Mielenterveyspäivä - terapia ohi
Hei hyvää mielenterveyspäivän iltaa. Mä olen tänään hellinyt mun (mielen)terveyttä. Aamu alkoi saunalla, uinnilla ja hyvällä aamupalalla loistavassa seurassa. Päivällä löysin työnteko-flow’n (=sopivasti haastetta, ei liikaa stressiä) ja kaiken lisäksin sain vielä intoa ja voimia lisäävät tauot lounaan ja kahvipaussin merkeissä niin, että sain nauttia ne kaiken lisäksi ystävien kanssa. Oli tosi hyvä mieli työpäivän jälkeen ja perheen näkeminen ilahdutti tosi paljon. Asiat tuntuivat olevan balassissa.
Olisin voinut lopettaa mun päivästä kirjoittamisen tuohon kohtaan ja olisit ajatellut, että hitsi sillä on hyvin asiat. Ja niinhän mulla onkin, mutta eihän mikään päivä ole täydellinen! Tuon kaiken kivan lisäksi päivään mahtui myös seuraavanlaisia asioita: lapset heräilivät yöllä tosi monta kertaa, ja silloin klo 5.45 herääminen tuntui luissa ja ytimissä. Kuivausrumpu vietiin korjaukseen (eikä tiedetä, koska saadaan se takaisin) ja siitä syystä alakerrassa on kauhea vaatekaaos. Perheen flunssat jatkuu, lääkärissäkin on tänään käyty useamman ihmisen toimesta. Päätä on särkenyt. Avaimet ja rahapussi olleet hukassa. Robotti-imuri söi alkkarit. Posti toi ei-toivotun laskun. Hermot kiristyi, kun aikatauluja ja elämää pitää jatkuvasti säätää, kun aina joku on toipilas tai kipeä.
Kaikista vastoinkäymisistä ja ei-toivotuista asioista huolimatta näin tiistai-illan kääntyessä kohta jo yöksi tuntuu sille, että päivän saldo on selkeästi plussan puolella. Jos mulla olisi ollut samantyyppinen päivä — iloineen ja suruineen — pari vuotta sitten, olisin ehkä ajatellut, että päivä oli huono. Olisin nähnyt enemmän niitä synkkiä sävyjä ja sivuuttanut iloiset asiat, koska oma jaksaminen oli niin äärirajoilla, että elämää katsoi tummien lasien läpi. Silloin arkipäiväiset, pienet haasteet, sai jättimäiset mittasuhteet, koska elämän kuorma oli ylittänyt kaikki kohtuulliset mittapuut. Sain silloin paljon viestejä somessa, että valitin turhasta. Ehkä nyt ajattelisin itse samalla tavalla jonkun muun ihmisen samantapaisesta marinasta, jos en olisi kokenut sitä, mitä itse koin. On tullut elämän aikana perspektiiviä siihen, ettei kaikki ihmisten murheet ole nähtävillä. Jos joku nalkuttaa väärinpäin olevasta vessapaperirullasta tai saa hermoromahduksen päiväkodin täi-ilmoituksesta, harvoin ongelma on oikeasti vessapaperissa tai täivaarassa.
Puolitoista vuotta sitten mä huomasin, että olin ajautumassa börnärin partaille. Takana oli raskaita vuosia, oman itsensä laiminlyöntiä ja ihan liikaa töitä. Olin alkanut jo vähän ennen uupumusta pohtia, että mun täytyisi tehdä omille menneisyyteni möröille jotain ja pysähtyä, mutta siinä haipakassa, perheen keskellä, breikin ottaminen ei tuntunut mahdolliselle. Paradoksi kai se on, että silloin kun pitäisi hidastaa tahtia, usein laittaakin kiihdytysvaihteen päälle.
Vaikka ulospääsy oravanpyörästä ja uupumuksesta tuntui mahdottomalle, kaivoin jostain takataskusta vielä viimeisen voimanpuuskan, ja päätin koittaa, josko tämä elämä muuttuisi toisenlaiseksi. En halunnut, että ainutlaatuinen, ihana elämä, menisi sumussa ja kireydessä. Tajusin itsekin, että stressi ei kuulu joka päivään. Eikä voimavarat voi olla koko ajan äärirajoilla. Elämän ei kuulu olla räpiköintiä joka päivä.
