Laura Honkasalon kolumni: Kuuntele mua!

Olipa tosi kiva jutella, tapaisin mielelläni uudelleen”, mies sanoo kadunkulmassa.

Olen vähän häkeltynyt. Jutella? Mies puhui kaksi tuntia itsestään. Olen ujo, enkä ole koskaan osannut ottaa tilaani ja vaatia suunvuoroa puhuakseni omista asioistani. Se tuntuu vain järkevältä: jos toinen ei kysy minusta mitään, miksi ryhtyisin väkisin kertomaan ajatuksiani? Parempi olla vaiti ja hymyillä nätisti.

Deitti-ilmoituksissa moni sinkku kirjoittaa pitävänsä hyvistä keskusteluista. Keskusteleminen on kuitenkin todella vaikeaa, kenen kanssa vain, ja hyvän keskustelun syntyminen on lähestulkoon henkimaailman juttu.

On helpompaa napsauttaa päälle yksinpuhelu, vaikka keskustelukumppani olisi yhtä empaattinen kuin postilaatikko. Tai on helpompaa olla se ujo osapuoli, joka ei halua tyrkyttää itseään ja kuuntelee kiltisti.

Paras keskustelija, jonka olen tuntenut, oli isänäitini. Hän osasi keskustella kenen kanssa tahansa, oli sitten kyseessä poikamiesprofessori tai ventovieras vaihto-opiskelija.

Istuin usein ylioppilasjuhlissa tai häissä mummin vieressä, kun hän sai jonkun varautuneen sulamaan tai hermokimpun rauhoittumaan. Mummi näytti tietävän automaattisesti, mikä puheenaihe saa toisen syttymään.

Hän osasi johdatella keskustelua, hän oli aidosti kiinnostunut ja sai puhekumppaninsa tuntemaan itsensä tärkeäksi.

Nykyaikana keskustelutaito tuntuu olevan entistä enemmän hukassa. Iso osa ”keskustelusta” tapahtuu netissä, jolloin kaikki muu paitsi sanallinen viestintä jää pois: eleet ja ilmeet, joiden perusteella osaamme vaistomaisesti päätellä toisesta ihmisestä paljon sellaista, mitä ei sanota ääneen.

Tutkijoiden mukaan netissä keskusteleminen vähentää kykyä tuntea empatiaa, ja sen kyllä huomaa. Nettikeskusteluissa kukin rääkyy omaa asiaansa ja pahimmillaan seurauksena on verbaalinen verilöyly.

On luonnollista, että oikean elämän kanssakäymisestä tulee pelottavaa, kun on tottunut kirjoittelemaan verkossa. Yhdysvaltainen koomikko Aziz Ansari kertoo kirjassaan Modern Romance, että jotkut hänen haastattelemansa nuoret aikuiset eivät uskaltaneet soittaa treffikumppanilleen ja jotkut eivät edes halunneet tavata kasvokkain – ”romanssi” oli helpointa hoitaa tietokoneen ääressä, koska silloin voi punnita jokaisen lauseen tarkkaan.

Kotimaisillakin deittipalstoilla on paljon ihmisiä, jotka eivät oikeasti haluakaan tavata, koska kirjoitteleminen on helpompaa. Tinderissä ei tarvitse edes kirjoitella, sen kun pyyhkäisee sormella uuden ehdokkaan esiin.

Tutkimusten mukaan seksin harrastaminen on vähentynyt varsinkin nuorten aikuisten keskuudessa. Siis seksin harrastaminen kumppanin kanssa – itsetyydytys on kuulemma lisääntynyt Suomessakin, ehkäpä entistä kekseliäämpien apuvälineiden takia.

Samaan aikaan jotkut väittävät, etteivät lapset opi puhumaan, koska vanhemmat ovat aina laitteiden kimpussa. Ulkosuomalaiset ystäväni ihmettelevät, miksi Suomessa pienilläkin lapsilla on älypuhelimet. Lapset näkevät, että isä ja äiti viettävät loputtomasti aikaa nokka kiinni puhelimessaan. Lapsikin koukuttuu laitteisiin nopeasti, ja sitten vanhemmat saavatkin olla älypuhelimellaan kaikessa rauhassa.

Lapset oppivat kasvokkain keskustellessaan paitsi kieltä ja ilmaisua myös vuorovaikutustaitoja ja empatiakykyä sekä kestämään yksinäisyyttä. Yksinolo valmentaa keskustelemaan, ja keskusteleminen auttaa olemaan yksin, kun tietää kelpaavansa muillekin.

Samoja taitoja tarvitsevat aikuiset. Sanattoman kommunikaation tulkitseminen pitää aivot vireinä ja ehkäisee kognitiivisia sairauksia.

Yhdysvalloissa kirjoitetaan jo, että digitaalinen kommunikaatio voi tuhota kasvokkain keskustelemisen kokonaan. Se olisi kamalaa!

Vasta aikuisena aloin ymmärtää, että mummini näki paljon vaivaa keskustelun eteen. Hän oli sosiaalisesti lahjakas mutta pani myös itsensä peliin ja oli oikeasti kiinnostunut keskustelukumppaninsa ajatuksista.

Mummi hyväksyi sen, että keskustelussa voi mokata tai vaikuttaa pöhköltä. Juuri se tekee oikeasta keskustelusta hienon asian.

Se on inhimillistä ja palkitsevaa, aitoa ja antoisaa.