Kultareunukset

Toinen kaksosista oli tällä viikolla useamman päivän pois päiväkodista flunssan vuoksi. Tyttö ei ollut niin sairas, että olisi varsinaisesti kärsinyt olostaan. Mutta kuitenkin niin räkäinen, ettei häntä voinut millään laittaa tartuttamaan muita lapsia päiväkotiin. Niinpä me vuoroteltiin miehen kanssa kotona ja lapsi sai levätä (eli hyppiä sohvilla ja tehdä tanssiesityksiä Muumi-tietokoneen musiikin tahtiin). 

Silloin, kun lapset sairastivat valtavasti (yritän puhua tästä menneessä aikamuodossa, josko se manifestoisi terveen talven), ei sairastelulla tuntunut olevan kultareunuksia. Sairastelu tarkoitti non-stop -kierrettä, jonka aikana kaikki väsyivät, taudit levisivät perheen kesken ihan jokaiseen, lapset söivät huonosti ja aikuisten univelka vaan kasvoi. Nyt, kun sairasteluja on vuoden aikana ollut vähemmän ja harvemmin, eikä ne joka kerta käy koko viisikkoa läpi, en ole enää aivan niin hajalla, kun jonkun perheenjäsenen kuumemittari värähtää. Kivaahan sairastelu ei ole koskaan. On kurjaa, jos lapsi (tai aikuinen) voi huonosti. Ja kyllä — arki on suunniteltu terveenä olemiseen, joten heti kun joku sairastuu, täytyy töitä sumplia ja säätää, ja se taas heittää pienoisen stressinpoikasen. 

Tästä huolimatta en voi olla näkemättä jotain iloakin tämän viikon sairastelupäivissä. Oli jotenkin tosi ihanaa olla Ompun kanssa kaksin. Jouduin totta kai laittamaan hänet aivan liian moneksi tunniksi Netflixin eteen, että ehdin tehdä kaikki kiireisimmät työt, mutta silti meille jäi aikaa kutitteluille, kainaloajalle ja ennen kaikkea kahdenkeskiselle ajalle. Vaikka musta ei ole koskaan ollut kotiäidiksi, kyllä tällaiset päivät saavat miettimään sitä, mistä kaikesta työssä käyvänä aikuisena jääkään paitsi, kun arkipäivät omien lasten kanssa jäävät aika lyhyiksi. Ja sekin tuntuu jotenkin hassulle, että vieraat aikuiset — päiväkodin henkilökunta — viettävät monena päivänä omien lasten kanssa enemmän aikaa kuin me puolison kanssa. (Teinin elämästä puhumattakaan, koska hän huitelee pitkien koulupäivien ja harrastusten jälkeen niin paljon kavereiden kanssa, että perhettä näkee vain suurimmissa mutkissa. Tosin — niin sen tuossa iässä kuuluukin (minusta) olla.) 

Tsemppiä sinne, jos taudit ovat murjoneet liiaksi! Toivotaan, että syksy ei tuo lisää flunssaa ja muita vitsauksia!

-Karoliina-