Ensin aloitin liikunnan, sitten hakeuduin terapiaan ja lopuksi — pisteeksi i:n päälle — pyysin palkatonta vapaata töistä puoleksi vuodeksi. Näistä palasista alkoi mun matka kohti parempaa mielenterveyttä ja pistettä, jossa mun henkinen jaksaminen on sillä tapaa voimissaan, että pienet vastoinkäymiset eivät saa aikaan oloa, että koko elämä on piloilla. Kun hyvän päälle on saanut kasattua hyvää, mun resilienssi on kasvanut porras portaalta.
Nyt tuon kaiken kirjoittaminen kuulostaa vähän liian helpolle ja naiville. Jopa sille, että voiko joku lenkki kenenkään mieltä parantaa. Ei tietenkään voi, mutta mulle fyysisyys nousi yllättäen yhdeksi tavaksi kohentaa henkistä voimaa. Voin sanoa silti, ettei matka valoisiin ajatuksiin ja positiiviseen elämänkatsomukseen ole ollut silti helppo. Aluksi oli helpompi palata vanhaan, koska vanha — vaikka se olisi kuinka vahingollista hyvänsä — on tuttua, ja tuttu on aina helpompi valinta kuin uusi. Oli helpompi olla työnarkki kun katsoa, riitänkö vähemmällä suorittamisella. Oli helpompi pelätä, kuin uskaltaa olla pelkäämättä. Oli helpompi olla antamatta anteeksi, koska silloin piti samalla päästää irti. Oli turvallisempaa takertua vanhoihin kipupisteisiin, kun nähdä, mitä niiden jälkeen elämällä on tarjottavaa. Oli helpompi puolustautua ja sanoa “mä nyt olen vaan tämmönen”, kuin tehdä muutos itsessä ja todeta, että eilen olin tuollainen, mutta tänään ja huomenna voin olla jotain ihan muuta.
Mutta niin vaan — pala kerrallaan — uusista tavoista ja ajatuskeloista alkoi tulla jo normi, ja nyt välillä ihmettelen, miten pitkä matka vajaassa kahdessa vuodessa on tullut kuljettua.
Mulla oli eilen mun viimeinen terapiaistunto. Ville, mun terapeutti, pääsi keväällä eduskuntaan, ja silloin toki tuli selväksi, että meidän yhteinen matka päättyy kansanedustajuuteen. Ollaan kuitenkin jatkettu terapiaa aina mahdollisuuden tullen vielä eduskunnankin aikana, mutta nyt päätettiin, että mun matka terapiassa loppuu tähän, mielenterveyspäivän aattoon. Olisin toki voinut jatkaa terapiaa toisen terapeutin kanssa, mutta koin ja koettiin, ettei sille ollut enää tarvetta.
Mun on pakko sanoa, että terapia on ollut yksi mun elämäni mullistavimpia kokemuksia. Vaikka terapeutti eilen sanoikin, että mähän tämän työn olen itse tehnyt, tiedän, etten olisi samassa pisteessä ilman ammattilaisen apua. Terapiassa (ja terapiasessioiden välissä!) tapahtui niin monia oivalluksia ja eheytymistä, etten olisi koskaan osannut arvata, miten paljon muutun ja miten paljon paremmin voin koskaan voida. Tietenkään en ole valmis, eikä mun mieli ja elämä ole ongelmatonta. Ehkä tarvitsen joskus jeesiä ammattilaiselta, ehkä joskus synkkyys valtaa. Nyt kuitenkin olo on hyvä, ehjä, kokonainen. Ja se riittää — senkin olen oppinut, että tulevaisuutta on turha pelätä.
Tiedän, että olen tosi onnekas, koska mulle Kela-terapia myönnettiin ja ylipäätään sain vapaan psykoterapeutin, koska niin moni jää ilman apua ja tukea. Tiedän, että on typerää sanoa, että “kannattaa katsoa elämää positiivisesta näkökulmasta” tai käskeä hakemaan piristystä lenkiltä tai pienistä hetkistä, jos siihen ei ole minkäänlaisia rahkeita tai voimia. Olen todella pahoillani, jos sä ja tai sun läheinen ei ole saanut tarvitsemaansa apua. Toivon koko sydämestäni, että tilanne avun piiriin pääsemisestä muuttuisi helpommaksi. Siihen asti en voi sanoa mitään muuta kuin latteuden: Halauksia ja voimia!
-Karoliina-
