Kaksi 4-vuotiasta
Meidän talossa on kaksi nelivuotiasta. Juhlittiin tyttöjen synttäreitä viikonloppuna, ja itse asiassa pienen brunssin ja lastenkekkereiden puitteissa kemut jatkuvat vielä tulevinakin viikonloppuina. Kun on syytä juhlia, ei yhdet kemut riitä mihinkään.
Kaksoset halusivat katsella viikonloppuna (taas kerran) omia vauvakuviaan ja -videoitaan. Hassua palata itsekin noihin neljän vuoden takaisiin tunnelmiin — tavallaan tuntuu, että vauva-ajasta olisi aikaa vain sekunti. Mutta toisaalta taas ikuisuus. Erityisen kaukaiselle tuntuu kahden vauvan yhtäaikainen hoitaminen — sellaiset valokuvat, joissa kannan kahta vauvaa yhtä aikaa sylissä tai A ruokkii kahta vauvaa yhtä aikaa tuttipullolla, näyttää nyt jopa koomisille. Ei ihme, jos ihmiset jäivät välillä tuijottamaan, kun liikuimme pötköjen kanssa kaupungilla.
Vaikka välillä vauvakuume nostaakin vielä päätään, olen ihan hirmuisen iloinen, että me eletään juuri nyt tätä elämänvaihetta. Nelivuotiaat on niin hauskaa seuraa! En ymmärrä, miten oivaltavia, hupaisia ja päättelykykyisiä tuon ikäiset lapset jo osaavat olla. Erikoismausteensa tekee se, että nelivuotiaita on kaksi. Joskus jään tahallani salakuuntelemaan tyttöjen kahdenkeskisiä keskusteluja. Viime viikolla he söivät yhdessä iltapalaa, ja sydän läikähti, kun kuulin tämän keskustelun:
Mesi: “Etkö enää tykkää Annasta (nimi muutettu)?”
Omppu: “Tykkään.”
Mesi: “No miksi sitten suutuit sille tänään?”
Omppu: *jotain hiljaa sanottua, jota en kuullut*
Mesi: “Pitäisikö sun pyytää anteeksi siltä?”
Omppu: “En pyydä.”
Mesi: *syvä huokaus* “Ehkä pyydät sitten vähän myöhemmin, kun olet valmis.”
Omppu: “No ok sitten.”
Ehkä yksi hauskimmista kaksosjutuista onkin se, miten tytöt opettavat toisiaan ja oppivat toisiltaan. Kun sisko on samalla kehitystasolla, toimivat he ikään kuin toistensa sparripareina jatkuvasti. Kun Omppu oppi kävelemään, Mesi oppi seuraavana päivänä. Kun Mesi oppi piirtämään tähden, Omppu oppi heti perään. Samalla tavalla menee myös monet käyttäytymiseen liittyvät asiat. Ja jos toinen saa kilarit, mikään ei ole suloisempaa kuin se, että sisko nimeää tunteen: “Sinua harmittaa nyt asia X, mutta ei silti kannata karjua.” Tällaisissa tilanteissa oikein ihmettelen, miten nelivuotiaat osavat käyttää tuollaista kieltä ja toimia niin hienosti. Vaikea sanoa, kuinka paljon näissä taidoissa on geenejä ja kuinka paljon mallioppimista ja apinointia aikuisilta, mutta muutamia asioita lukuun ottamatta tyttöjen taidot ovat kehittyneet aivan rinnatusten, vaikka tytöt hyvin eriluonteisia ovatkin.
Raskausaikana pelkäsin, kuinka osataan kohdella tyttöjä yksilöinä. Nyt ajatus vähän hymyilyttää — kuinka vähän sitä tiedettiinkään. Tytöt ovat niin erilaisia luonteiltaan, ettei heitä kertakaikkiaan voi sotkea millään tavalla toisiinsa. Esimerkiksi mun iskä on sanonut, että joistakin valokuvista ei aina erota tyttöjä toisistaan, mutta heti kun näkee heidän puhuvan/liikkuvan, ei ole epäilystäkään, kumpi on kumpi. Heidän persoonansa tulevat niin vahvasti läpi kaikessa siinä, miten he ovat tai mitä tekevät, että samantyyppisillä kasvonpiirteillä ei ole enää virkaa.
Sekin on hauskaa, että tosi moni tuttava on sanonut, että Omppu näyttää heidän mielestään A:lle ja Mesi minulle. Pitäisikö tästä siis todeta, että mulla ja A:lla on todellakin naimanaamat, jos identtisistä kaksosistakin toinen muka näyttää mulle ja toinen hälle (eli aikalailla kuitenkin samalle)?
-Karoliina-
Alkuperäinen kuva, joka on mun lempikuva kautta aikojen: Noora Näppilä
