Miten liikuntainnolle kävi marraskuussa?
Onpa tämä ihmiskeho ja mieli ihmeellinen. Juuri nyt, kun pimeys meinaa painaa alleen ja jaksamisen tueksi tarvittaisiin erityisen paljon hyvää ruokaa ja liikuntaa, tekisi oikeasti mieli vaan maata peiton alla.
Mä olen liikkunut puolitoista vuotta tosi säännöllisesti. Pääasiassa 5-7 kertaa viikossa, mutta nyt marraskuussa kerrat ovat olleet harvenemaan päin. Tällä viikolla olen liikkunut tasan kerran, tänään. Ollaan, joo, sairastettu ja on ollut hankalan pitkiä työpäiviä, totta sekin. Mutta toisaalta kaikki nämä ovat olleet lopulta — itse asiassa — tekosyitä, kun itsensä kampeaminen liikkeelle on vaan ollut enemmän työn alla kuin koskaan aikaisemmin. Marraskuussa olenkin liikkunut vain ehkä kolmesti viikossa, ja se on kyllä mulle tosi vähän.
Vaikka ajattelenkin niin, että liikunnan tulee olla kivaa ja liikkumaan meno ei saa stressata, niin olen myös sitä mieltä, että joskus täytyy saada nainen liikkeelle vaikkei se aluksi niin huvittaisikaan. Koska mitä enemmän kotiin jään, sitä nuutuneemmaksi oloni koen ja sitä vaikeampaa liikkeelle lähtö on seuraavanakin päivänä. Ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana. Huonon kierre lähtee rullaamaan usein vielä helpommin kuin hyvän.
Mulle liikunta on elinvoimaa ja hyvää mieltä, ja jos minulta kysytään, marraskuussa noita kahta tarvitsee kaivaa enemmän kuin minään muina kuukausina. Vaikken huomaisikaan päivän liikkumattomuutta mistään muusta päivän aikana, niin klo 20.00 jälkeen tiedän, onko keho saanut hikoilla vai ei. Huomaan nimittäin, että jos en ole liikkunut, olen illalla levoton ja kärttyinen. Lasten “nukutus”, joka ei varsinaisesti ole enää nykyisin edes nukuttamista, tuntuu jotenkin liian hitaalle ja kuormittavalle. Samoin vähän kaikki ärsyttää, ja toisaalta sängyssä unta saa hakea kauemmin kuin liikunnallisena päivänä.
Mulle liikunta ei ole lihasten kasvattelua tai kulutettuja kaloreita (vaikka toki molemmat ovat kiva sivutuote), vaan ennen kaikkea sitä, että mä koen oloni virkeäksi, iloiseksi ja toisaalta illalla OIKEALLA tavalla väsyneeksi. Mä voisin jopa sanoa, että liikunta ihan muuttaa mun persoonaa. Kun puran energiaa salilla tai vaihtoehtoisesti saan kroppakiksit avannosta, mun elämänasenne on positiivisempi, mun keskittymiskyky paranee ja pinna pitenee. Voi kuulostaa hölmölle lause “elämä ei masenna, kun vien typerän mielenterveyteni typerälle mielenterveyslenkille”, mutta niin vaan tämä homma mulla menee. Tähän en voi todeta muuta kuin että olisinpa tajunnut tämän vuosia sitten!
Ja siitä syystä heitän marraskuiset tekosyyt romukoppaan ja alan sykkiä taas eteenpäin ja lenkkipolulle.
-Karoliina-
