Maailma oli eri, kun sain esikoiseni 2010

Kun esikoinen syntyi joulukuussa 2010, olin 25-vuotias. Asuin Hakaniemessä vuokralla esikoiseni isän kanssa. Olin valmistunut pari vuotta aikaisemmin opettajaksi, työskentelin Vantaalla. Olin aina halunnut äidiksi. Pelkäsin, etten voisi saada lapsia ollenkaan, joten vaikka olin nuorehko äiti, ajattelin, että nyt olisi minun viimeinen mahdollisuuteni saada lapsi. 

Ennen raskaaksi tulemista olin tehnyt kolmisen vuotta toimittajan töitä freelancerina opetöiden ohella, mutta aika pian kahden viivan jälkeen tajusin, että paikasta toiseen juoksemista vaativatn toimittajan työn sijaan minun kannattaisi hankkia kirjoitustyö, jossa voisin olla paikallani. Sellainen duuni, johon iso maha ja myöhemmin vauva mahtuisivat paremmin kuvioihin kaiken muun työn ohella. 

Päätin hakea kolumnistiksi. Nyt mietin pokkaani, mutta olin aika varma siitä, että minulla olisi sanottavaa. Niin, ja että osaisin kirjoittaa. Hain Vauvaan ja Kaksplussaan, sen ajan printtiperhelehtiin, ja ihmeekseni molemmista oltiin kiinnostuneita. Lopulta päädyin tekemään pari toimituksellista juttua aluksi Vauvaan, mutta sitten aloitin kolumnistina Kaksplussassa. Eka kolumnini ilmestyi pari päivää esikoisen syntymän jälkeen, ja kolumnin nimi oli, tottakai, Kolmistaan. Kirjoitin kolumnia liki kolme vuotta ja perustin heti sen alettua myös samannimisen blogin Kaksplussan nettialustalle. Loppu onkin, noh, historiaa. 

Kun kirjoitin tuolloin kolumniin tai blogiin alkuvuosistani äitinä, en juuri koskaan kohdannut minkäänlaista arvostelua, saati ohjeita, joita en ollut pyytänyt. Elin muutenkin hyvin sinisilmäisesti fiilispohjalta, eikä mieleeni koskaan pulpahdellut ajatukset siitä, mitä MUUT ajattelisivat minusta äitinä. Itse totta kai koin vaikka minkälaisia eksistentiaalisia kriisejä ja koin välillä riittämättömyyttä äitinä, mutta nuo paineet tulivat hyvin vähän ulkopuolelta. En väitä, etteikö silloin naiset olisi kokeneet paineita äiteydestä. Enkä väitä, etteikö silloinkin olisi ollut epätasa-arvoa, naisvihaa ja muita tämän(kin) ajan vitsauksia. Ne eivät kuitenkaan olleet näkyvissä samalla tavalla minun tai monenkaan muun naisen elämässä kuten nyt, koska silloin hengattiin vähemmän luureilla, eikä mediassa oltu vielä innokkaita klikkiotsikoittamaan. 

Vaikka olenkin ollut koko äitiyteni ajan jollakin tapaa somen keskiössä, koen, että äitiys itsessään on muuttunut valtavasti tämän 13 vuoden aikana. Siis myös niiden osalta, jotka eivät tee itse somea aktiivisesti/työkseen. 

Ajattelen, että some-aikani alkuvuosina, joskus 2011-2014, blogit olivat nimenomaa paikkoja, josta haettiin aitoa vertaistukea ja iloa. Minulle ei tullut mieleenkään, että kukaan tekisi lastensuojeluilmoituksia, vaikka kerroin epäonnistumisistani äitinä, vaan pidin mokien jakamista normaalina osana äitiyttä. Äitinä ja ihmisenä kun tulee tehtyä virheitä; sitä elämä on. Itse asiassa mokat olivat tuon ajan somen suola. Niitä jaettiin pilke silmäkulmassa ja niihin suhtauduttiin myös usein rennon letkeästi. “Ai teilläkin tipahti lapsi sohvalta. No sitä sattuu.”

Olen nyt lukenut sydän syrjällään Asikaisen Miisan ja parin muun esikoislapsen vaikuttajaäitien tarinoita, joissa he kertovat kohdanneensa niin paljon arvostelua ja “hyviä” vinkkejä, että joskus jopa kotoa lähteminen vauvan kanssa tuntuu ahdistavalle, koska he tietävät some-äiteinä olevansa arvostelun keskiössä. Vaikka tiedän —  voi pojat, kuinka hyvin tiedänkään — mitä someäitiysmaailma pitää tänä päivänä sisällään, olen silti jotenkin tosi järkyttynyt siitä, miten some, jonka ensin piti antaa vertaistukea, onkin muuttunut osin paikaksi, jossa vertaillaan ja arvostellaan. Jopa tuomitaan.

