Uusperhe, joka ei ole kovin uus

Olin kirjoittanut jo viikkoja sitten tämän päivämäärän mun kalenteriin sanoilla: “uusperheiden päivä – tee postaus”. Kun aloin hahmottelemaan postausta tämän viikon alussa, törmäsin useana päivänä peräkkäin tyhjään Docs-tiedostoon, jonka aina lopulta suljin ja ajattelin, että palaan siihen sitten joskus myöhemmin.

Viime metreillä marssin esikoisen huoneeseen ja yritin etsiä inspiraatiota kysymällä: “Huomenna on uusperheiden päivä. Mitä sanottavaa sulla olis siihen? Uusperheasiaan.” Esikoinen veteli juuri meikkivoidetta naamaansa ja tuijotti mua peilin kautta ilmekään värähtämättä:

“No siis ei mitään.”

“No eikö mitään?”

“Miks sä siitä kirjoitat? Kun tää on nyt ihan normi. Mä olin niin pieni, kun A tuli mun elämään. Että voitko nyt mennä? Mulla on kiire.”

Okkei, släm. Ovi kiinni. 

Aluksi ajattelin, ettei esikoisen kommentti auttanut mua puusta pitkälle, mutta sitten havahduin siihen, mitä hän sanoi. Termistä “uusperhe” tulee mieleen kirjaimelliseti joku juuri alkanut, uusi. Mutta jos tarkastelee tilannetta vaikkapa F:n kautta, hänelle tämä uusperhe on se, jossa hän on elänyt paljon kauemmin kuin missään muussa. Hän oli juuri täyttänyt viisi vuotta, kun erosimme hänen isänsä kanssa. Kuusivuotissynttäreitä hän vietti jo Saksassa, A:n luona, muodostuvassa uusperheessäämme. (Tähän kohtaan voi heittää moralisoivan katseen suuntaani, kun niin nopeasti pariuduin uudelleen). F:llä on siis takana viisi vuotta ydinperhe-eloa ja kohta kahdeksan vuotta uusperhettä. Se tosiaan on varmasti “normi”, kuten hän sanoo, vaikka itse aikuisena vielä opetellaan tätä, koska oma lapsuudenperheen malli oli toisenlainen. 

9% Suomen lapsiperheistä on uusperheitä*. Uusperheella tarkoitetaan perhettä, jossa aikuiset elävät parisuhteessa niin, että toinen tai molemmat tuovat perheeseen lapsen tai lapsia edellisistä suhteistaan. Meidän uusperhe rakentui niin, että kun minä ja A tavattiin, mulla oli tosiaan jo esikoiseni. Me asuttiin ensimmäiset yhdeksän kuukautta erillään, minä ja F Helsingissä, A Itävallassa ja Saksassa, ja kun A tuli takaisin Suomeen, muutettiin me F:n kanssa A:n silloiseen kotiin ja kotikaupunkiin Tampereelle. Ratkaisu herätti silloin valtavasti paheksuntaa ja ihmettelyä (“miten niin nopeasti, niin kauas” jne.), mutta en tekisi tänä päivänäkään sitä toisin. Vuoden päästä muutosta me menimme A:n kanssa naimisiin ja puolitoista vuotta tuon jälkeen syntyivät kaksoset, joiden syntymän ajankohtaan ajoittui varmasti meidän perheen kannalta isoimmat myllerrykset. Dynamiikka muuttui, ajankäyttö muuttui, rooleja haettiin ja sitten tapahtui pari somen ulkopuolista valtavaa surua ja pelkoa, joiden alle me aikuiset meinattiin musertua, mutta ei perkele vieköön muserruttukaan, vaan pidettiin vielä tiiviimmin yhtä ja noustiin. Nyt mä ajattelen, että meidän perheellä menee mielettömän hyvin! 

Joskus joku on muistuttanut mua täällä somessa, kuinka “larppaan ydinperhettä”. Totta kai tuo kommentti on tarkoitettu loukkaavaksi ja välillä se loukkasikin. Nykyisin mietin, miksi. Jos kommentilla haluttiin viitata siihen, että me vietetään aikaa perheenä? Jos meillä rakastetaan ristiin ja lomittain? Jos meillä aikuiset jakavat kasvatusvastuun ja lapset tietää, että kummallakin vanhemmalla on yhtä paljon sanavaltaa kasvatuksessa ja perheessä? Jos sisarukset on vaan sisaruksia ilman “puoli-liitteitä”, mä mielelläni larppaan, jos se tarkoittaa tätä!

