Laura Honkasalon kolumni: Lääkkeetön masennus on kuin synnytys ilman kivunlievitystä
Laura Honkasalon kolumni: Lääkkeetön masennus on kuin synnytys ilman kivunlievitystä

On tainnut jäädä aamulääkkeet väliin, kun on noin sekaisin.” Fiksuilla ihmisillä on tapana heittää psyykelääkkeisiin liittyvää läppää tuosta vain. Julkkikset tilittävät masennuskokemuksiaan mutta eivät koskaan kerro lääkehistoriaansa, päinvastoin. Meditointi ja ruokavalio auttavat, ”lääkkeisiin en halunnut sortua”, ”lääkkeet turruttavat tunteet”, ”halusin tuntea aidosti, vaikka olin masentunut”, he sanovat.

Olisi kiva, jos joku julkkis joskus sanoisi haastattelussaan, että kokeilin kaikkea, mitä tarjottiin – näin se yleensä psykiatrisessa sairaalassa menee ja avohoidossakin, jos oikeaa lääkitystä joudutaan hakemaan pitkään.

Jos masentunut ei pysty nukkumaan, on pakko turvautua unilääkkeisiin. Ensimmäinen tai toinenkaan valmiste ei välttämättä auta, koska sivuoireet ovat yksilöllisiä.

Lääkkeetön masennus on kai vähän niin kuin synnytys ilman kivunlievitystä, suoritus, josta kelpaa olla ylpeä. Irvokasta sekin, että Suomessa on enemmän kuin hyväksyttyä turruttaa tunteet alkoholilla. Siitä huolimatta, että viinin lipittely taitaa aiheuttaa isomman syöpäriskin kuin masennuslääkkeet.

Sairastuin toisen lapseni syntymän jälkeen vaikeaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen, joka ei parantunut viherpirtelöillä ja metsälenkeillä.

Olin kolme kuukautta psykiatrisella osastolla – mielen sairauksien kohdalla se ei ole kovin pitkä aika. Ilman lääkkeitä olisin varmasti kuollut. Olin menettänyt synnytyksessä puolitoista litraa verta, en pystynyt nukkumaan ja tuntui kuin olisin ollut mustassa säkissä. Olin täysin vakuuttunut, että lapsilleni olisi parempi elää ilman läpimätää äitiään ja muutenkin pilaisin kaikkien läheisteni elämän.

Itkin ja märehdin sitä, että kohtalo varmasti rankaisee minua kelvottomuudestani tappamalla jonkun läheisistäni, tai ehkä kaikki. Nukuin unipillereillä ja söin kiltisti masennuslääkkeitä (sekä ämpäreittäin rautaa ja vitamiineja). Luojan kiitos ensimmäinen kokeiltu valmiste tepsi.

Jotkut joutuvat testaamaan lukemattomia eri vaihtoehtoja, toisille ei koskaan löydy sopivaa. Kotiin päästyäni minulla oli turvana nukahtamislääkkeitä, unilääkkeitä ja mielialalääkkeet. Unilääkkeet vaikuttivat kaapista käsin, tietoisuus niiden läsnäolosta auttoi nukkumaan. Kehitin riippuvuuden vain piikkimattoon. Serotoniinin takaisinoton estävää masennuslääkettä käytän edelleen.

426 000 suomalaista söi masennuslääkkeitä vuonna 2015. Moni varmasti turhaan – usein keskusteluapua ei ole saatavilla ja terveysasemalta lähetetään kotiin lääkereseptin kanssa.

Silti moni hyötyy mielialalääkkeistä, eikä lääkkeiden paheksuminen tunnu kivalta. Kukapa ei haluaisi selvitä elämän haasteista ilman kemiallista tukea.

Keskusteluapua voi olla vaikea saada, jos ei ole ihan pohjalla vaan selviää esimerkiksi työelämässä. Matalan kynnyksen keskusteluapua pitäisi olla saatavilla helpommin, sillä kaikki eivät tarvitse psykoterapiaa Kela-kiemuroineen.