Mun ei ole tarkoitus tehdä tästä mitään “voi voi vaikuttajilla on asiat huonosti” -postausta, koska ei tämä liity vaikuttajiin sen enempää kuin muihinkaan äiteihin. Mutta on helpompi verrata omaa esikoisäititaivaltaan nykypäivän vaikuttajiin, jotka ovat saaneet esikoisen, koska tämä on maailma, jonka tunnen. Ajattelen kuitenkin niin, että tämä sama asia koskee KAIKKIA äitejä tässä hetkessä. Some ei ole syy tälle, mutta jostain syystä some ja nykyinen sananvapaus ja median tapa rakentaa jutut ruokkii tuomitsemista yhteenkuuluvuuden sijaan. 

Onneksi hätä ei ole tämän näköinen. Jos asiat on menneet viime vuosina huonompaan suuntaan, voi ne yhtä hyvin kohta palataan ennalleen ja jopa parempaan jamaan. Nythän meillä on tietoisuutta ja työkaluja kohdata tasa-arvon haasteet ja naisviha ihan eri tavalla kuin 13 vuotta sitten. Kyllä mä ainakin myönnän, että olin aikamoinen juntti 2010 ja varmasti totean 2035, että enpä paljon tiennyt vuonna -23. Sellaista se on, kasvaminen. 

Kun mä katselen tuota ihanaa melkein 13-vuotiasta, jonka kanssa olen tehnyt kymmeniä tuhansia virheitä, ja silti — ja osin jopa siksi — hänestä on kasvanut aivan ihana teini, tekisi mieli tulla ravistelemaan lämmöllä kaikkia teitä esikoisäitejä. Koska:

• Vain sinä tiedät, mikä on teille ja sinun lapsellesi parasta. Luota itseesi, oikeasti! Luota intuitioon silloinkin, kun et tiedä, mitä teet. Salaisuus: ei kukaan meistä lopulta tiedä! Hyvillä arvauksilla vedetään eteenpäin. 
• Teet parhaasi, usko mua. Myös silloin, kun tuntuu, että teet kaiken ihan paskasti. (Paskat vanhemmat ei nimittäin mieti, että on tullut mokattua.) Mä rakastan mun puolisoa, mutta erityisesti rakastan silloin, kun hän tsemppaa mua niinä iltoina, kun itken olevani huono äiti. “Et ole, olet paras”, hän sanoo aina. Tätä me tarvitaan jokainen — muistetaan sanoa se kumppaneille ja ystäville, jos kerran niin ajatellaan. Ja itsellemme myös.
• Yksi “moka” ei kaada venettä! Välillä mua oikein itkettää ne, jotka luulevat pilaavansa lapsensa, jos tämä syntyy sektiolla/syö korviketta/imee tuttia tms. Niihin ei kenenkään elämä kaadu, trust me. Kyse on kokonaisuudesta. Ainakin 18 vuotta kestävästä kokonaisuudesta! Aina voi valita toisin ja aina voi seuraavassa hetkessä valita jotain muuta. Totta kai on suosituksia ja on järki, miksi suositukset on suosituksia. Mutta JOKAISTA niistä ei voi noudattaa. Valitse siis taistelusi. 
• Elämää ei voi loputtomasti ohjata. Kun päästät siitä oletuksesta irti, autat sekä itseäsi että muita. Koska siitä huolimatta, että haluat olla paras äiti ja tarjota lapsellesi vain onnea, elämä tapahtuu. Lapsi sairastuu, joku läheinen kuolee, vanhemmat eroavat, koulussa kiusataan tai elämässä vaan nyt on välillä aivan ankeita jaksoja. Niin tai sitten tulee se hetki, kun kurapöksy vetää huutoraivarit S-Marketin lattialla tai lyö lapiolla hiekkalaatikkokaveria, vaikka teidän perheessä ei suvaita väkivaltaa. Äitien tehtävä ei ole suojella elämältä, vaan pitää syli avoimena, korvat höröllään ja sydän lämpimänä silloinkin – etenkin juuri silloin – kun mitkään odotukset elämästä ei ole täyttyneet. Ja jos joskus se on sinulle äiti liian raskasta, ihmisiähän tässä ollaan, ja siitäkin selvitään, kun peruspaletti on kasassa. Eli rakkaus. 

Ihanaa iltaa, hyvät äidit! Varsinkin te esikoisenne saaneet. 

-Karoliina-

P.S. Kuva on kesältä 2011 (vai -12?). Ihan naurattaa, miten monta aikakautensa kliseetä mulla on yllä. Hattu, Antti Asplund- risti, raitapaita, jegginsit…niin ja lapsella Vansit, koska I`m a cool mom (Mean Girls- leffan äänellä)