Tietenkin esikoisella on biologiset juuret myös muualla, ja biologista (ja sosiaalista!) perhettä ja sukua muualla. Totta kai se näkyy meidän arjessa ja hänen arjessa, eikä sitä ikinä yritetä häivyttää saati pitää huonona asiana. Sellaisina hetkinä, kun lähellä olevat aikuiset on ollut turvallisia ja kykeneviä aikuisia, on jokainen läheinen kontakti vaan lapsen parhaaksi. Tietenkin me kipuillaan täällä ajoittain vaikka mistä ja yritetään sumplia arvomaailmoja, toimintatapoja ja juhlapäivänviettoaikatauluja yhteen, mutta eikö kaikissa perheissä tehdä sitä?

Vaikka meille aikuisille tämä uusperhe on enemmän “uutta” kuin esikoiselle, olematta enää silti kovin uutta, on tämä tänään – ollut jo vuosia – se perhe, joka on meidän perhe. Ilman yhtä ainoaa etuliitettävä tai lisätermiä (vaikkei niidenkään käyttö toki ole huono, jos se istuu toisenlaiseen perhedynamiikkaan). Meillä kaikki ei ole biologisesti sukua, mutta kuinka paljon se lopulta sitten merkkaa? Varmaan jotain, en vähättele sitä, mutta lopulta perhe on se yksikkö, joka pitää toistensa puolta, seisoo rinnalla aina ja on mukana siinä, mikä on tärkeintä – arjessa. 

Mä totta kai ymmärrän, että olen itse varmasti meidän uusperheviisikon jäsenistä se, jolle tämä tilanne on (ollut) kaikkein helpointa. Ymmärrän, että minä olen se henkilö, joka on linkki meidän kaikkien välillä, ja minä myös “syypää” siihen, ketä meidän perheeseen kuuluu. Olen synnyttänyt lapsista jokaisen ja olen valinnut puolisoni. Veikkaan, että myös kaksosille meidän perheessä ei ole minkään sortin pohdittavaa. Heidän ydinperheensä on uusperhe.

Toisaalta. Juuri oman asemani vuoksi olen kokenut myös eniten paineita ja vastuuta siitä, että me “onnistuttaisiin”. Mä olen ollut linkki joka suuntaan ja mun kautta on hoidettu moni epäselvyys. Se rooli ei ole ollut helppo, eikä aina edes palkitseva. 

Esikoinen ja A on totta kai tässä eniten “uusperheeläisiä”, ajattelen, vaikka tiedän, ettei heillekään tilanne ole enää erikoinen. Mutta sinkkumies, josta tulee parisuhteen myötä yhtäkkiä 5-vuotiaan vanhempi, sekä lapsi, joka luo ihan oman suhteensa uuteen aikuiseen – tottakai se on valtava asia! Joissakin perheissä vanhemman uusi kumppani ei osallistu puolison lasten kasvatukseen, joissakin perheissä kumppani on bonusvanhempi “vähemmillä velvollisuuksilla ja oikeuksilla”, mutta meillä – monista syistä johtuen – A on alusta asti ollut yksi esikoisen vanhemmista. Se tapa on sopinut meille, mutta se tie on monella tapaa varmasti myös kivikkoisin. Kai me voidaan porukalla sanoa, että sitä suositellaan, mutta kaikki muutkin tavat olla (uus)perheessä on totta kai yhtä arvokkaita ja tärkeitä. Toisenlainen ratkaisu voi toimia ihan yhtä hyvin toisissa perheissä.

Hei ihanaa uusperheiden päivää teille muille uusperheellisille! Ja jos sellaiseen perheeseen liittymistä harkitset, voin sanoa, että hyppää vaan, jos olet oikeasti tosissasi suhteen kanssa, sulla on vahva tahto olla lasten (ja toki sen puolison) elämässä loppuelämä, ja tiedät, että homman eteen joutuu tekemään töitä. Perheasiat on aina rakkaita ja rankkoja, ihania ja ihan kauheita, eikä se liity mun kokemuksen mukaan lopulta mitenkään siihen, onko kaikki lapset samoista biologisista aineksista koottu. Sen haluan sanoa, että kun mä A:n ja mun alkusuhteesta hehkutin meidän onnea, ja tietäjät tuli kertomaan, että “ootapas vaan, kyllä se siitä paskaksi muuttuu”, niin voin sanoa, että olitte väärässä. Joten tiedoksi muillekin: ootapas vaan -pelon vuoksi ei kannata jättää tätä matkaa tekemättä!

-Karoliina- 

*Tilastokeskus, 2021

Alkuperäinen kuva: Noora Näppilä