Ensilumi

Mä heräsin tänään ennen puolta viittä lapsen huhuillessa mua painajaisunen jälkimainingeissa. Yritin saada unta uudelleen, mutta eihän se uni enää tullut. Ymmärrettävää, koska kropan mukaan eletään vielä kesäajassa, joten kello oli siinä tapauksessa jo puoli kuusi, eikä siihen aikaan enää saa uudelleen unta. 

Eipä haitannut. Kun astelin kuuden aikaan ulos ovesta, riemu oli käsin kosketeltavaa. Niin ihanaa, lunta! Hihkuttiin ystävän kanssa hetki, osoiteltiin hankea ja lumen alle peittyneitä puita ja alettiin tallustaa kohti aamusaunaa. Käymme tiistaiaamuisin uimassa ja saunomassa Kuumassa, ja tänään oli erityisen ihana aamu pulahtaa hyiseen veteen. 

Kun kävelin uinnin jälkeen kohti kotia, kännykkä piippasi toisen ystäväporukan Whatsapp-ryhmään monen monta viestiä aiheesta “mitkä kengät näille keleille”. Se oli taas talvi yllättänyt autoilijan ja lenkkeilijän. Klassikko! (Maiharit ja chelsea-bootsit veivät voiton, minä vannoin totta kai taas Adidaksen Terrex:ien nimeen). 

Tuntuu hassulle, että olen elänyt Suomen talvissa jo 38 vuotta, ja silti — joka kerta — ensilumi tuntuu mielettömältä. Enkä ole ainoa. Ei varmasti ole sellaista työpaikkaa, koululuokkaa tai päiväkotiryhmää, jossa ei ihasteltaisi tai kauhisteltaisi sinä päivänä, kun valkea sataa ensin kerran maahan. “Apua, meillä on vielä kesärenkaat.” “Tästäkö se kolaaminen sitten taas alkaa?” “Kyllä ne ehtii vielä monta kertaa sulaa.” “Mä teen lumilyhdyn”. “Toi heitti mua lumipallolla!” 

Jonkun mielestä säästä ja lumesta puhuminen ja intoilu voi olla latteaa, mutta musta juuri tällaiset lumigatet on parhaita. On ihanaa huomata, miten pienet, arkiset, asiat liikuttaa vielä niin monia. On jotenkin älyttömän siistiä, että maailmassa, missä ihmiset voi päästä kännykän avulla vaikka avaruuteen, kotiin voi tilata mitä tahansa ruokaa ja kaupat on pullollaan ties minkälaisia tavaroita, jokin niinkin maanläheinen (kirjaimellisesti) kuin lumi, tuo iloa ja keskustelunavauksia. Aikuisen ja lasten riemu lumipalloista ja sään ihmettelystä on juuri sitä, millaista maadoitusta moni meistä kaipaa. Jotain tosi konkreettista. Sellaista, mitä ei voi rahalla ostaa. Oikeaa, aitoa. 

Mun oma lumi-jargonlause menee näin: “Voi kun tämä valkeus säilyisi.” Varsinkin luminen joulukuu olisi i-ha-na. Jännä, miten lumi tekee automaattisesti joulufiiliksen. Tekee heti mieli laittaa joulumusat kaakkoon ja glögit tulille, mutta odotan nyt vielä Halloween-viikonlopun yli, ennen kuin tärähtää jingle bells. 

-Karoliina-