan omille lapsille aina, että jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin voi olla myös ihan hiljaa. (Tai olla lukematta tätä blogia!).
Itse ymmärrän täysin, mistä tekstissä oli kyse. Asun miehen kotiseudulla, miehen lapsuusympöristössä ja itselläni ei ole tällä seudulla ja päivittäisessä elämässäni sellaisia ystäviä, joiden kanssa olisi pitkää yhteistä historiaa. Miehen ollessa poissa tunnen (tunsin) usein olevani ”yksin”, vaikken ollutkaan. Ihana kuulla, että olet kotiutunut hyvin ja pannut sen merkille, arvokasta!
Varmasti juurikin sellainen tilanne, missä tuntee itsensä yksinäiseksi, kun ei ole sitä historiaa ja totuttua elämänpiiriä. <3
Tampereelle on kyllä tullut kotiuduttua lopulta todella vahvasti!
Olipas outoa lukea kommentteja.. Minulle teksti ei aiheuttanut ihmetystä, ei huolta eikä mitään negatiivisia tunteita. Rehellistä, avointa pohdintaa tuntemuksista ja ajatuksista- nyt ja ennen. Itse olen aina ollut liikaakin yksin lasteni kanssa. Kyllä- olen hyvin itsenäinen ja liiankin ’pärjäävä’ eikä siinä ole mitään hohdokasta. Olisi ihana kaivata miestä enemmän- enää en oikein osaa sitäkään. Ja lapsetkin ovat jo kasvaneet.. 😘
Kommenttien perusteella itse vähän mietin, että useilla taisi mennä ohi se, että puhun nimenomaan menneisyydestä ja siitä, mitä on ollut. Että kyseessä ei ole enää vallitseva tilanne!
Ja kiitos kommentista ja ajatustesi jakamisesta.
Samaa mietin, hämmentäviä kommentteja. Ihanaa, aitoa ja rehellistä tekstiä Karoliina. Näitä on ihanaa ja samaistuttavaa lukea.
Hienoa, jos löytyi samaistuttavaa pintaa!
Kuulostaa oudolta läheisriippuvuudelta. Ja elämän suorittamiselta. Itse osaan olla vapaalla rennosti juuri sen perheenjäsenen kanssa kuka sattuu seurassani kulloinkin olemaan. Teen myös kummankin lapseni kanssa yhdessä ja erikseen kaikkea ilman että tarvin puolisoani (tai jotain ulkopuolista) mukaan. Ehkä mulla sitten on niin spesiaali ihanat lapset että heidän seurassa viihtyy ja haluan heidän kanssa viettää mahdollisimman paljon aikaa vaikka puoliso ei olsikaan mukana.
En nyt ihan ymmärrä kommenttiasi. Millä tavalla se että on tuntunut hankalalta olla yksin, on suorittamista?
Tekstistä ei oikein selvinnyt se juurisyy miksi et pysty olemaan lastesi kanssa yksin ilman toista aikuista? Pelkäätkö jotain? Vai etkö hallitse lapsia/arkea yksin? Jotenkin tuo kuulostaa tosi huolestuttavalta ja asialta johon toivottavasti saat apua. Ei ole normaalia olla kykenemätön selviämään arjesta omien lasten kanssa. Mitäs jos puolisosi kuolee tai sairastuu niin ettei pysty hoitamaan arkea sinulle valmiiksi kuten tähän asti? Mitä jos tuleekin ero ja joudut oikeasti olemaan kolmen lapsen kanssa yksin? Ei toisesta tai toisista ihmisistä voi olla noin riippuvainen. Anna vähän vapautta myös miehellesi mennä ja tulla omia menojaan ilman huolta aikuisen vaimonsa pärjäämisestä. Nyt häntä ylös ja vastuuta myös sinulle, äidille, perheen toiselle aikuiselle!
Mä voin hyvin samaistua noihin sun aiempiin ajatuksiin kun olitte muuttaneet Tampereelle. Me muutettiin miehen lapsuudenkodin lähelle, ja meni aikaa ennen kuin paikka tuntui itsellekin kotoisalle silloin kun toinen vanhempi oli reissussa. Mäkin suunnittelin meille paljon ohjelmaa silloin 🙂
Harmi kun osa kommentoijista on kirjoittanut niin tökeröitä kommentteja! Eri mieltäkin voi olla monella tapaa, ei tarvitse mollata ja kauhistella vaikka joku kokisi eri asiat vaikeiksi. Tosi kivasti olit Karoliina vastannut kommentteihin!
Hyvä kysymys. Juurisyyt varmasti liittyy moniin paljon kaukaisempiin hetkiin. Itse asiassa mä en ole koskaan pelännyt, etten pärjää tai osaa. Päinvastoin! Juuri käytäntö ja organisointi on mun vahvuus sitä taitoa toki harjoittelin openakin jo.
Kuten Jennille kirjoittelinkin, kyse ei ole siitä,ettei meillä olisi aina toimittu näin,mutta oma olo on ollut erilainen. Varsinkin ekoina Tampere-vuosina noihin hetkiin kiteytyy varmasti se, että olin tullut kaupunkiin rakkauden vuoksi ja omat sosiaaliset ympyrät ilman miestä oli vielä vajavaiset. Se oli kova kolaus ja varmasti tilanne konkretisoitui, kun olin ilman häntä.
Olet täysin oikeassa, että jos tällaisia tuntemuksia on, pitää hakea apua. On tosi tärkeää, että parisuhteessa/perheessä kukaan ei joudu kannattelemaan toista aikuista.
