Päänsisäinen makeover tapahtui kuntosalilla

Mä olin viime viikolla kuntosalilla, kun otin puhelimen käteeni laittaakseni vähän tuloksia ylös muistioon. Mulla on tapana kirjata treenin painot, jotta tiedän, mistä seuraavalla kerralla jatkaa. Samalla hetkellä, kun otin puhelimen käteeni, sen ruudulle lävähti teksti, joka kehotti katsomaan niitä kuvia, joita olin ottanut vuosi sitten elokuussa. Avasin kuvakansion ja eteeni ilmestyi kuva minusta kuntosalilla vuosi sitten. Katsoin kuvaa ja muistin, miten hyvä mieli mulla oli kuvaa ottaessa: arki oli juuri alkanut kesän jälkeen, mutta minulla oli edessä erilainen syksy. Olin tehnyt päätöksen sapattivapaasta kesän alussa, ja juuri tuolloin elokuussa 2022 mä olin aloittamassa mun matkaa kohti omaa hyvinvointiani. Olin päättänyt keksiä ratkaisun siihen, kuinka jakaisin voimavarani paremmin töiden ja vapaa-ajan välillä. Ja tämän lisäksi olin päättänyt ottaa kuntosalijäsenyyden. Juoksulenkkejä (tai siis kävely- tai kävely-juoksulenkkejä) olin alkanut harrastaa jo aikaisemmin samana vuonna.

Kun katselin nyt puhelimeni ruudulta kuntosalikuvaa syksyltä 2022, päätin hetken mielijohteesta ottaa verrokkikuvan juuri siinä hetkessä. Tai no. Ei aivan siinä: kuvaa varten piti mennä vähän sivummalle toiseen punttihuoneeseen, jossa ei ollut muita, koska edelleen salikuvien ja videoiden ottaminen nolottaa samalla tavalla kun vuosi sitten. Ajattelin kuitenkin, että olisi kiva laittaa kuvat vierekkäin. Varsinkin, jos niiden välillä huomaisi jo jotain eroa. En osannut nimittäin yhtään sanoa etukäteen, erottuisiko kuvista se, että treeniä oli jo vähän enemmän takana. Nappasin kuvan, iskin kuvat vieretysten kollaasiäppiin ja kun näin kuvat vierekkäin, olin ällistynyt. Hetkonen – jokin selvästi oli muuttunut!

Totta kai tiesin faktuaalisesti, että jaksan juosta tänä syksynä enemmän kuin viime vuonna. Että jaksan nostaa viiden kilon käsipainojen sijaan kymppejä, ja että vaaka näyttää muutaman kilon vähemmän kuin vuosi sitten. Mutta olin silti yllättynyt, että ero oli jollakin tapaa myös silmämääräistä. Muutakin kuin sellaista, jonka näkee sieltä kännykän muistiosta askelkyykkytoistojen kohdalta.

Näytin kuvaparia parille läheiselleni, ja he kommentoivat – toisistaan tietämättä – kuvia hyvin samaan tapaan. “Mä kiinnitän eniten huomiota siihen, miten sun ryhti on muuttunut”, sanoi ensimmäinen. “Sä näytät paljon tyytyväisemmälle. Siis toi asento ja kaikki!”, sanoi toinen ensimmäisestä tietämättä. Mun oma havainto liittyi näistä molempiin. Ja sitten sitä kautta siihen, mikä sisäisesti on muuttunut. Se muutos on suurin.

Kun aloin liikkua, mun tavoite oli olla fyysisesti terveempi. Kuten olen kertonut aikaisemminkin, mun buusti aloittaa itsestäni huolta pitäminen liittyi korona-aikaan ja siihen, miten mun isä selvisi pahasta koronasta lopulta luultavasti juuri rautaisen yleiskuntonsa vuoksi. Sitä en kuitenkaan tiennyt, että samalla kun mun kunto kohenisi, juoksunopeuttakin enemmän muuttuisi asiat mun pään sisällä.

Me jokainen kirjoitetaan itsellemme ihan huomaamattakin tarinoita meistä itsestämme sisäisen puheen avulla. Tyyliin “minä en ole käsityöihminen” tai “olen enemmän tunne- kuin järki-ihminen”. Mun oma itseeni liittyvä puhe oli pitkään ollut sellainen, että olisin fyysisesti jollakin tapaa heikko ja “lahjaton” (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan). Ajattelin joka tapauksessa, että mä en kyllä ikinä jaksaisi juosta matkaa X, mä en nauttimalla nauttisi hikoilusta tai ylipäätään arastelin tietämättäni mun kehoa niin, että en halunnut pitää vaatteita, jotka ei verhonnut sitä täysin. Samalla tavalla ajattelin mun kehon kyvystä arjessa niin, että mä en jaksaisi kävellä tiettyä arkimatkaa tai että mä en uskaltaisi koittaa lasten kanssa temppuilua jossain huvipuistossa, kun en kuitenkaan osaisi tai nolaisin vain itseni (öö, miten? Tai mitä väliä?). 

Kun sitten aloitin liikunnan ja ylitin esteen toisensa jälkeen, mun koko ajatusmalli itsestäni muuttui. Sen lisäksi, että liikkajengi oli pähkinöinä mun kyykyn syvyydestä, aloin uskoa itseeni ihan eri tavalla myös muilla elämän saroilla. Niilläkin, jotka ei liity mitenkään mun kehoon tai liikuntaan! Sanon nykyään todella paljon useammin “joo” uusille asioille, uusille ihmisille ja uusiin haasteisiin kuin ennen. Huomaamattani nimittäin yksien esteiden ylitys toi varmuuden ylittää muitakin esteitä, ja nykyisin jos joku pyytää mua mukaan aktiviteettiin, työhön tai tapahtumaan, joka ennen olisi aiheuttanut ramppikuumetta, mä vastaan: “Okei, en tiedä siitä mitään, mutta voin yrittää.” 

Mä muistan, kun otin tuota kuvaparin ensimmäistä kuvaa. Vaikka nyt katsottuna mun asento siinä on vähän sellainen “anteeksi kun olen olemassa”, ei mun olo todellakaan ollut sellainen kuvanottohetkellä. Päinvastoin! Olin silloin itse asiassa superylpeä itsestäni. Mutta jos nyt vertaan kuvia, näen itsekin sen ryhdin ja asenne-eron, joka vuodessa on tapahtunut. Pieni osa siitä voi olla fyysisten lihasten tuomaa ryhtiä, mutta suurin ryhti tulee tuohon tämän syksyn kuvaan sisältä päin. Liikunta on tuonut mulle valtavaa varmuutta, iloa, rentoutta ja onnistumisen tunnetta, eikä se voi olla heijastumatta kaikkeen siihen, mitä mä nykyisin teen. Tai mitä mä ylipäätään olen. Tietenkään en ole valmis, en koskaan. Tietenkin olen yhtä huono uusissa jutuissa kuin ennenkin. Tietenkin olen epävarma vaikka mistä. Siitä huolimatta sieltä salin peilistä katsoo tänään aivan eri nainen kuin elokuussa 2022. 

Sanotaan, että kehitys tapahtuu epämukavuusalueella. Ja vaikka olen itsekin joskus vastustanut tätä ajatusta, on pakko todeta, että niin se taitaa vain olla. Kun astuu tuntemattomaan ja vähän pelottaa, mutta lopulta kaikki menee hyvin, uskaltaa ottaa toisen ja kolmannenkin askeleen. Uudet asiat vaatii sitä, että uskaltaa epäonnistua. Uskaltaa olla huono ja uskaltaa nauraa itselleen. 

-Karoliina-