Kolumnit

Jyrki Lehtolan kolumni: Miten meistä tuli ihmisiä, jotka ylpeilevät yliherkkyydellään?

Teksti:
Jyrki Lehtola

Vuosi vuodelta ymmärrän maailmaa yhä vähemmän. Osittain ymmärrykseni väheneminen johtuu ikävuosistani. Yhä useammin valitsen mukavuuden ja huomaan, ettei esimerkiksi jokaiseen teinien tekemään uutuuslevyyn tarvitsekaan perehtyä. Osittain ymmärrykseni väheneminen johtuu siitä, että maailma muuttui nopeasti ja jämähdin 1980-luvulle istuskelemaan vanhojen, muiden hylkäämien arvojen kanssa.

En ymmärrä KonMaria. Siivouksen ja sisustamisen ymmärrän kodin muuntelun mielekkyytenä, mutta KonMari vie asumisen aivan uudelle narsismin asteelle.

KonMarissa luovutaan turhista tavaroista ja nostetaan jäljelle jääneet tavarat korkeammalle fetisoinnin tasolle. Eräässä lukemassani KonMari-lainauksessa laatikkoon viikattuja vaatteita siliteltiin ja niille juteltiin, ja tätä pidettiin normaalina vaatesuhteena. Toisessa konmarittaja kertoi ottaneensa töistä lomaa, jotta ehtisi sekoilla tavaroidensa kanssa täyspäiväisesti. Kolmas konmarittaja oli saanut kotinsa mieleiseensä KonMari-kuntoon, kunnes oli alkanut tuijottaa yhä tuskastuneempana perhettään, joka pilasi uuden järjestyksen.

Miten tavaroista luopumisesta tuli teko, jonka seurauksena tavarat saivat vallan aivan uudella tavalla? Luopuminen on toisinaan tyydyttävää, mutta kodin rakentaminen oppikirjan mukaan ei kuulosta kodikkaalta.

En ymmärrä ihmisten välisiä keskusteluja, ainakaan sosiaalisessa mediassa. Tietyissä keskusteluryhmissä käytetään kirjainyhdistelmiä ”tw” (trigger warning) ja ”ct” (content warning), joilla varoitetaan, että kirjainyhdistelmän jälkeen tuleva sisältö voi järkyttää herkimpien mieltä. Eräässä keskustelussa tuo sisältö oli sanat ”juoppo raitiovaunussa”. Miten meistä tuli ihmisiä, jotka ylpeilevät yliherkkyydellään, kun joskus kasvamisen ydin oli siinä, että oppii kestämään ikäviäkin asioita?

Sama ilmiö tulee esiin lehtien testeissä, joiden avulla voi selvittää, onko oma lapsi erityisherkkä. Jos poolopaidan kaulus vaivaa lasta, hän saattaa olla erityisherkkä.

Mutta eivätkö kaikki lapset ole herkkiä, herkkyys vain ilmaistaan eri tavoin? Kovasti toivoisi vanhemman ymmärtävän lastaan ilman testejäkin.

En ymmärrä, miksi omasta kehosta tehdään liioittelun alttari. Katselin helsinkiläisessä ostoskeskuksessa ympärilleni ja huomasin, että melkein puolet naisista oli leikattu sellaisiksi, ettei heitä voinut kuvailla muilla sanoilla kuin ”väärin leikattu”. Kauneuskirurgia on tarpeellinen kirurgian laji esimerkiksi onnettomuuksien jälkeen. Virheitä tai vanhenemisen jälkiä saa toki peittää, mutta kun kauneuskirurgiassa astutaan liioittelun tielle, herää kysymys, että mihin on kadonnut lääkärin, oman itsen, perheen tai puolison vastuu sanoa ”ei, ei, ei, toi ei ole enää suu, vaan kraateri”.

En ymmärrä selfieitä, kymmeniä selfieitä, satoja selfieitä. Miten niin niissä ei kerrota vain kahdesta asiasta: pelottavaksi kasvaneesta minäkeskeisyydestä sekä yksinäisyydestä, ja vielä ylpeinä?

En ymmärrä nykydieettejä. Milloin normaali arki muuttui niin sisällyksettömäksi, että siihen pitää saada merkityksiä rajoittamalla omia nautintoja mahdollisimman monimutkaisilla, usein laskutoimituksia vaativilla tavoilla? Vuosikymmeniä yritimme täällä pitää itsemme hengissä viljelemällä absurdeissa olosuhteissa maata, ja nyt me olemme päättäneet ylpeinä luopua viljan syönnistä tunteaksemme itsemme ihmisiksi, jotka itsensä sijasta löysivät vian viljasta.

Jotain tapahtui kymmenisen vuotta sitten. Sitä ennen elimme harmaassa maailmassa, johon silloin tällöin ilmestyi valon pilkahduksia: puhdas ensilumi, kevätauringon ensimmäinen pilkahdus, rakastuminen, lapsen nauru, tuntemattoman osoittama kiltteys, hyvä hetki keskellä arkea.

Muuten oli harmaata, ja harmaa oli hyvä. Sitä kutsuttiin arjeksi. Siinä herättiin, mentiin töihin, tultiin kotiin ja yritettiin pitää oma itse sekä läheiset elossa ja jossain määrin onnellisina. Liioittelua pidettiin silloin liioitteluna, ei tapana elää.

Vähään aikaan tuo harmaa ei ole enää kelvannut. Me olemme muuttaneet ääripäihin, mustaan ja valkoiseen, ja olemme siitä vähän liian ylpeitä.

Jyrki Lehtola

Jyrki Lehtola on helsinkiläinen kirjoittaja, joka nauttii pysähtymisestä liikennevaloihin.

Anna Jyrkille palautetta: lehtola@dlc.fi

Jyrkin aiemmat kolumnit löydät täältä

X