Kolumnit

Kaarina Hazardin kolumni: Joukkoliikenne lohduttaa

Teksti:
Kaarina Hazard

Näinä aikoina, kun vaalit menevät miten menevät, ilmastonmuutos kiihtyy, lajit katoavat ja kansallismaisemaksi vakiintuu soran pehmittämä sohjo; näinä aikoina, kun somen algoritmit valitsevat puolestamme uutisvirtamme, jakavat meidät samanmielisten joukkoihin ja antavat nähdäksemme vain sellaisia tietoja ja mainoksia, joita osaamme odottaa; näinä synkeinä umpipimeinä viikkoina, kun kukaan ei jaksaisi toisen ovikelloa soittaa, eikä kuulumisia vaihtaa, ja yksinäisyyden syvyys on lohduton, on lohtu lähellä. Ja se on: joukkoliikenne!

Kun heti aamusta menee metroon, bussiin tai junaan, ei voi pysyä siinä kuvitelmassaan, että olisi täällä itsekseen. Kun kaikki muutkin ovat menossa, kuka mihinkin – töihinsä, kouluihinsa, hommiin jonkinlaisiin – ottaa siinä itsekin omaa suuntaa aivan uudella ryhdillä. Siinä tajuaa välttämättä, että on osa muita. Tietenkin voi olla ahdasta, kuumaa, ikkunat huurussa, ja jos on huonosti valinnut asunsa, voi keinokuitu kutittaa. Vieruskaverin hajuvesi voi pyörryttää tai edessä seisojan niskavillat pyrkiä suuhun. Mutta sittenkin. On siinä menemisen meininki.

On väliä sillä, missä meidän konkreettiset ruumiimme milloinkin kulkevat. Sillä minne kehosi heivaat, on merkitystä. Mielenosoitus, tori, peli, konsertti – niissä on kaikissa tunnetta ja voimaa. Yhteen kokoontumisella on vaaran maine, eikä suotta – aina siinä on sulloutumisen, hillittömyyden ja teutaroinnin vaara, mutta myös yhteisen mielen löytymisen mahdollisuus. Tahdomme sitten rauhaa, musiikkia, joukkueemme voittoa tai vain uunilämmintä piirakkaa suoraan leipojalta, me tahdomme sitä yhdessä. Tässä me menemme, tällä lailla, olemme näin yhtä, samoja kaikki, kaikki tämän pallon päällä tänä yhtenä siunattuna hetkenä. Siksipä: joukkoliikenne!

Kun vaellamme yhteisen liikennevälineen suojissa toistemme lomitse, tulevat ruumiimme muistutetuksi siitä, että emme ole täällä yksin. Jokainen jonkun toisen vanavedessä kuljettu metri huomauttaa meille, että täällä on muitakin. Voi olla, että hyvyyspäissämme autamme vastaantulijaa, ojennamme maahan pudonneen pipon, palautamme sateenvarjon löytötavaroihin, mutta vaikka emme tekisi mitään kunnollista, on itse kulkemisessa koko olemisen mieli. On mahdotonta vihata jokaista, jos samalla nyit helmaasi syrjään, jotta toinenkin mahtuu. On mahdotonta olla ainoana oikeassa, jos luikahdat ovesta toisen perässä. On mahdotonta tuntea lopullista yksinäisyyttä niin kauan kun istuu muiden vieressä.

Kulkemisen järjestämisen ideana tapasi olla se, että ketään ei jätetä kyydistä. Kaikki noukitaan kuoppaistenkin teiden varsilta, ohuiden kärrypolkujen pientareilta, koska jokaisen on päästävä yhteiseen piiriin – kouluun, kylille, kaupunkiin, asioitaan hoitamaan. Kun päästiin linja-autoon tai junaan, oltiin jo porukassa, turvassa, toisten katveessa ja jaettujen asioiden äärellä. Ja niin se on edelleen. Joukkoliikenteen vastaus ihmiselle on sama kuin ilmaisen ämpärin: Ei se ämpäri se asia ole, vaan se jonottaminen, se että pääsee toisen huomaan, eikä mitään tarvitse puhua. Saman onnen saa joka päivä vain hyppäämällä kyytiin. Yhdessä kulkemalla mummot pysyvät mukana, lapset oppivat tavoille, ujot pääsevät samalle penkille muiden kanssa.

Joukkoliikenne mahdollistaa toivotun vahingon – uuden kulman, vastaantulijan, tyylin, baarin, maiseman. Tästäkään en tiennyt mitään, vaan nytpä tiedän. Julkinen liikenne, se on poliittinen teko, arjen mielenosoitus ja opintie; verotuksen ja postin jälkeen uljain sosiaalinen innovaatiomme. Näinä aikoina, kun meitä yhä harvemmin puhutellaan kansalaisiksi ja yhä useammin asiakkaiksi, kun kaikki on itse valittava makupaloista munuaissiirtoihin, on julkisen liikenteen luoma jokapäiväinen pakko lomaa minusta ja itsestä. Toki ihminen tahtoo valita voisilmäpullan ja kääretortun välillä, mutta joskus hän myös tahtoo istua valmiiseen pöytään. Ja sitä julkinen liikenne on.

 

Kaarina Hazard

Kaarina Hazard on helsinkiläinen vapaa kirjoittaja, jota kiinnostaa suomi ja Suomi.

Kaarinan aiemmat kolumnit löydät täältä

X