13 vuotta äitinä
Katsottiin esikoisen kanssa taas kerran Gilmoren tyttöjä.
”Oliko noi silloin muotia?” tytär kysyy osoittaen Lorelain farkkuja.
”Oli. Mullakin oli tuollaiset kun sä olit pieni.”
”Sä olit silloin kyllä vielä ihan vauva.”
”Niin olin.”
Mä olin 25-vuotias, kun esikoinen syntyi kolmetoista vuotta sitten. Olin ehtinyt toivoa lasta jo vaikka kuinka kauan ja liki yhtä kauan olin pelännyt, etten sitä koskaan saa. Teinivuosina todettu endometrioosi oli tehnyt sen, etten koskaan oikein osannut elää huoletonta nuoren aikuisen elämään, vaan kaikki — nopeat opinnot, nopea töihin meno, nopea pariutuminen — tähtäsi siihen, että voisin edes yrittää tulla äidiksi, koska äitiys ja perhe oli ollut aina suurin unelmani.
Kun sitten 25-vuotiaana — monella tapaa epäonnisen raskauden jälkeen — sain käsiini pienent erveen käärön, kuvittelin, että olisin valtavan aikuinen ja täysin valmis vanhemmaksi. Olinhan sentään opiskellut opettajaksi, kai minä nyt tiesin, miten lapsia kasvatetaan oikein.
Vaan vähänpä tiesin. Ja onneksi niin! Koska en usko, että vanhemmuuten voi koskaan olla valmis, on parempi vaan, kun siihen hommaan lähtee rotsi auki.
Nämä vuodet esikoisen kanssa, ja esikoinen itsessään, ovat opettaneet niin paljon elämästä, minusta ja keskeneräisyydestäni, ettei mikään muu yksittäinen asia koskaan. Hän on tehnyt selväksi sen, ettei kasvatusoppaiden ohjeet tehoa kaikkiin. Hän on koetellut hermojani, pakahduttanut sydäntäni ja auttanut minua näkemään sellaisia näkökulmia, joita en olisi koskaan nähnyt ilman häntä. Ennen kaikkea olemme kasvaneet yhdessä, vähän kiinni toisiimme, vähän jo vieretysten erilleen. Niin, että osaan jo vähän ajatella sitä hetkeä, kun hän levittää siipensä ja joku päivä lentää pesästään.
Tänään me mennään nukkumaan, kuten aina viime vuosien aikana. Sä huudat huoneestasi “voit tulla!”. Makaat peittosi alla, sukkakiharapötköt pään päälle aseteltuna, unilasit valmiina tyynyllä. Kömmin sun viereen, peiton alle. Sun jalat on jo pidemmät kuin omani. Juuri ja juuri mahdutaan enää kapeaan sänkyyn vierekkäin. Jutellaan vähän päivästä, tästä ja huomisesta. Laitetaan kädet toistemme käsiin ristiin, iltarukous ja suukot. “Rakastan sua”, sä huikkaat aina viimeiseksi kun suljen oven.
Kolmetoista, thirteen. Joo, -teen. Aika menee nopeasti.
-Karoliina-
