Lapsikatras (jottei nousisi pissa päähän)

Mä ajattelen niin, että aika moni asia vanhemmuudessa on samaa, olipa lapsia sitten yksi tai kolme. Totta kai aikaa, käsiä, hermoja ja haleja tulee jakaa useampaan suuntaan. Välillä (usein) melutaso kohoaa yläilmoihin ja aikuisen kykyä kuulla yhtä aikaa usean lapsen tarpeita tarvitsee kasvattaa. Mutta itse vanhemmuus, huolenpito ja rakkaus, on aina sama. 

Nyt, kun elämää kolmilapsisena perheenä on takana reilut neljä vuotta, olen ymmärtänyt, että suurin oppi, mitä lapsikatras on minulle tehnyt on se, että se on karsinut minulta turhat luulot itsestäni kasvattajana. Toisaalta samasta syystä lapset ovat tuoneet armollisuutta. Nyt kerron, miten.

Kun esikoinen syntyi, kuvittelin, että voisin aivan hyvin vaikuttaa lähes kaikkeen hänessä. Ajattelin, että jos kasvatan oikein, hän alkaa toimia oikein; se on täysin aikuisten ohjaamisesta kiinni. Jos taas lapsen käytös ei ole toivottua, ajattelin, että se on minun syyni. Että minä tein jotain väärin.

Nyt, kun katson tyttäriäni, näen valtavan selvästi, että kaikkeen me aikuisetkaan ei voida vaikuttaa. Itse asiassa jokaisen lapsen persoona on niin vahvasti tämän omaa, että vaikka kasvatus voi toki tukea, antaa turvaa, ohjata johonkin suuntaan, niin loppujen lopuksi se, millaisia ihmisiä täältä ovesta ulos astuu, on paljon monimutkaisempien asioiden summa kuin sen, mitä minä ja puoliso ollaan tehty. 

Tätä asiaa saa olla todistamassa ihan joka päivä. Me ollaan esimerkiksi aina pyritty vaalimaan kodin siisteydessä tiettyjä asioita, mutta silti yksi lapsista on täyshuithapeli, todellinen sottapytty, toinen perustallaaja ja kolmas uskomattoman siisti, joissakin asioissa jopa neuroottinen. Sama pätee todella moniin asioihin. Joku tytöistä karjuu asiansa, toinen vetäytyy mököttämään. Yksi rakastaa hulinaa ja hälinää, järjestää sitä itse lisää ympärilleen. Toinen taas haluaa vetäytyä oven taakse omaan rauhaan. 

Kun meillä oli vain esikoinen, paukuttelin monissa asioissa henkseleitäni, kuinka valtavan hyvin olinkaan onnistunut äitinä. Noh. Nyt voin todeta, että se, missä tuolloin “onnistuin”, ei päde enää pienten kanssa. Toisaalta — on aivan älyttömän riemullista nähdä, että ne opit, joita kuvittelin, etten osaa siirtää esikoiseeni, ovatkin siirtyneet kaksosille, ja he ovat imeneet tuon kasvatusosa-alueen kuin pienet sienet. 

Ajattelenkin nykyisin, että me aikuiset voidaan tarjota mallia, oppia ja kasvattaa, mutta se, millainen lapsen persoona on, vaikuttaa siihen, kuinka otollinen maaperä kasvatussuunnalle tämä on. 

Tähän liittyen ajattelen, että on ihanaa, kuinka meillä voi näemmä kasvaa omaan suuntaansa. Vaikka välillä arjessa (aamuisin) raivostuttaa lapsosten itsepäisyys tai jotkut omat tavat, olen aidosti iloinen siitä, että täällä torpassa saa olla sitä, mitä on. Ei ole pakko olla kiltti, rohkea tai jotain muuta, vaan saa olla sitä, mitä on. (Tosin se OLISI ollut jees, jos jokainen pitäisi huoneensa siistinä, mutta no can do). 

-Karoliina-

• kuva Pixabay