Kuten kirjoittelin jutussa, onneksi tämätyyppiset postauksen aiheet ei ole enää ajankohtaisia 🙂
Mulle nuo kirjoittamasi asiat on olleet aina itsestäänselvyyksiä. Itse asiassa tuntuu hassulta että joku ajattelee noin (ei millään pahalla :)). Ei parisuhteessa tai perheessä _pidä_ missään nimessä olla koko ajan yhdessä vaan kaikille on annettava vapaus tulla ja mennä myös omille menoilleen.
Joo ehdottomasti samaa mieltä. Ja siis ehkä kirjoitin vähän epäselvästi sen, että meilläkin on aina menty, mutta oma tunne on ollut Tampereen ensimmäisinä vuosina erilainen kun viimeisten vuosien aikana. Onneksi tunne kulkee nyt toiminnan kanssa samaa tahtia!
Perheet muodostuvat niin eri tavoilla. On niin erilaisia lähtökohtia ja lopputulemia ja sitä kautta myös se miten kussakin perheessä yhteinen aika muodostuu. Tärkeintä kuitenkin, se että kaikki ovat asiasta yhtä mieltä, tyytyväisiä ja onnellisia tilanteeseen. Jos ei ole niin siitä kannattaa heti puhua. Pitkällä aikavälillä voi toinen/molemmat katkeroitua, tuntea yksinäisyyttä, surua ja lopulta suhde/perhe rikkoutua.
Aika monessa perheessä/suhteessa taitaa olla normia, että yhteisen ajan lisäksi on omaa aikaa ja välillä kumpikin on yksin kun toinen jossain menoissa. On varmasti myös niitä suhteita missä ollaan koko ajan yhdessä. Näihin ratkaisuihin myös varmasti vaikuttaa jossain määrin se mitä työtä kukin tekee. Miten pystyy rytmittämään työn ja vapaa ajan yhteen.
Meidän suhteessa ja perheessä ollaan aina eletty niin, että olen puolison työaikojen takia ollut paljon yksin yksin tai lasten kanssa yksin. Jos olisin jäänyt aina odottamaan, että tehdään tai matkustetaan aina yhdessä niin mulla olisi jäänyt paljon elämän aikana kokematta ja tekemättä. Toki tähän päätökseen on vaikuttanut juuri se, että meillä on suhteessa ja perheessä perus asiat arvot, rakkous yms. kunnossa, että tämä toimii (muuten ehkä olisimmekin jo etonneet).
Puhutaan yleensä yhdessä mitä halutaan perheenä ja parisuhteessa tehdä ja kokea yhdessä. Ja sitten on niitä asioita mitä halutaan ja on kivempikin tehdä kavereiden kanssa. Ja tokihan kumpikin vuorollaan on sitten keskenään kotona lasten kanssa ja sehän on aika pitkälti ihan perus arkea normi tekemistä. Toki voi keksiä jotain kivaakin tekemistä mutta varsinkin näin kun koulut ja päiväkodit on alkanut niin aika arkisissa jutuissa ne päivät menee.
Toki välillä tulee harmituksia, haluaisin esim. Itse käydä enemmän ohjatuilla liikunta tunneilla kun liikkua itsenäisesti mutta tällä hetkellä se ei oke mahdollista. Tällä hetkellä käyn kerran viikossa tanssi tunnilla (viikon paraspäivä) ja muuten liikun omalla ajalla.
Hirveän hyvin kiteytetty!
Kiitos tästäkin terveen parisuhteen ja perheen itsestäänselvyydestä. Avasi paljon ajattelutapaasi ja perhe-elämäänne, valitettavasti.
Onneksi olet jo sen verran parantunut, että voit päästää esikoisen isälleen. Muutoin toivon, että saat edelleen apuja siihen, että kukin perheessä voi elää myös omaa elämäänsä ja sinäkin pystyisit elämään normaalia elämää lastesi kanssa vailla suorittamista ja ilman jatkuvaa toisen aikuisen tukea. Kovin hataralla pohjalla tuntuu nyt olevan.
Olet ihan oikeassa, avasin tässä asiaa, mikä on minulle ollut haasteellista aikaisemmin, ja missä koen kehittyneeni ja edistyneeni.
Koen tällaisista herkistä asioista kertomisen, etenkin ihan vieraille, toisaalta haavoittavana, mutta kuitenkin tärkeänä siksi, että joku sieltä voi löytää jotain rohkaisevaa ja positiivista. Jokaisella meillä on varmasti asioita, joissa voimme aina kehittyä ja oppia paremmaksi. Mulle se oli selkeästi tämä yksinolon hankaluus.
Toivon, että sinä puolestasi tosielämässä pystyt jatkossa, ihmisten inhimillisten vajavaisuuksien paljastuessa (ja heidän niitä paljastaessa) suhtautumaan heihin suuremmalla empatialla ja ymmärryksellä, kuin tässä. 🙂
Ihanasti Karo vastasit ikävään kommenttiin aidolla enpatialla. Arvostan aitouttasi ja haavoittuvuuden tunnustamista, ei kovin paljon näe somessa.
Osui ja upposi. Samanlaisia ajatuksia ajasta, kun olen keskenään kahden lapsen kanssa. On kivaa, kun saa tehdä asioita ilman, että kysyy toiselta aikuiselta. Voi ottaa ihan rennosti. Toki samalla tiedostaa se, että jos aina olisi yksin lasten kanssa, niin moni käytännön asia olisi vaikeammin hoidettavissa.
Juuri näin ❤️
”Meistä jokainen voi elää vain tätä hetkeä, omaansa.”