Olen ollut avohoitopotilas – valtaosa heistä ei juoksentele kirveen kanssa ympäriinsä vaan koettaa selvitä arjen haasteista, esimerkiksi sukkien vetämisestä jalkaan. Silti jutustelun lomassa heitetään huoletta vitsinä, että se tyyppi näytti ihan joltain avohoitopotilaalta.

Masennusta on eri lajeja. Jos jollekin lääkkeeksi riittävät koiralenkit, hieno homma. Hänen ei silti pitäisi sanoa haastattelussa, että mielialalääkkeitä syömällä ei tunne mitään.

Lääkkeet auttavat minua olemaan oma itseni. Olen välillä edelleen surullinen ja masentunut, mutta olen myös iloinen. Sen sijaan en makaa öitä valveilla uneksien, että suuri pyyhekumi kumittaisi minut maailmasta pois. Pystyn tekemään töitä ja olemaan kaikesta päätellen hyvä äiti, koska lapseni ovat tasapainoisia, iloisia ja energisiä.

Masennukseni ei ole edes syvimmissä syövereissään mennyt niin pahaksi kuin monilla muilla. Sain sukat jalkaan, jaksoin lukea kirjoja ja käydä sairaalan kuntosalilla.

Joillakin masennus alkaa lapsena ja jatkuu koko elämän. Jotkut eivät koskaan pääse kiinni itsenäiseen elämään, opiskeluun ja töihin. Nykyajattelun mukaan sellaiset ihmiset ovat tarpeettomia: he vain kuluttavat ”yhteisiä rahoja” eivätkä maksa veroja. Masentuneet ansaitsevat kaiken avun, mitä voivat saada: lääkkeet, sairaalahoidon, keskusteluapua, taideterapiaa. Eniten he ansaitsevat armoa.

Ymmärrän kyllä, että kevytmasennuksenkin kokenut tuntee tarvetta kertoa kokemuksistaan, mutta lääkehoidon vähättelyn voisi jättää pois.

Tilaa Annan uutiskirje

Annan uutiskirje tuo sähköpostiisi uusimmat artikkelit, testit ja kilpailut.

Kommentit

Tuo kun väitetään että ssri ym. lääkkeet vie tunteet ja ilon pois, niin väitän kokemuksesta että ne nimenomaan tuovat tunteet takaisin. Masennushan ne tunteet vie pois, eikä lääkkeet. Itsellä lähes 30v kokemus paniikkihäiriöstä/masennuksesta. Ja ssri toi viimein avun kun lääkevastaisuudessani vaivuin ihan pohjalle, ja sitten vasta suostuin ottamaan lääkkeet. Kuinka valtavilta kärsimyksiltä olisin säästynyt, jos olisin ottanut ne jo alkuvaiheessa.

Aina kun on kysymys naisesta, olisi hyvä tutkia, korjautuisiko masennus hormonitasapainon – estrogeenin määrän – korjaamisella. Synnytyksen jälkeen estrogeenitasot romahtavat ja vaihdevuosissa tietysti myös. Monilla on hankalia oireita aina ennen kuukautisia. Joskus nuorellakin naisella voi olla hormonihäiriö ja vaihdevuodett alkaa ennenakaisesti. Huono mieliala ja unettomuus voivat vaikuttaa hormonitoimintaan, vaikka vika ei alun perin olisikaan ollut hormoneissa, jolloin huonon olon kierre helposti vain syvenee.

Lääkäri Marjatta Aidon kirjoitus julkaistiin jo kauan sitten arvovaltaisessa lääketieteellisessä aikakauslehdessä Lancetissa, ja siinä todettiin, että estrogeenihoito auttaa synnytyksenjälkeiseen masennukseen. Tietysti on hyvä, jos masennuslääkkeet auttavat mutta hormonihoito on hyvä vaihtoehto sekin. Ainakin nuoren naisen kohdalla huomattavasti luonnollisempikin. Sairauttahan sekin on, että toisella naisella ottaa moni biologinen perusasia tosi koville, kun kanssasisko, jolla on hormonittoiminta kohdallaan, porskuttaa ainakin vaihdevuosiin asti iloisena ja tyytyväisenä. Joskus niistäkin helposti selviten.

Lääkäreillä Maija Kajanilla ja Pirkko Sipilällä on hallussa tämä puoli asiasta. Heihin kannattaa ottaa yhteyttä.

Hyvä kirjoitus! Olen seurannut kahden läheisen ihmisen sairastumista ja molemmille lääkehoito oli ainoa pelastus. Myöhemmin kun tilanne on saatu tasapainoisemmaksi, kannattaa toki itsehoitoon keskittyä myös. Peräänkuuluttaisin matalan kynnyksen keskustelu ja tukitoimia kaikille – ennen kuin tilanteesta tulee paha. Ja tämä toimisi parhaiten juuri heille, jotka eivät vielä ole masennuksen syövereissä. Heille joille niinikään turhankin nopeasti tarjotaan lääkkeitä vaikka keskustelu ja asioiden hoitoon saattaminen auttaisi paremmin. Psykoositiloissa ja vastaavissa sensijaan keskustelut ei auta. Silloin tarvitaan ensin lääkitys ja keskustelut sitten kun on taas enemmän oma itsensä. Sairastua voi kuka vain ja muiden asia ei ole arvioida lääkityksen tarvetta. Pidetään huolta toisistamme ja autetaan avun piiriin silloin kun itse ei jaksa!

Jotenkin vähättelevää puhua ’kevytmasennuksesta’, jos sen päihittämiseen ei ole tarvittu lääkkeitä. Osa ihmisistä on niin sitkeää tekoa, että voivat selvitä mustimmasta masennuksesta ja epätoivosta ilman lääkkeitä, ja heidän sairautensa vähättely ’kevytmasennuksena’ on kirjoittajalta suorastaan irvokasta.

TIETÄMÄTTÖMYYDEN PILVI

Todella hyvä artikkeli. Lääkkeet toimivat toisilla, toisilla eivät, niin kuin muutkin lääkkeet. Jokaisen kokemus ja tieto näistä asioista yhtä arvokas, jos asianomainen pysyy totuudessa. Minut diagnostisoitiin lääkeresistentiksi tapaukseksi, lääkkeet eivät koskaan monien, monien vuosien aikana auttaneet ja lääkemerkkejä oli lukuisia. Tunteet menivät täysin monista lääkkeistä, ei itkua ei naurua -tyyppisesti. Tämän koko rumban laukaisi työuupumukseen määrätty rauhoittava, jonka annostus oli raju, siinä todella meni taju ja tiedän, mitä ovat vieroitusoireet. Olen lukenut, että masennuslääkkeet voivat kroonistaa masennuksen, en haluaisi uskoa sitä, mutta kaikki on mahdollista. Myös masennuksen uusimisen olen lukenut voivan johtua masennuslääkkeistä. Kukaan ei tiedä varmaksi mitään näissä syövereissä. Ylitietäjää ei liene, asia niin monitahoinen. Jätin kaikkien kauhuksi lääkkeet yli vuosi sitten ja voin mitä parhaiten. Syön vitamiineja, joiden syömistä en lakkaa koskaan, esim. d, Epa, b-vitamiinit ym. Rakastan elämää ja oma diagnoosini on erityisherkkyys. Niin, ne jäivätkö lääkkeet aamulla ottamatta -tyyppiset sanailut kertovat asian ohittamisesta tai suuresta tietämättömyydestä ja ennen kaikkea – sivistymättömyydestä.

Serotoniinin häviäminen elimistöstä on kemiallinen reaktio ja omalla kohdallani perinnöllistä. Joillakin ihmisillä serotoniini häviää liian nopeasti ruokavaliosta huolimatta. 10 vuotta valvottuja öitä ja tietämättömyys sairaudestani vei lopulta romahduspisteeseen. Nyt olen SSRI-lääkkeen ansiosta toimintakykyinen, ja hengissä. Mielen sairaus ei ole yhtään sen omituisenpi kuin kehonkaan. Kemiaa.

Itse suosittelen vakavasti lukemaan vertaisarvioituja tutkimuksia. SSRI-lääkkeet ovat erittäin tarkkaan tutkittuja. ja jättäisin Magneettimedia-tyyppiset lähteet kokonaan pois ja ainakin en levittäisi niitä. Olen itse syönyt SSRI-lääkkeitä 12 vuotta unettomuuteen. Annos on pieni, mutta se auttaa elämään. Kaksi kertaa olen hiljalleen jättänyt lääkkeen pois, kummallakin kerralla aivan karmea unettomuus on palannut huolestumis/depiskierteen kautta. Älä siis please jakele tietona luuloja. Kyse on siitä, että joillekin serotoniinin takaisin oton vähentäminen tekee elämän elettäväksi. Älä tuomitse. Turhaan ei kukaan lääkkeitä syö.

Popsin kymmenisen vuotta yhtä sun toista, trisyklistä, SSRI:tä, eipä juuri vaikuttanut. Vaan kun vihdoin löytyi lääkäri, joka suostui pari somaattista epäilemääni vaivaa ihan oikeasti tutkituttamaan (sen sijaan, että olisi tarjonnut uutta masennuslääkereseptiä) ja vaivat saatiin hoitotasapainoon, eipä ole masennuslääkkeille ollut enää tarvetta. Harmi, että vaivat saivat yli vuosikymmenen tehdä rauhassa tuhojaan, kun lekuri toisensa jälkeen kieltäytyi minua uskomasta edes muutaman vaivaisen testin tekemisen verran.

Mielialahäiriöistä vitsailu on loukkaavaa. On häiriöitä, joista ei ilman lääkkeitä selviä elossa. Ne ovat ihan eri kategoriaa kuin masentunut mieliala, jota on välillä kaikilla ihmisillä.

Minulla on mielialahäiriö ja vammainen lapsi. Vitsailen molemmista. Miksi meidän täytyisi luoda huumorivapaita tabualueita? Niin kauan kuin psyykkisesti sairaat suhtautuvat itse mimosanherkästi sairauteensa ja ulkoistavat sen normaalin kanssakäymisen ja keskustelun (johon kuuluu myös huumori) ulkopuolelle, ei tematiikka varmastikaan tule normalisoitumaan eikä suhtautuminen muutu.

Se on toki ero että kuka vitsailee ja kenelle. Etuoikeutettu toiseuttavasti vai itse mielenterveysjutuista kärsivä haltuunottaen.

Jos on totta, että masentuneilla ihmisillä serotoniinin pitoisuus elimistössä on laskenut, niin toivottavaa on, että lääke auttaa asiaan. Aivan kauheaa olisi sanoa diabeetikolle, että nyt ruokavalio kuntoon ja ylös ja ulos ja lenkille. Jos puuttuu insuliinia, on pistettävä sitä. Ihan sama noissa masennuslääkkeissäkin. Hankalaa asiassa on tietysti se, että masennusta on vaikeampi mitata kuin verensokeria! Lääkitys on ok, mutta tietysti pitäisi miettiä, miten masennukselta voisi välttyä, kun se on niin iso ongelma yhteiskunnassamme. Lääkkeet, apu ja tuki on sairastaessa tärkeää, mutta miten voisi opetella elämään itse tai kasvattaa lapset niin, että he osaisivat nauttia elämästä mutta myös sietää kärsimystä ja käsitellä ja kestää niitä pettymyksiä, joita vääjäämättä eteen tulee.

”sietää kärsimystä ja käsitellä ja kestää niitä pettymyksiä, joita vääjäämättä eteen tulee”

Tässä taitaa nyt taas sekoittua ihan normaali suru yms. itsestään ohimenevä ”masis” ja masennus. Se kun ei todellakaan aina johdu kyvyttömyydestä sietää kärsimystä ja pettymyksiä. Eikä masennusta myöskään aina voida johtaa suoraan mihinkään yhteen tapahtumaan, josta kaikki olisi saanut alkunsa, vaan kyse on paljon monimutkaisemmasta ilmiöstä. Esim. omalta kohdaltani kaikki oli elämässäni oikein hyvin masennuksen puhjetessa, eikä mitään varsinaista ’syytä’ pysyvälle alakuloisuudelle ja siitä kumpuaville vihantunteille ja itsetuhoisuudelle ole keskusteluterapiassakaan löytynyt. SSRI-lääkkeet sen sijaan toimivat minulla hyvin, ja siksi niihin aina parin vuoden välein palaankin, nyt kun osaan jo tunnistaa masennuksen ensimerkit itsessäni.

Kaunis kirjoitus, laura honkasalo.
Oloa ei helpota, että sairaimmat -ne jotka nauttivat pahoista töistä ja vihatöiden teoista, sadismista, hovin ohjailusta tekemään jollekin tahallista pahaa, kulkevat vapaana joukossamme. On ihmisiä, jotka harrastavat tahallista järjestäytynyttä vainoamista, yhden kokonaisvaltaista vainoamista porukalla, rikkoen yksityisyyden ja tehden tahallista vahinkoa, pyrkimyksenä murhata kohde ja hänen läheisensä tai aiheuttaa hänen rikkoutuminen henkisesti tai ruumiillisesti.
Sairaudentunto näiltä puuttuu kokonaan.

Tyttöreni sairastui vuosi sitten teini-ikäisenä vakavaan masennukseen.Hän käy koulussa,menestyy hyvin ja ystäviä on. Kontakti psykiatriseennhoitotahoon on ja lääkitys aloitettiin joulukuussa. Olen tyytyväinen ,että lääkitys aloitettiin,sillä se on auttanut tytärtäni selviytymään niistä mustimmista hetkistä. Äitinä on kova paikka nähdä kauniin ja älykkyyn tyttären haluavan kuolla,koska kokee kaiken niin vaikeana ja turhana. suhtauduin itse alussa lääkkeisiin hyvin kriittisesti,mutta keskuteleuani lääkärien ja tyttäreni kanssa päädyimme kokeilemaan ja hyvä niin.
Psykiatriseen lääkkeisiin liittyy vielä paljon turhaa painolastia. Silloin kun lääkityksellä saavutetaanenemmän hyviä asioita kuin sairaus voisi pahimmillaan tehdä sairastuneen ihmisen elämälle,niin lääkitys on todella perusteltua.
-mari-

Kai sitä silti voi tuoda kokemuksiaan esiin? Lääkkeet syöty, osastolla oltu, terapiat käyty. Edelleen paras ja toimivin kikka oli ruokavalion muutos. Se ei ole uskomushoitoa, vaan ihan samaa aivokemiaan vaikuttavaa laskelmallista säätöä.

Ja totta sekin on, että elämä ei ole helppoa. Taikapillereitä ei ole, vaikka niitä moni hakeekin.

Masennuslääkebisnes hajoaa vielä tomuksi.

Eivät masentuneet etsi ”taikapilleriä”, jonka avulla ”elämä olisi helppoa”. Pientä rajaa toisten vähättelylle kiitos! Kyse ei ole siitä, että elämän pitäisi olla helppoa, vaan siitä, että jaksaako ihminen ylipäätään elää ja hengittää vai tappaako itsensä. Se ”taikapilleri” saattaa auttaa niin, että jaksaa elää vielä hetken.

Todella hyvä artikkeli. Asia josta ei pidä vaieta ja mielenterveysongelmista kärsiviä osoitella sormella. Osa ei ymmärrä, etteivät ole mieleltään terveitä, vaikka sellaisena itseään pitävät. Jotta ihmiset ymmärtävät tilansa, niin heidän pitää pysähtyä ja irtautua siitä hetkessä missä elävät, miten toimivat ja ajattelevat. Jokainen ihminen on tärkeä tässä maailmassa, siitä huolimatta, etteivät ole tuottavia yhteiskunnan jäseniä. Mielenterveyshoitoa ei ole tarpeeksi ihmisille saatavilla eikä usein ihmistukea, sitä rinnalla kulkijaa ja ajatusten ja huolien jakajaa. Useimmat ihmiskohtalot olisivat pelastettavissa, jos tälläinen tukihenkilö olisi pitämässä pystyssä niin myötä- kuin vastatuulessa. Hyvään elämään ei välttämättä tarvita lääkkeitä eikä päihteitä, mutta tukea jokainen tarvitsee.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *